Pala palalta elämä takaisin

Mutta sitten töissä alkoi tulla kummallisia ongelmia.

– Olin käynyt optikolla näkötarkastuksessa ja kaikki oli kunnossa. Silti rupesin yhtä äkkiä tekemään outoja virheitä töissä. Kun tallensin mittaustuloksia tietokoneella, nollasta tuli yhdeksikkö eikä pipetti meinannut osua koeputkeen. Kaikkeen alkoi kulua paljon aikaa, kun jouduin tekemään asiat hitaasti ja moneen kertaan.

– Se oli rankkaa. Ajattelin, että minulle oli täytynyt kehittyä karsastus. En osannut muuta syytä keksiä ongelmilleni. Lopulta oli lähdettävä silmälääkäriin, missä todettiin, että vasen silmäni oli sokea eikä oikeankaan näkö ollut normaali. Se oli hirveä järkytys, Pirjo Heikinjuntti muistelee.

Seitsemän mustaa vuotta

Näköongelmien syyksi paljastui matalapaineinen glaukooma, joka on salakavala silmäsairaus. Siinä silmänpaineet ovat yleensä normaalien rajoissa, mutta näköhermo alkaa tuhoutua.

Leikkaus ei pelastanut näköä, sillä se tehtiin liian myöhään. Uupuneena ja hämmentyneenä Pirjo Heikinjuntti jäi puolen vuoden sairauslomalle, vakaana aikomuksenaan palata töihin. Hän myös palasi – mutta vain kolmeksi kuukaudeksi. Työnteko ei enää onnistunut. Heikinjuntti joutui jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle ja masentui vakavasti.

– Koin, että elämäni oli ohi. Ajattelin, että en pysty enää yhtään mihinkään. En voinut hyväksyä vammautumistani. Muistan, miten eräällä terapiakäynnillä mukana ollut kuntoutusohjaaja sanoi minua näkövammaiseksi. Raivostuin silmittömästi. Huusin kurkku suorana, että minä en ole sellainen. Olen jälkeenpäin saanut onneksi tilaisuuden pyytää anteeksi, hän sanoo.

Masennus mustasi kaiken kaikkiaan seitsemän vuotta Heikinjuntin elämästä. Aviomies oli koko ajan tärkein tuki ja apu.

– Mieheni on ollut koko ajan optimistinen ja kannustanut minua selviytymään. Muistan, miten kerran saaressa istuin kivellä ja itkin katkerana menetettyä elämääni. Mieheni keräsi puolukoita ja kysäisi leppoisasti, että mistähän suunnasta tuuli käy. Tiuskaisin, että etelästähän tuo tuulee ja kovasti tuuleekin. Aviomies poimi marjoja ja kysäisi, että mistäs sinä sen tiedät. Vastasin, että tunnenhan minä, mistä päin tuulee ja kuuleehan tuon, että kova loiske käy rantakivikkoon. Silloin hän hymähti ja sanoi, että ”Huomaatkos, ethän sinä sitä näköä tarvitse”.

Uusia oivalluksia

Ensimmäinen kuntoutusjakso tuli liian pian masennuksen jälkeen, eikä Pirjo Heikinjuntti kyennyt vastaanottamaan apua. Tarvittiin vielä kolme vuotta lisää toipumisaikaa. Sitten hän lähti Iirikseen toiselle kuntoutusjaksolle.

– Sillä kertaa aika oli oikea. Sain valtavasti uusia eväitä elämääni. Liikkumistaitoa ja kaikenlaisia niksejä. Pillahdin onnen itkuun, kun narutöitä tehdessä sain käyttööni suurentavan lampun. Tajusin, että pystyisin yhä tekemään käsitöitä ja saisin vuosiksi menettämäni harrastuksen takaisin.

Kotikaupungissa Kemissä Pirjo Heikinjuntti lähti hieman empien näkövammaisten kerhoon. Aluksi hän tunsi itsensä vieraaksi, mutta alkujäykkyyden kadottua hänestä tuntui kuin joku olisi nostanut raskaan painon pois harteilta. Hänestä tuntui, että viimeinkin hän pystyi olemaan oma itsensä ja hänet hyväksyttiin sellaisena.

– Näön menettämisen lisäksi menetin sosiaalisen elämäni. Entisistä työkavereista suurin osa lakkasi jopa tervehtimästä minua. Tätä minun on vaikea ymmärtää ja hyväksyä edelleenkään. Mutta toisten näkövammaisten kanssa olin tasavertainen. Minua huonommin näkevät ihmiset pärjäsivät, liikkuivat itsenäisesti ja olivat aktiivisia. Se valoi uskoa siihen, että minäkin pystyisin samaan, hän toteaa.

Takaisin luontoon

Vaikka Pirjo Heikinjuntti omaksui koko ajan lisää näkövammaistaitoja, valkoinen keppi sai jäädä hattuhyllylle. Hän koki niin monelle näkövammautuneelle tuttua keppihäpeää.

– Käytin keppiä vain Iiriksessä. Muulloin tukeuduin mieheeni, joka on suurenmoinen opas. Kompastuminen pieneen korokkeeseen niin, että polveni ja käteni olivat verillä sai minut lopulta ymmärtämään, että en voi edellyttää keneltäkään jatkuvaa vahtimista. Ryhdistäydyin ja otin valkoisen kepin käyttöön.

Näkövammaisten kanssa käyty patikkaretki Kiilopäälle oli mullistava kokemus.

– Olin aiemmin liikkunut luonnossa monin eri tavoin. Kuvittelin, että se olisi osaltani ohi. Enhän nähnyt jalkoihini ja tasapainokin oli huono. Mutta patikalla näin, miten opaskoiran kanssa väki kulki reippaasti tunturipolkuja. Siis he, jotka näkivät minua huonommin. On ollut uskomattoman hienoa oivaltaa, ettei näön menettäminen merkitse luopumista rakkaista harrastuksista. On vain löydettävä uusi tapa tehdä asioita, Pirjo Heikinjuntti sanoo kiitollisena.

Vertaistuen suuri voima

Heikinjuntti on nyt 74-vuotias ja sinut näkövammansa kanssa. Hän on pala palalta ottanut takaisin sen elämän, jonka luuli kadottaneensa. Hän samoilee luonnossa, tekee monenlaisia käsitöitä ja on jatkanut aviomiehensä kanssa myös tanssiharrastusta ja on aktiivinen yhdistystoimija. Hän on jo usean vuoden ajan ollut Kemin seudun näkövammaisten puheenjohtaja ja Lapin Näkövammaiset ry:n varapuheenjohtaja.

Yhdistystoiminnan myötä elämään on tullut paljon uusia ystäviä ja myös näkeviä ystäviä on edelleen mukana elämässä. Raskaat vuodet ovat takana. Pirjo Heikinjuntti nauttii taas elämästään.

– Haluan kannustaa kaikkia näkövammautuneita lähtemään edes kerran käymään näkövammaisten kerhossa. Vertaistuen voima on valtava. Sille kannattaa antaa tilaisuus, hän sanoo.