Pistekirjoitus elää!

Viimeinen pellillelatoja

Vaikeasti heikkonäköinen Seppo Toivanen työskenteli 80-luvun puolivälistä 90-luvun puoliväliin Näkövammaisten liiton kirjapainossa pistekirjoituksen sekatyömiehenä. Hän oli viimeinen työntekijä, joka koulutettiin pellille latomiseen.

Toivanen kirjoitti latomakoneella pellille. Painokoneeseen irrotettiin kaksi peltiä, joiden väliin laitettiin paperi. Kun käsin latominen loppui, pistetuotantoon tuli uusi tekniikka: teksti kirjoitettiin tietokoneella tiedostoiksi. Teksti tulostettiin vielä pelleille, mutta niille ei enää kirjoitettu.

– Oli riemastuttavaa, kun pistenäyttö tuli. Se oli valtava edistysaskel. Kaikki, mikä oli kirjoitettu tiedostoihin, pystyttiin lukemaan pistenäytöltä. Aikaisemmin pistekirjoitusta oli tehty vaivalloisesti ja pieniä määriä, ja valikoima oli rajoittunut.

Pistenäytöt olivat aluksi sietämättömän kalliita. Kun Toivanen sai pienen perinnön, hän sijoitti sen pistenäyttöön. Halvin malli ja muutama ohjelma maksoi 90-luvun alussa 30 000 markkaa. 80-merkkisen olisi saanut 100 000 markalla. Tänä päivänä pistenäytön arvo on noin 3000 euroa.

– Mitä vaativampiin sisältöihin mennään, sen tärkeämmäksi tulee mielestäni pistekirjoitus. Kun kuunnellaan äänitettä, ei siinä tiedä välimerkeistä, pisteistä, pilkuista tai miten joku sana kirjoitetaan, Seppo Toivanen sanoo.

Kevyt kantamus

Kun Sari Karjalainen lukee sormillaan, korvat lepäävät, hän voi keskittyä kieleen ja nauttia siitä. Sokean puolison kanssa Karjalainen saattaa lukea samaa kirjaa eri pistevihosta. Kahden tyttären iltavillit rauhoitettiin aikanaan niin, että valot laitettiin pois ja äiti tai isä luki pimeässä. Pistekirjan varjopuoli on ainoastaan suuri koko. Keskivertodekkarissa on kymmenkunta vihkoa paksua 200-grammaista paperia, Harry Potterissa yli 20 vihkoa. Raamattu vie kolmisen hyllymetriä.

Ennen pistekirjat tulivat näkövammaisten kirjastosta salkuissa. Näkövammaisten Kulttuuripalvelun edesmennyt toiminnanjohtaja Eila Huhtilainen kauhisteli kerran Karjalaisen matkatavaroita ja kysyi, mitä salkuissa oikein oli. Karjalainen sattui silloin kuljettamaan mukanaan Tove Janssonin Kevyttä kantamusta, ja naurua riitti.

Sari Karjalainen on opettanut pistekirjoitusta 80-luvun puolivälistä. Opettajana hän näkee, miten pistekirjoituksesta on tullut yksi monista kommunikaatiomahdollisuuksista. Vastavammautuneen pitää nykyään opetella niin monia asioita, että pistekirjoitus voi jäädä muiden opeteltavien asioiden varjoon. Nykyään se ei ole ainoa tie tiedon äärelle. Enää Karjalainen ei ohjaajana kannustakaan lukemaan kokonaisia kirjoja, vaan korostaa pistekirjoituksen tuomaa itsenäisyyttä. Hän itse käyttää pistekirjoitusta samaan tapaan kuin näkevä mustavalkoista kirjoitusta.

– iPhonessa on pistesyöttömahdollisuus, mutta tykkään kirjoittaa erillisellä näppäimistöllä. Minulla on myös vanhanaikainen pistekirjoituskone ja pisteprintteri, jolla tulostan materiaalia ruokaohjeista laulunsanoihin ja oppimateriaaliin. Taulu ja pistin ovat muistiinpanokäytössä. Laaja levykokoelma on merkitty pistekirjoituksella.

Pistenuottien suurkuluttaja

Kun pistenäyttö oli huollossa ja Leevi Alahäivälä joutui odottamaan lainalaitetta, tuntui että elämästä puuttui jotain oleellista. Kirkkomusiikin opinnoissaan hän käyttää pistenuotteja kappaleiden opettelemiseen. Pistenäyttö on nuottitelineellä tai urkupenkillä, ja Alahäivälä lukee nuotteja tahti kerrallaan.

– Pistenuotit ovat ainoa keino ymmärtää kaikki, mitä kappaleeseen on kirjoitettu. Pistenuoteissa on samat merkit kuin pistekirjoituksessa, mutta merkeillä on eri merkitykset.

Kun Alahäivälä saa nuotin urkuopettajalta tai lauluopettajalta pdf-tiedostona sähköpostiin, hän lähettää sen avustajalle. Avustaja muuntaa pdf-tiedoston Music XML-muotoon, josta pistenuottiohjelma Lime Good Feel sen avaa. Nuotinnusohjelma on Good Feel Dancing Dotsin lisäohjelma. Alahäivälä käyttää samaa ohjelmaa säveltämiseen ja nuottien lukemiseen. Hänen pistenäytöllään on sisäinen muisti, josta löytyy niin paljon nuotteja, että ne eivät mahtuisi mihinkään kansioon.

Integroidusti peruskoulunsa käynyt Alahäivälä ei kaipaa Sokkolan aikoja, mutta uskoo, että tietyssä mielessä musiikin opiskelu sujui paremmin sokeainkoulussa, koska opettaja hallitsi pistenuotit.

– Koen amk-opiskeluissa, että olen takamatkalla, koska vaikka minulla on sama musiikin teorian tietämys kuin näkevillä opiskelukavereilla, nuotteja olen opiskellut vähemmän. Asetelma on epäreilu, kuin minua ei olisi kunnolla opetettu lukemaan.

Alahäivälä toivoo, että tulevaisuudessa musiikkioppilaitoksilla olisi valmiudet tarjota näkövammaisille musiikinopiskelijoille samantasoista opetusta kuin näkevillekin. Pistenuotit mahdollistavat tämän.

Pistekirjoituksella parempia somepäivityksiä

Susanna Halme on suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelija, joka tekee gradua pistekirjoitukseen liittyvistä asenteista ja kokemuksista. Hän kerää näkövammaisilta ihmisiltä tietoa siitä, miten he asennoituvat pistekirjoitukseen ja millä tavalla he sitä käyttävät. Tutkimus ei ole vielä analyysivaiheessa, mutta Halmeen käsitys tällä hetkellä on, että vaikka pistekirjoituksen käyttö on muuttunut, sillä on edelleen paikkansa.

– On käyttäjiä, jotka eivät lue pidempiä tekstejä, mutta hyödyntävät pistekirjoitusta arjessaan. Kun kavereita tulee kylään, otetaan pistemerkinnöin varustetut lautapelit ja korttipelit esille.

Susanna Halme itse käyttää tietokonetta puhe mykistettynä, pelkällä pistenäytöllä. Hän hahmottaa sillä tavalla tekstin paremmin ja voi tarkistaa sen rakenteet. Saavutettavuuskirjasto Celiasta Halme tilaa pistekirjoja.

– Äänikirjalla on etunsa, koska pistekirjassa on aika kantaminen, mutta kotona on mukava istuskella, ottaa kuppi teetä ja lukea pistekirjaa kaikessa rauhassa. Lapsena pistekirjoitus toi etulyöntiaseman, kun saatoin lukea pimeässä peiton alla kauan sen jälkeen, kun vanhemmat olivat käskeneet nukkumaan.

Halmeella on iPhonen pistesyöttösovellus ja MBraille, joilla voi kirjoittaa. VoiceOverilla Halme selaa Facebookia ja lukee WhatsApp-viestejä, mutta kirjoittamiseen hän käyttää pistesyöttöä.

– Kun pistesyötön avaa, näytölle ilmestyy kuusi pistettä. Olen koulussa oppinut kirjoittamaan pistekirjoituskoneella, niin että kosketusnäytölläkin kirjoittaminen on luontevaa.

Halme on miettinyt, että kun puheentunnistus ja puheohjelmat kehittyvät, on mahdollista, että näkövammaisen ihmisen ei ole tulevaisuudessa pakko opetella pistekirjoitusta.

– Suomen kielen opiskelijana pidän kuitenkin pistekirjoitusta tärkeänä. Kielenhallinnan kannalta se on korvaamaton.