Karttunen valmistautuu matkaan
Laskeudun matkailuauto Karttusesta opaskoiran kanssa ranskalaisen pikkukylän mukulakivikadulle. Asetan valkoisen kepin maahan ja ryhdyn tallentamaan videolle puolisoani Hannua, joka kuvailee katunäkymiä mikrofoni kädessään.
Kahvilan luota kuulunut tasainen puheensorina vaimenee. Kahvikuppien kilinäkin loppuu. Tunnen pitkiä katseita selässäni.
Sain syntymälahjakseni hitaasti etenevän, hieman epätyypillisen silmänpohjanrappeuman. Teininä näin vielä pyöräillä, mutta nyt 58-vuotiaana olen lähes sokea. Näkökenttäni on pitsimäinen. Kaikki valo ja vaalea häikäisee.
Reissaamme matkailuautollamme Euroopassa ja Suomessa opaskoira Oreon ja kissavaari Niilon kanssa. Matkoista teemme videoita Vissy ja Hassu matkalla -kanavalle YouTubeen. Julkaisemme myös Instagramissa ja Facebookissa.
Hannun kädet ovat ratissa, joten minun, ”näkkärin”, oli ryhdyttävä videokuvaajaksi. Ainoastaan dronen lennätys on puuha, jonka jätän kokonaan hänelle.
Reissussa pienestä pitäen
Vanhempani veivät minut merelle jo ennen kuin osasin kävellä. Ensin veneiltiin pienellä perämoottorilla. Sitten perheeseen hankittiin kolmikajuuttainen Emma, jolla risteilimme usean viikon reissuja Perämeren saaristossa.
Kun Emma myytiin, vanhempani hankkivat tilalle asuntoauton. Samoihin aikoihin tapasin Hannun, joka oli aktiivinen purjehtija ja jonka vanhemmat olivat pitkän linjan asuntovaunuilijoita.
Meistä tuli siis saman tien yhdessä kilpapurjehtijoita ja karavaanareita. Milloin emme olleet merellä Viklallamme, lainasimme vanhempien kalustoa ja porhalsimme retkeilemään. Päivät suksilla tai poluilla, illat saunan lauteilla ja sitten reporankana kotoisasti kirjaa lukemassa asuntovaunussa tai -autossa.
Näin tuolloin vielä jonkin verran, mutta olin jo reilusti näkövammainen. Hitaasti etenevä silmäsairaus on oikeastaan ollut armollinen: olen saanut aikaa tottua ja oppia toimimaan heikon näön varassa. Harva puuha matkoillamme on sellainen, että en siihen pystyisi tavalla tai toisella. Joskus pitää keksiä kummallisiakin konsteja. Työt tehdään puoliksi kotona ja reissussa.
Oma asuntovaunu
Lasten synnyttyä karavaanailuun tuli muutaman vuoden tauko. Kun tytär ja poika alkoivat lähestyä kouluikää, halusimme tarjota heille samoja asioita, joista olimme itse saaneet nauttia lapsina: makkaranpaistoa nuotiolla, varpaiden uittamista rannoilla ja eläinten touhujen seuraamista luontoretkillä. Siispä asuntovaunua hankkimaan.
Löysimme vanhan pikkuvaunun, jota tuunasimme innolla. Voi niitä leveitä hymyjä, kun lähdimme ensimmäiselle reissulle! Kurkin jatkuvasti sivupeiliin nähdäkseni perässä nyökkivän vaunumme hahmon. Ei haitannut yhtään, ettei se ollut viimeisintä mallia ja sen väritkin olivat auringon haalistamat.
Reissumuistot talteen
Kuva-albumini sivut ovat olleet aina täynnä piirustuksia, tekstejä ja kieli poskessa liimattua rekvisiittaa kartoista kasvien lehtiin. Olen halunnut rakentaa tarinoita, joihin katselija pääsisi mukaan sivuja selaamalla.
Taiteilulle tuli stoppi, kun silmänpohjanrappeuma eteni. Koitti se hirveä hetki, että en pystynyt enää valokuvaamaan. Jotain oli keksittävä. Matkatarinat oli saatava talteen. Löysin äänittämisen ja ryhdyin tekemään audiotarinoita. Mikrofonista ja digitaalisesta tallentimesta tuli minun kamerani.
Äänitin katujen vilskettä ja aaltojen kohinaa. Tallensin tunnelmia. Kotona editoin ja lisäsin mukaan käsikirjoittamani juonto-osuudet, jotka perheenjäsenet kävivät mukisematta lukemassa saunan lauteilla kaiuttomassa ympäristössä. Nuo audiotarinat kuljettavat meidät yhä vieläkin Kroatian rannoille, Italian auringon alle ja Mosel-laaksoon viiniviljelmien rinteille.
Applen älypuhelin VoiceOver-ruudunlukuohjelmineen oli tekninen mullistus, joka toi kuvaamisen takaisin elämääni. Ruudunlukuohjelman avulla kännykän kameran toiminnot olivat viimeinkin sokean itsenäisesti hallittavissa.
YouTube-kanava
Kun vaihdoimme vaunun matkailuautoon, oli helppo lähteä pitkille reissuille. Videomateriaalia rupesi kertymään.
Ryhdyimme Hannun kanssa editoimaan videoita yhdessä. Niistä alkoi tulla pieniä elokuvia, joihin piti saada hyvä musiikki. Valmiit taustamusiikit kuulostivat kaikki samoilta, joten aloin kirjoittaa kuhunkin videoon teeman mukaiset sanoitukset ja tekemään melodioita tekoälyn avulla. Näistä teemabiiseistä olemme saaneet paljon kiitosta ja huomiota.
Halusimme jakaa reissuvideot perheelle ja ystäville. Ratkaisu oli YouTube ja sen tarjoama mahdollisuus jakaa sisältöä rajatulle yleisölle. Kanavastamme ei ollut tarkoitus koskaan tulla julkista, joten nimeksi laitettiin hatusta vedetty Vissy ja Hassu matkalla.
Ystävien suostuttelulla on melkoinen voima. Kesällä -25 avasimme videot kaikkien katsottaviksi ja tilaajia on kertynyt mukavaa tahtia. Siitä lähtien on aikaa vierähtänyt opiskellen editointia, kuvaamista ja äänten käsittelyä. Matkavideoiden tekemisestä on tullut meille uusi yhteinen harrastus.
Koska videot oli alun perin suunnattu vain perheenjäsenille ja ystäville, en ole selitellyt niillä näkövammaisuuttani sen enempiä. Olemme jatkaneet samalla linjalla. Videomme eivät ole tietoiskuja sokeudesta tai apuvälineistä. Ne ovat matkakertomuksia lähes sokean naisen, hänen puolisonsa, opaskoiran ja seniorikissan reissuista. Näkövammaa ei korosteta eikä piiloteta. Se on vain mukana. Kuvaamme arkeamme sellaisena kuin se on. Haluamme välittää tunnelmia erilaisista paikoista ja antaa matkavinkkejä muille reissaajille.
Videot ovat visuaalisia eikä kaikkea pysty millään kuvailutulkkaamaan. Yritämme kuitenkin aina kuvailla matkakohteita ja välittää myös tunnelmia sanallisesti.
Tervetuloa kyytiin! Tätä artikkelia kirjoittaessani matkavalmistelut ovat jälleen kerran täydessä vauhdissa. Mitä valmisteluja teemme? Onko opaskoiran kanssa reissaamisessa huomioitavia asioita? Vaikuttaako näkövamma turvallisuusasioihin? Näistä asioista kerron lisää seuraavassa Vissy ja Hassu matkalla -sarjan artikkelissa. Tervetuloa mukaan karavaanarielämään!