Unohtuuko vammaissopimus?
Kun kirjoitan tätä pääkirjoitusta, maamme hallitus on käynyt budjettiriihineuvottelut ja käsittelee budjettiesityksen ylimääräisessä raha-asiainvaliokunnassa ja valtioneuvoston yleisistunnossa.
Tiedämme, että sote-järjestöjen valtionavustuksia, STEA-avustuksia, leikataan tämän vaalikauden aikana 190 miljoonaa euroa eli lähes puolet vuoden 2024 tasoon nähden.
Näin massiiviset leikkaukset nopealla aikataululla ja ilman kattavaa vaikutusarviointia uhkaavat romuttaa sote-kokonaisuuden, jossa merkittävänä osana suomalaisten hyvinvoinnin tukena ja sote-palveluiden kumppanina ovat järjestöt.
Erityinen huoli on, että päätöksenteossa näyttää unohtuvan YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista, jonka Suomi ratifioi 2016, ja joka on voimassa lakina. Vammaissopimus velvoittaa valtiota kuulemaan vammaisia ihmisiä ja heitä edustavia järjestöjä lakien ja päätösten valmistelussa sekä takaamaan niille riittävät resurssit ja rahoituksen, jotta tehtävä voidaan hoitaa.
YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien komitea on jo syksyllä 2025 antamissaan suosituksissa todennut, että Suomi on tehnyt toimia, jotka heikentävät vammaisten oikeuksien toteutumista. Nyt tämä linja vahvistuu.
Sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydmanin alun alkaen esittämissä kriteereissä painotetaan kohtaavaa työtä. Se on Näkövammaisten liitonkin työn keskeinen osa, mutta samalla tarvitaan vaikuttamistyötä. Kuinka näkövammaisten tarpeet saatetaan päättäjien tietoon, jos vaikuttamistyölle ei anneta arvoa?