Taustalla tiedon puute
”Kun rakastetaan, rakastetaan tosissaan, ja jos riidellään, siinäkin on sielu pelissä.” Lausahduksesta voi päätellä, että täällä kotikunnassani politiikkaa on tehty intohimoisesti ja arvostaen viimeiset kolme vuotta. Myönnettävä on, että olen ajoittain myös nauttinut tästä kaikesta.
Kokemukseni päätöksenteossa mukana olosta näkövammaisena voi tiivistää näin: minuun suhtaudutaan ”yhtenä meistä” enkä koe, että minuun suhtaudutaan erityisesti vammaisena. Näin on ollut viimeiset kolme vuotta.
En tiedä, kuinka asiat ovat asenneilmastoltaan suuressa maailmassa kuntapolitiikan kentällä. Oma näppituntumani täällä on alusta saakka ollut, että meidän maalaiskunnassamme vammaisuus liitetään usein älylliseen kehitysvammaan.
Näkövammaisuutta ei ajatella vammaisuutena, hyvä kun sitä ymmärretään lainkaan. Monilta menee ohi, että et vain yksinkertaisesti näe, koska silmät näyttävät ulospäin terveiltä. Pelkästään nyökäyttelemällä tervehtiminen on yksi arjessa toistuva perusasia.
Kokemus siitä, että olet yksi muista, on siis ollut minulle ilon aihe. Toisaalta taas tilanteissa, joissa muut eivät muista minun näkevän huonosti, se on tietenkin harmittanut.
Vaikka olen kokenut olevani syrjinnän kohteena monessa tilanteessa ja tunnistanut sen useimmiten jo tapahtumahetkellä, kotikenttäkokemukseni ovat merkittäviä positiivisessa mielessä. Uskon, että en kertaakaan ole joutunut tahallisen ja tarkoituksellisen syrjinnän kohteeksi vammaisuuteni vuoksi. Tahatonta syrjintää olen kyllä joitakin kertoja tunnistanut, mutta ne tapaukset on oikaistu ja niissä on aina ollut taustalla tiedon puute.
Maria Loikkanen on enonkoskelainen kunnanvaltuutettu ja paluumuuttaja.