Salaisuus
Istun kirjaston nuortenosaston lattialla, sylissä pino kotiin vietävää. Repussa ensimmäiset laadukkaat akvarellit, kuvataidekilpailun 1. palkinto. Haluan kirjailijaksi, haluan taiteilijaksi. Upotan ajatuksen kiireesti kuoreni alle. Eivät ne ammatit ole minua varten.
Nojaan sairaalan pukukopin oveen. Aamuvuoro tuntuu jokaisessa solussa, silmiin sattuu. Olen hidas jakamaan lääkkeitä, raportoimaan, kaikessa hitaampi kuin muut. Onneksi torstait ovat myös minua varten; ilta Pohjoismaisella taidekoululla puhaltaa kuoren alle kuplat.
Istun Silmäklinikan tutkimushuoneessa. Vasen silmä on turvonnut töissä sattuneen tapaturman vuoksi. Työkyvytön jo opiskeluajoista lähtien. Työeläkelaitos ei ole kiinnostunut uudelleen kouluttamisestani. Maankuoren alla on kuolemanhiljaista.
Otan tukea salin lattiasta. Pensseli tanssii maalauspohjalla, syvyyksissä tapahtumat sykähtelevät, voimistuvat. Ekspressiivisen taideterapian ryhmänohjaajakoulutuksessa kaikki ilmaisumuodot ovat läsnä. Olen vapaus, olen pelko. Yhteisnäyttelyn avajaiset jännittävät jo.
Istun tekstiseminaarissa muiden kirjoittavien ihmisten ympäröimänä. Luovan kirjoittamisen aineopinnot saavat pian viimeiset välimerkkinsä. Kuoren alainen rytmi kutsuu edistämään käsikirjoitusta Etelä-Portugalin avarille rannoille.
Istun Kallion kirjaston Kupolisalissa kustannustoimittajan haastateltavana. Esikoisromaanini kuuluu nyt lukijoille. Kätköissä odottanut salaisuus on rapautunut kiven tapaan miljoonien vuosien aikana elastiseksi ja hengittäväksi materiaksi.
Villisaveksi, jota löytyy jokaiselta minuuden rannalta, missä kaivataan vahvistuvaa ja vaistonvaraista, omaäänistä elämää.