Sodan sokeuttamat
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan on jatkunut jo yli neljä ja puoli vuotta. Sen aikana lähes 40 000 ukrainalaista on menettänyt näkönsä tai saanut vakavan näkövamman.
Monet heistä eivät saa lainkaan kuntoutusta tai tietoa siitä, miten sopeutua elämään näkövamman kanssa.
Marraskuun 23. päivän iltapäivänä vuonna 2022 ilmahälytyssireenit ulvoivat Vyšhorodin kaupungissa Ukrainan pääkaupungin, Kiovan ulkopuolella. Lennokki- ja ohjusiskut olivat olleet osa arkea siitä lähtien, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan saman vuoden helmikuun 24. päivänä. Ludmila Norets, tuolloin 62-vuotias, istui työpöytänsä ääressä kaupungin sosiaalipalvelutoimistossa.
kasvoistaan hänen ollessaan sairaalassa.
– Toimisto sijaitsi asuinkerrostalon pohjakerroksessa. Ylempien kerrosten asukkaat ryntäsivät alas toimistollemme hakeakseen suojaa. Uskoimme olevamme turvassa siellä, hän kertoo.
Ohjus osui rakennukseen. Yhdeksän ihmistä kuoli ja 47 loukkaantui. Ludmila Norets menetti tajuntansa. Kun hän heräsi valtion sairaalassa, hän oli sokea. Hän oli menettänyt molemmat silmänsä ja saanut vakavia vammoja kasvoihinsa ja rintaansa. Kuuden kuukauden hoidon jälkeen hänet ohjattiin yksityisille klinikoille jatkohoitoa varten.
– Kun kysyin, oliko olemassa valtion rahoittamia hoito- ja kuntoutusohjelmia, minulle sanottiin, että on, mutta vain veteraaneille, hän sanoo.
Tuen puute
Tapaamme Ludmila Noretsin ja hänen miehensä Mykola Filiuškinin ravintolassa Vyšhorodissa. Ludmila on yksi noin 40 000 ukrainalaisesta, jotka ovat saaneet näkövamman sodan seurauksena.
– Näkönsä menettäneet ihmiset eivät tiedä, mistä hakea apua. Toivoisin, että sairaaloissa kehitettäisiin yksilöllisiä ohjelmia, Ludmila Norets sanoo.
Jo vuonna 2023 YK:n kehitysohjelma UNDP kertoi sodan seurauksena näkövammautuneiden ukrainalaisten vakavasta tuen puutteesta. Ludmila Noretsin perhe on käyttänyt paljon aikaa ja rahaa etsiessään olemassa olevia hoito- ja kuntoutusohjelmia. Ulkomainen järjestö rahoitti ihonsiirrot ja laserhoidot Ludmilan kasvoihin.
– Ja vuoden 2025 alussa sain silmäproteesit. Se oli mahdollista, koska eräs kiovalainen silmälääkäri teki poikkeuksen ja hoiti minut maksutta, vaikka olen siviili. Muuten hän hoitaa vain veteraaneja, Norets kertoo.
Vasta vuonna 2024 hän pääsi kuntoutukseen sokeiden lasten kuntoutuskeskukseen.
– Olin siellä ainoa aikuinen siviili. Muut aikuiset olivat sotilaita, mutta olen äärimmäisen kiitollinen ajastani siellä. Tapasin ihmisiä, joilla oli samoja ongelmia kuin minulla. Ymmärsin, etten ole yksin ja että elämä jatkuu.
Hän kertoo, että ilman miestään hän ei pärjäisi.
– Pystyn liikkumaan yksin valkoisen kepin avulla kotimme lähellä, mutta muualla mieheni joutuu opastamaan minua. Infrastruktuuri ei sovi sokeille ihmisille.
Veteraanit etusijalla
Sotilaat muodostavat enemmistön niistä, jotka ovat saaneet näkövamman. He saavat enemmän tukea ja suurempia taloudellisia korvauksia kuin siviilit, mutta joskus hekin jäävät oman onnensa nojaan.
Kiovalaisessa puistossa tapaamme 44-vuotiaan kahden lapsen isän ja sähköasentajan Sergei Pošuhovin. Hän liittyi armeijaan sodan syttyessä. Vain vajaat kymmenen kuukautta myöhemmin venäläisten iskun seurauksena sirpale osui häntä päähän. Hän menetti näkönsä oikeasta silmästä eikä saanut lainkaan kuntoutusta kotiuduttuaan sairaalasta.
– Aluksi tarvitsin apua, mutta en tiennyt, mistä sitä voisi saada. Näkövammaan tottuminen on vienyt pitkään, ja minulla on yhä ongelmia. Törmäilen usein esineisiin enkä pysty arvioimaan etäisyyksiä, Sergei Pošuhov kertoo.
Kiovan esikaupungissa sijaitsevassa kahvilassa tapaamme 37-vuotiaan veteraanin Yuriyi Pastušhenkon. Hän työskenteli aiemmin huoltoteknikkona, mutta sodan alettua hänet lähetettiin rintamalle. Lokakuussa 2023 hän loukkaantui vakavasti venäläisen lennokki-iskun seurauksena. Hänen vasen silmänsä sokeutui ja oikeassa silmässä on jäljellä 8–10 prosenttia näköä. Hän menetti myös kuulon toisesta korvastaan ja useita sormia. Yuriyin työnantaja maksoi 18 päivän kuntoutuksen yksityisessä keskuksessa, jossa hänelle opetettiin muun muassa pistekirjoitusta.
– Mutta siitä ei ole minulle hyötyä. En pysty käyttämään sormiani, hän sanoo.
Kuntoutusta ei räätälöity yksilöllisesti.
– Yksi henkilö opetti meille kaiken. Olisi ollut parempi, jos jokaiseen osa-alueeseen olisi ollut erikoistunut ohjaaja tai terapeutti, Yuriy kertoo.
Yuriy ei ole pystynyt palaamaan töihin eikä ole saanut ohjausta ammatilliseen koulutukseen, mutta hän saa eläkettä. Hänen vaimonsa käy töissä, joten perhe pärjää taloudellisesti, mutta esteettömän ympäristön puute rajoittaa hänen liikkumistaan.
– Minulla ei ole ongelmia liikkua yksin tässä lähistöllä, koska olen asunut täällä pitkään, mutta jos menen vieraammille alueille, ystävän tai vaimoni täytyy opastaa minua.
Hankkeella luotu hoitopolku
Vuoden 2024 alussa Alliance for Public Health (APH) käynnisti Ukrainassa Touch Point -hankkeen. Sen tavoitteena on kehittää koulutusohjelmia aikuisille, jotka ovat menettäneet näkönsä ja luoda perusta valtion rahoitukselle. Tällä hetkellä maassa on 30 koulutus- ja kuntoutuskeskusta näkövammaisille lapsille. Nyt ne alkavat ottaa vastaan myös aikuisia.
– Aiemmin Ukrainan asiantuntijat koulutettiin työskentelemään ihmisten kanssa, jotka ovat syntyneet näkövammaisina, mutta ei sellaisten kanssa, jotka menettävät näkönsä aikuisena, sanoo APH:n kriisivastepäällikkö Maryna Varban Kiovasta.
Asiantuntijat saavat nyt lisäkoulutusta myös aikuisten kanssa työskentelyyn.
– Ja syksystä 2025 alkaen sodassa näkönsä menettäneille on luotu hoitopolku, hän kertoo.
Tällä hetkellä hanke on tauolla rahoituksen puutteen vuoksi, mutta Maryna Varban toivoo sen jatkuvan pian. Kaksi vuotta sitten Kiovaan avattiin myös Trinity Hub, joka on maan ensimmäinen kuntoutuskeskus sodan vuoksi näkövammautuneille. Tähän mennessä 68 henkilöä on saanut siellä yksilöllistä koulutusta ja kuntoutusta.
– Samankaltaisia keskuksia tulee pian lisää, kun näkövammaisten ukrainalaisten määrä kasvaa jatkuvasti, Maryna Varban sanoo.
Ukrainan sokeiden liitossa (UTOS) Kiovassa varapuheenjohtaja Mihailo Mykolaiovytš Novosetskyi on huolissaan siitä, mitä vastasokeutuneille tapahtuu kuntoutuksen jälkeen.
– Ne, joilla on perhe, saavat tukea läheisiltään, mutta yksin eläville tilanne on erittäin vaikea ja erityisesti pienemmillä paikkakunnilla asuville.
Hallituksen tiedot sodan aikana sokeutuneista ihmisistä on luokiteltu salaisiksi.
– Tämän seurauksena emme voi ottaa yhteyttä niihin, jotka tarvitsisivat tukeamme, mutta ajamme lainsäädäntöön muutosta, hän sanoo.