Suuri valhe vammaisuudesta sai Tieto-Finlandian
Monen vammaisen sydän sykähti innosta, kun Pekka Haavisto valitsi vuoden 2024 Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi Sofia Tawastin ja Riikka Leinosen kirjoittaman Suuri valhe vammaisuudesta.
Kysyin kirjan tekijöiltä, mikä tämä suuri valhe on ja millaisen vastaanoton kirja on saanut?
Suuri valhe vammaisuudesta-kirjan takana oleva kaksikko, Riikka Leinonen ja Sofia Tawast, on rohkeasti antanut käyttöönsä omat elämänkokemuksensa, ajatuskulkunsa, jopa ennakkoluulonsa. Kirjailija ja yhteiskunta-alan ammattilainen, cp-vammainen Riikka Leinonen on laajentanut vammaisuuden tutkimista omista kokemuksista yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja ajatusrakenteisiin. Toimittaja ja yrittäjä Sofia Tawast alkoi tutkia vammaisuutta pintaa syvemmältä saatuaan vammaisen lapsen.
Yhteistyönä syntynyt kirja on ennen kaikkea katsaus siihen, millaisia ajatusrakennelmia vammaisuuteen liitetään ja miten nämä joskus tiedostamattomat oletukset näkyvät elämän eri osa-alueilla. Miten vammaisuutta kohdataan arkisissa tilanteissa, koulussa, työelämässä, elokuvissa tai treffeillä? Ajatus siitä, että vammaiset ihmiset ovat jollain tavalla vähemmän, huonompia tai heikompia näkyy yllättävissä asioissa.
– Tämä on ollut tärkeää koko vammaiskentälle, että meidänkin asioillamme on väliä ja voimme saada näkyvyyttä ja kuuluvuutta, iloitsee Leinonen.
Valkoinen keppi on valheenpaljastin
Käsi ylös, kuinka moni näkövammainen on piilottanut valkoisen kepin kaappiin tai laukkuun, kun pitäisi lähteä ihmisten ilmoille? Jos nostit kätesi, oletko pysähtynyt miettimään, miksi. Miksi on hävettävää näyttää muille, että et näe samalla lailla kuin muut?
Tämä valkoiseen keppiin liittyvä häpeä kiteyttää Tawastin ja Leinosen esiin nostaman suuren valheen vammaisuudesta: että vammainen ihminen on vammattomia arvottomampi, heikompi tai huonompi. Tätä ajattelutapaa, jossa ihmisarvoa mitataan ihmisen oletetun kyvykkyyden mukaan kutsutaan ableismiksi.
Ableistisessa ajattelussa vammattomat ovat niitä normaaleja, tavallisia ihmisiä ja vammaiset ovat poikkeavia. ”Tavikset tekevät kivampia, tärkeämpiä ja oikeampia juttuja kuin vammaiset, joilta oletetaan automaattisesti vähemmän”, kiteyttävät Tawast ja Leinonen asian kirjassaan. Kiteytys voi tuntua räikeältä näin auki kirjoitettuna. Mutta kun pysähdymme tarkastelemaan vaikkapa vammaisten surkeita työllisyystilastoja, saatamme havahtua siihen, että ableismin lonkeroita löytyy kaikkialta.
Miten omaa, ableistista ajattelua voisi alkaa huomaamaan?
– Voimme tutkailla omia oletuksiamme siitä, mitä elementtejä hyvään elämään kuuluu. Mitä ilman elämäsi ei olisi hyvää? Mitä ilman et pärjäisi? Vastaukset iskevät rajullakin tavalla ableismin ytimeen. Näitä vastauksia kannattaa kyseenalaistaa, pohtii Riikka Leinonen.
Sofia Tawast lähestyy asiaa arjen tilanteiden kautta.
– Voimme miettiä, keille kaikille erilaiset tilat ja palvelut ovat todella avoimia ja saatavilla. Ketkä kaikki pääsevät helposti vaikkapa kahvilaan tai kuluttamaan tv-sarjaa? Tai miksi hissiä pidetään tavallisena liikkumisen välineenä, mutta pyörätuoli ja valkoinen keppi ovat erityisiä apuvälineitä?
Kun pärjäämisestä tulee lyömäase
Moni työelämässä oleva tai sinne haluava vammainen on törmännyt työnantajien ennakkoluuloihin siitä, mihin vammainen työntekijä pystyy. On valitettavasti arkea vaieta omasta vammastaan työnhakuvaiheessa mahdollisimman pitkään. Me vammaiset voimme kokea tämän vammattomien sorroksi itseämme kohtaan. Mutta sorrammeko me myös toisiamme?
Vammaisten toisiinsa kohdistama arvottaminen voi tarkoittaa vaikkapa asennetta, että on hienompaa ja arvostettavampaa käyttää julkista liikennettä ja selviytyä mahdollisimman monesta asiasta itsenäisesti. Jos joku toinen käyttää kuljetuspalvelua tai pyytää avustajaa siivoamaan tai auttamaan ruuanlaitossa, hän on jotenkin huonompi, laiskempi ja kelvottomampi. Nämä asenteet ovat usein tiedostamattomia.
– Jos tuen tarve nähdään heikkoutena, ihminen saattaa korostaa, että ei tarvitse niin paljon tukea kuin toiset. Hän yrittää räpiköidä pinnalle asettamalla muut vielä sorretumpaan asemaan, Tawast sanoo.
– Olen pohtinut paljonkin ihmiskäsitystä, jossa avun tarve nähdään pahana ja avun tarvitsija laiskana ja kelvottomana kansalaisena. Se näkyy monessa asiassa kuten siinä, miten köyhyydestä tai työttömyydestä puhutaan nykypolitiikassa. Tämä on aika pelottava suunta, Leinonen laajentaa.
– Sinnittely ilman apuvälineitä ja maksimaaliseen itsenäisyyteen tähtääminen satuttaa meitä kaikkia, koska se kieltää meiltä meidän tarpeemme. Muiden arvosteleminen voi kummuta tiedostamattomasta ärtymyksestä, että hei, itse asiassa minäkin tarvitsisin helpotusta, Tawast hahmottelee.
Tarpeet kunniaan
Molemmat kirjan kirjoittajat haluaisivat nostaa tarpeisiin vastaamisen tärkeäksi arvoksi niin yhteiskunnallisessa toiminnassa kuin yksilön valinnoissa.
– Usein yhteiskunnassa pitää olla tietty diagnoosi tai leima, jotta tukea on tarjolla. Monen elämä helpottuisi, jos olisi sallittua kertoa omista avun tarpeista. Voitaisiinko vähän höllätä näistä virallisista vaatimuksista ja katsoa tilannekohtaisesti, mitä tukea ihminen tarvitsee, vaikka juuri tiettyä vammaiskorttia ei olisi mukana? yllyttää Leinonen.
– Haluaisin kiepsauttaa sekä ihmisten henkilökohtaisen että järjestelmän ajattelun ympäri niin, että ihmisen tarvitsevuus ei ole ongelma tai poikkeus tai hävettävä asia. Entä jos se onkin lähtökohta inhimilliseen ja hyvään elämään? Entä jos alkaisimme kysyä itseltämme, mitä me juuri nyt tarvitsemme? Tarvitsemmeko vaikka päiväunet raskaan päivän keskellä? visioi Tawast.