Ilkka Väisänen: Aikaa läheisille ja itselle

Ilkka kävi Järvenpäässä koulut valkolakkiin saakka.

– Näköongelmat alkoivat joskus siinä seitsemän vuoden iässä, Ilkka Väisänen muistelee.

– Näin muuten normaalisti, mutta hämärän tullen törmäilin esineisiin tutuissakin paikoissa. Eräs betoninen kaivonkansi varsinkin tuo kirveleviä muistoja mieleen. Kun pyöräiltiin kavereiden kanssa iltaisin hämärän aikaan, muut pitivät silmällä ojan reunaa, mutta minä katselin katulamppuja ja päättelin niistä turvallisen ajolinjan.

Vanhemmat kiikuttivat Ilkan silmälääkäriin. Hän kävi pari tutkimusjaksoa silmäklinikalla ja sai diagnoosiksi retinitis pigmentosan. Retinitis on etenevä silmänpohjanrappeumasairaus, joka tyypillisesti alkuvaiheessaan aiheuttaa muun muassa hämäräsokeutta ja puutoksia näkökentissä.

– Aluksi näin niin hyvin, ettei ongelmia juuri ollut. Keskikoulu- ja lukioaikana alkoi tulla kaikenlaista pientä hankaluutta. Liikuntatunneilla pallopelit kävivät vaikeiksi. Onneksi niiden vaihtoehdoksi perustettiin lenkkiryhmä ja pelastauduin sinne. En nimittäin kertonut kenellekään näkövammastani enkä tietenkään ottanut valkoista keppiä käteen. Muistan, kun kerran törmäsin koulumatkalla pimeässä johonkin ihmiseen. Pelästyttiin silloin molemmat varmasti yhtä paljon, Ilkka Väisänen muistelee.

Harrastusten kautta työelämään

Ylioppilaaksi valmistuttuaan Ilkka Väisänen haki opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja tuli hyväksytyksi. Opinnot alkoivat syksyllä 1979 ja Väisänen muutti takaisin Helsinkiin.

Yliopistossa hän luki pääaineena matematiikkaa ja sivuaineina tietojenkäsittelyoppia, tilastotiedettä sekä kansantaloustiedettä. Retinitis eteni hiljalleen. Taululta ja piirtoheitinkalvoilta tekstien selvittäminen alkoi käydä työlääksi. Valkoinen keppi tarttui eteisen nurkasta mukaan iltaisin. Vähitellen keppi lähti matkaan myös päiväsaikaan.

– Opiskeluaikana menin mukaan Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaisten nuoriso- ja virkistystoimintaan. Tein tuurauksia Näkövammaisten Keskusliitossa muun muassa nuorisosihteerinä ja Ääniviesti-lehden teossa. Parin vuoden ajan tein nuorille suunnattua Nyöri-äänilehteä.

1986 Väisänen siirtyi Näkövammaisten liiton palkkalistoilta Helsingin ja Uudenmaan näkövammaisiin kehittämään vapaaehtoistoimintaa yhteyssihteerin nimikkeellä. 2004 nimike muuttui tiedottajaksi ja vuoden 2025 alusta hän jäi toimesta eläkkeelle.

Kohtalokas työleiri

Vuonna 1983 Ilkka Väisänen lähti mukaan Onnelassa järjestettyyn kansainväliseen vapaaehtoisten työleiriin, jonka tarkoituksena oli tehdä Onnelan tontille virkistäytymispolku. Polku varustettiin muun muassa opastusnaruin, jotta Onnelassa vierailevat näkövammaiset pystyisivät kulkemaan reitin itsenäisesti.

Leirille osallistui parikymmentä henkeä. Mukana oli muutama näkövammainen, mutta suurin osa osallistujista oli näkeviä. Leirin yksi vapaaehtoisista oli espanjalainen nuori nainen, Nuria.

– Pidimme työleirin jälkeen monien kanssa yhteyttä. Tapasimmekin toisiamme muutaman kerran. Vähitellen yhteydenpito useimpiin hiljeni ja loppui kokonaan. Nurian kanssa ystävyydestä kehkeytyi sitten jotain aivan muuta, Ilkka Väisänen hymyilee.

Nuria ja Ilkka pitivät yhteyttä kirjoittamalla kirjeitä ja joskus he puhuivat puhelimessa. Ilkka Väisänen ryhtyi opiskelemaan espanjan kieltä.

Vuonna 1987 Nuria tuli Suomeen opiskelemaan geofysiikkaa ja kaivosgeologiaa. Vuotta myöhemmin vietettiin Nurian ja Ilkan häitä. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä ja nykyään heillä on jo kolme lastenlasta.

Töitä ja perhe-elämää

Vuosi vuodelta retinitis eteni ja Ilkka Väisäsen näkö heikkeni. Onneksi tietotekniikka tuli avuksi. Suurennusohjelman ja käyttöjärjestelmän värien säädön avulla hän pystyi hyödyntämään näköään eikä töiden tekemisessä ollut suurempia ongelmia.

– Pystyin lukemaan suurennettua tekstiä noin viisikymppiseksi asti. Sitten oli otettava käyttöön ruudunlukuohjelma ja puhesyntetisaattori niin tietokoneessa kuin puhelimessakin. Pari vuotta sitten rappeuma eteni taas yhden rajan yli. Nykyään en enää pysty hahmottamaaan valokuvia tai näkemään ihmisten kasvoja. Se harmittaa tässä melkein kaikkein eniten. Toisaalta ilahdun isosti, kun huomaan somessa jonkun kirjoittaneen kuvalle kuvauksen tai löydän kuvailutulkatun elokuvan, Väisänen kertoo.

Kotikulmilla hän liikkuu valkoisen kepin avulla, mutta kaupungille hän ei lähde itsekseen. Oppaita onneksi riittää ja 7-vuotias lapsenlapsikin on jo käynyt vaarinsa kanssa asioilla.

– Lapsenlapset osaavat luontevasti huomioida näkövammani. Saattavat huudahtaa, että varo, me leikitään tässä kulkuväylällä, Väisänen kertoo.

Pitkiä aamuja, puuhakkaita päiviä

Väisäsen työura päättyi vuoden vaihteessa.

– 38 vuoden mittainen työurani tuntuu toisaalta hämmästyttävän lyhyeltä, toisaalta pitkältä. Minulla ei ollut koskaan mitään sellaista agendaa, että haluan mullistaa maailman. Työni on ollut toisten hyväksi tekemistä ja arjen tasolla toimivaa viestintää. Se, että olen itsekin näkövammainen, on lisännyt tunnetta siitä, että asia on tärkeä, hän sanoo.

Aikaa on nyt ystäville, perheelle ja myös itselle.

– Ehdin huolehtia paremmin hyvinvoinnista. Teen asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Nautin siitä, että aamuisin ei ole kiire. Saan kuunnella äänilehtien uutiset ja syödä aamiaisen rauhassa. Käyn teatterissa, liikuntaryhmissä, pyöräilen tandemilla ja kuuntelen äänikirjoja. Puuhaa riittää. Yritän kuitenkin pitää koko ajan mielessä, että en rohmua kaikkia päiviä täyteen ohjelmaa, vaikka se tapahtuisi kovin helposti. Elän aktiivisesti, mutta rauhallisesti, Ilkka Väisänen hymyilee.