Jotta yksikään ei tippuisi

– Kuntien ja valtion pitäisi itse huolehtia siitä, että rakennetaan esteettömästi. Jokapäiväinen valvonta ei ole järjestöjen ydintehtävää.

Jos valvonta jää järjestön tehtäväksi on rakennusvalvonta epäonnistunut sille määrätyssä tehtävässä.

Sylbergin mukaan esteettömyysasiantuntijan työn ydintehtävää on sen sijaan olla mukana oikeuksienvalvonnassa, kehittämishankkeissa ja tietoisuuden levittämisessä. Esimerkiksi organisaatioita ja yrityksiä voidaan auttaa alkuun, mutta jos pitää lähteä paikan päälle valvomaan, silloin on jo astuttu viivan yli.

– Voimme neuvoa ottamaan yhteyttä alan yrityksiin, Sylberg sanoo.

Tietoisuuden levittäminen rakennetun ympäristön esteettömyydestä pitäisi Sylbergin mukaan aloittaa jo alan opiskelijoista. Esimerkiksi arkkitehti-, sisustusarkkitehti- ja liikenneinsinööriopiskelijat ovat yleensä avoimia asialle ja siinä kohtaa olisi tärkeää vaikuttaa. Sylberg on työssään nähnyt, miten opiskelijoiden ymmärrys lisääntyy, kun he ovat vierailleet Iiris-keskuksen pimeässä kahvilassa ja harjoitelleet valkoisen kepin avulla liikkumista. Sen merkitys voi olla arvaamattoman iso ja sitä kannattaisikin Sylbergin mukaan hyödyntää nykyistä paljon tehokkaammin.

Hyvä yksittäinen esimerkki ydintoiminnasta on myös vaikkapa Vuoden katutyömaa -kilpailun raadissa mukana oleminen. Sen myötä voidaan kehittää hyviä käytäntöjä ja vaikuttaa esteettömyyden huomioimiseen laajemmin.

90-luvulla innovoitiin

Juha Sylberg on toiminut liiton esteettömyysasiantuntijana kymmenen vuotta. Sen aikana hän kävi piipahtamassa myös yritysmaailman puolella, saavutettavuus- ja esteettömyyspalveluja tarjoavassa Avaavassa kehittämässä kunnille tarjottavan saavutettavuuskoulutuspaketin.

– Se oli opettavaista ja avasi silmät sille, kuinka eri tavalla esteettömyystyötä tehdään järjestöissä versus yrityksessä, hän toteaa.

Sylberg on koulutukseltaan tietoliikenneinsinööri, minkä lisäksi hän on suorittanut esteettömyyskartoittajan ja palvelumuotoilijan koulutuksen. Molemmat ovat antaneet hyvän pohjan nykyiseen työhön, jossa tarvitaan vahvaa näkemystä ja teknistä ymmärrystä.

Kun Juha Sylberg alun alkaen tuli töihin Näkövammaisten Keskusliiton tiedonhallintaprojektiin 36 vuotta sitten, elettiin näkövammaisten teknisten apuvälineiden ja tiedonsaannin suurta murrosvaihetta.

Sylberg muistelee, että 1990-luku oli monin tavoin vauhdikasta aikaa. Rahoitusta tuli erilaisiin hankkeisiin Sylbergin mukaan ”ovista ja ikkunoista” ja kaikki oli mahdollista.

– Olimme mukana varmasti ainakin kymmenessä EU-hankkeessa. Teimme sokeille ja kuurosokeille kommunikaatio- ja muistiinpanolaitteita, musiikkiohjelmistoja, pelejä, taktiiligrafikkaprintteriä, puhuvia lääkepakkauksia, virtuaalilaseja, paikannuslaitteita ja niin edelleen.

Opastutkaakin on kehitetty vuosien mittaan useita kertoja, joista viimeisin yritys oli vuonna 2010 VTT-vetoisesti toteutettu hanke. Sen kaupallistaminen kuitenkin epäonnistui Tekesin rahoitusehtojen vuoksi. Opastutka päätyi todennäköisesti sotilasilmailun puolelle Saabille, joka kehitti siitä tutkan, jonka avulla osutaan tarkemmin maaliin. Samoin kävi VTT:n kanssa toteutetun Noppa-hankkeen kanssa, joka jatkoi elämäänsä appelsiininpoimijarobotin muodossa Israelissa paikallisen sotateknologiayrityksen valmistamana.

– Ehkä opastutkan ongelma pystytään ratkaisemaan, ennen kuin jään eläkkeelle, Sylberg sanoo ja viittaa tulevaan vuodenvaihteeseen.

1990-luvulla otettiin näkövammaisen tiedonsaannin saralla isoja loikkia eteenpäin.

– Kun lähtötilanne oli, että vapaaehtoislukijat lukivat kerran viikossa kaseteille valitsemiaan lehtijuttuja, kehitys on ollut huima.

Huhtikuussa 1990 Näkövammaisten liitossa julkaistiin nimittäin ensimmäinen Luetus-muotoinen lehti, Hufvudstadsbladet, ja vähän myöhemmin Helsingin Sanomat. Luetus-palvelu mahdollisti ensimmäistä kertaa vaikeasti heikkonäköisille sekä täysin sokeille pääsyn lehden koko artikkeliaineistoon.

Tänä päivänä erilaisia Luetus-julkaisuja on tuhansia.

Ruotsissa oli Luetuksen kaltaista tuotantoa, jossa sokeille jaettiin lehtiä radion välityksellä. Suomessakin aloitettiin hanke radiolehtiprojektin nimellä, vaikka lehdet jaettiin disketeillä postin pikapaketteina. Kilpailu johtoasemasta naapurimaan kanssa oli kova. Lopulta Suomi voitti maaottelun ja rymisteli osaamisessa naapurimaan ohi.

Takapakkeja ja virstanpylväitä

Juha Sylberg on huomannut, että niin kuin monessa muussakin asiassa, esteettömyyden edistämisessä asenne lopulta ratkaisee.

– Rakennetun ympäristön esteettömyyden edistysaskeleet ovat kyllä välillä tuskastuttavan hitaita verrattuna vauhtiin, joka tapahtui tietokoneiden apuvälineiden kehityksessä.

Bussien pysäkkikuulutusten saamiseen meni 30 vuotta. Erilaisten asemille sijoitettavien laiturien reunamerkintöjen kanssa on pitänyt hakata päätä seinään ties miten monta kertaa.
Sylberg kertoo, että muualla Euroopassa on standardi taktiiliopasteille, mutta Suomessa näin ei ole.

– Herttoniemen metroasemalla on tarjolla neljä erilaista reunamerkintämallia, josta sitten valitaan paras.

Vaikka monet rakennetun esteettömyyden ongelmat tulevat vastaan Helsingissä, asiat ovat kuitenkin paremmalla tolalla siellä kuin maaseudulla, missä ei usein ole sitäkään vähää tietämystä näkövammais­esteettömyydestä.

Äänimajakoiden kanssa on käyty myös useampia pieniä ja suurempia taisteluita. Ne on aina rikottu tai sammutettu, koska ihmiset ovat kokeneet ne häiritseviksi. Lopulta niidenkin kanssa on saatu voitto, ainakin erä-sellainen.

Maailmalla on jo runsaat 250 000 älykästä äänimajakkaa. Meilläkin on niitä jo useampi sata 20 eri paikkakunnalla. Äänimajakoiden siirtyminen älypuhelimiin on ollut iso edistysaskel, sillä sitä ei voi ulkopuolinen sammuttaa ja ne toimivat kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina. Kysymys on puhelimen MyMoveo-sovelluksesta, joka aktivoi äänimajakan kuulumaan, kun näkövammainen tarvitsee opastusta.

Vanhoja autoja ja puutarhanhoitoa

Työminänsä ulkopuolella Juha Sylberg tunnetaan muun muassa autoharrastuksestaan ja Espoon Automuseon yhdistysaktiivina toimimisesta sekä tietenkin nörtteilystään. Haastattelutilanteessa hänellä on nenällään Meta Rayban -älylasit, joiden hän arvelee tekoälyyn yhdistettynä vielä ratkaisevan pitkään mieltä piinanneen opastutkaongelman.

Tällä erää Sylbergillä on omien sanojensa mukaan vain kaksi vanhaa autoa: punainen avomersu vuosimallia 1972, samanlainen kuin Dallasin Bobbylla, ja musta Rover P 6 samalta vuodelta, joka taas on samanlainen kuin Matti Pellonpäällä Kaurismäen elokuvissa. Matkan varrella hän on omistanut myös muun muassa kolme vanhaa Jaguaria.

Ajopelinä Sylbergillä on sähköauto Tesla, johon on liimattu tarra, ”Ostin tämän ennen kuin tiesin, että Musk on tullut hulluksi”.

– Sillä saa synninpäästön, hän hymähtää.

Sylbergit asuvat kahta kotia: Pakilassa vanhaa rintamamiestaloa, jonka hän on vuosikymmenten aikana käytännössä rakentanut uudelleen kellarista harjaan ja kerrostaloasuntoa Maunulassa.
Pakilassa Juha Sylbergiä vetävät puoleensa pihahommat ja nikkarointi. Omalla pihamaalla kasvaa muun muassa omena- ja kirsikkapuita ja marjapensaita.

– Niin ja vaimon istuttamat perennat, joita on 1400 neliön tontti täynnä. Talvisin voi rentoutua kerrostalossa.

Vaimon lisäksi perheeseen kuuluvat aikuinen poika ja kääpiövillakoirat Roosa ja Ilona.

Juha Sylberg kertoo odottavansa eläkkeelle jäämisen myötä koittavaa ensimmäistä syksyä, jolloin voi vapaasti lentää Fuengirolaan kuin menisi kesämökille. Siellä Sylberg saattaa laittaa kuulumaan Tuomari Nurmiota, Saimaa-orkesteria tai Emma Salokoskea.