Siirry sisältöön

Tokion paralympialaisten kisapappi toimii ihmisenä ihmiselle

Tältä sivulta voit lukea Airut 4/2021:ssa julkaistun Tokion paralympialaisten kisapappi toimii ihmisenä ihmiselle -äänijutun tekstivastineen.

Voit kuunnella jutun osoitteessa soundcloud.com/nakovammaistenliitto/paralympialaisten-kisapappi

 

Markku Möttönen:

Minulla on tällä kertaa vieressäni Pirkkalan seurakunnan kirkkoherra Olli-Pekka Silfverhuth, jonka kanssa me tänään juttelemme paralympiajoukkueen kisapapin tehtävistä. Tätä haastattelua tehdään nyt sata päivää ennen Tokion paralymialaisten avajaisia ja tämä haastattelu tehdään Pirkkalan vanhassa kirkossa. Seisomme tässä alttarin edessä. Itse voisin sanoa tästä kirkosta sen verran, että kun olen täältä Pirkkalasta syntyisin, niin tämä on minullekin aika merkityksellinen paikka. Täällä on koululaisena tullut useita kertoja käytyä laulamassa keväisin näihin aikoihin Suvivirttä. Täällä on myöskin sisaruksiani mennyt naimisiin ja lisäksi isäni ja äitini on täällä siunattu haudan lepoon, heillä on hautapaikka tuossa Pirkkalan uudessa hautausmaalla. Mutta ennen kun mennään kisapapin tehtäviin ja siitä keskustelemaan tarkemmin, niin puhutaan nyt muutama sana tästä kirkosta. Tämähän täyttää tänä vuonna sata vuotta.

Olli-Pekka Silfverhuth:

Kyllä. Tänä vuonna tulee sata vuotta kuluneeksi siitä, kun tämä kirkko tänne Pirkkalaan rakennettiin. Nykyään tätä siis kutsutaan Pirkkalan vanhaksi kirkoksi, koska tuossa Pirkkalan keskustan kupeessa on uudempi kirkko, jonka virallinen nimi on Pirkkalan kirkko, eli siis Pirkkalassa on Pirkkalan kirkko ja Pirkkalan vanha kirkko.

Möttönen:

Tämän on suunnitellut tämän kirkon sellainen arkkitehti, kun Ilmari Launis, hän on ollu Suomessa aika merkittävä kirkkorakennusten suunnittelija 1900-luvun alkupuolella. Hän on suunnitellut 16 kirkkoa ja eri puolille maata. Niitä on mm. Paltamossa, ja Pomarkussa ja löytyypä vielä tuolta Savosta Vieremältäkin ja monilta muiltakin paikkakunnilta. Hän on ollu johtava, tai oikeastaan hallitsi kirkkoarkkitehtuuria yhdessä Josef Stenbäckin kanssa. Ja sitten voitaisi sanoa tästä, meidän edessämme on alttarimaalaus, se on Uuno Alanko maalannut. Siinä on aika merkittävä juttu, se ei ole ainutkertainen maalaus.

Silfverhuth:

Joo. Siinä on, ensinnäkin siinä on kuvattu raamatun kertomus, jossa jeesus herättää nainen lesken pojan ja se on aika harvinainen raamatun kertomus alttaritaulussa ylipäätään. Mutta se on tosiaan sillä tavalla erikoinen kuva, että se on maalattu kahteen kertaan. Täällä on ollut tulipalo, jonka jälkeen sitten sitä putsattiin ja piti maalata myös osittain uusiksi. Sinällään tietysti mielenkiintoinen asia, että kun tämä kirkko valmistui vuonna 1921, niin tämä alttaritaulu tänne tuli vasta 16 vuotta myöhemmin, 1937, joka johtu siitä, että silloin kun kirkko valmistu, niin ilmeisesti yksinkertaisesti ei ollu vielä siinä tilanteessa varaa alttaritaulun maalauttamiseen ja sen takia se kesti. Siinä oli vaan tyhjä seinä, tai ehkä seinällä jotain oli, mutta kuitenkin

Möttönen:

Ja tällä paikallahan on aikaisemminkin ollut kirkko ja nimittäin täällä tän hautausmaan miljöön ympärillä on useita muistomerkkejä ja tuolla taitaa olla myös Pirkkalan vanhojen kirkkojen muistomerkki, täällä viimeksi olleen kirkon alttarin paikalla.

Silfverhuth:

Pirkkala on siitä jännä pitäjä, että ensimmäisiä viitteitä kirkollisesta elämästä tällä alueella on 1200-luvun lopulta ja tää on ollut hyvinkin merkittävä seurakunta aikanaan, jonka vaikutus on tuonne läntiselle Tampereelle pitkälle ulottunut.

Möttönen:

Ja jos tästä vielä kirkkosalista jotain sanoisi. Tänne mahtuu noin 150 henkilöä puisille penkeille ja sitten tässä pääkäytävällä on kolme tuollaista 18-haaraista messinkikruunua, valaisevat tätä kirkkokäytävää. Komeat urut on tuolla parvella. Ja vielä sanotaan tuolta ulkoalueelta sen verran, että noista muistomerkeistä, siellä on luonnollisesti paljon sodissa kaatuneiden muistomerkkejä, mm. -18 vuoden sodan muistomerkki. Ja sitten sellainen muistotaulu, jossa on viime sodissa kuolleiden pirkkalalaisten nimet. Varsin vaikuttava paikka tämä kirkko on. Mennään sitten tähän varsinaiseen aiheeseen, joka on kisapappitoiminta. Suomalaisilla urheilujoukkueilla kisapappitoiminta on alkanut 1972 olympiajoukkueella Münhenin olympialaisiin nimettiin ensimmäinen kisapappi ihan vastikään edesmennyt Göran Helberg hoiti tuota tehtävää vuodesta -72 vuotaan 2003. Mikä on kisapappi ja miksi sitä tarvitaan?

Silfverhuth:

Göran Helberg oli 1966 – 1971 välisen ajan Hampurissa merimiespappina. Ja sitten kun Münhenin olympiakisat lähestyivät ja tiedettiin, että purjehdus järjestettiin Kielissä, aivan toisella puolella Saksaa, mutta siellä tietysti niin kun, missä oli meri. Niin Göran pyydettiin ennen kaikkea sinne Kieliin auttamaan suomalaisia purjehtijoita. Ja hän oli erinomainen apu, koska hän tunsi alueen, hän tunsi sataman, hän tunti sen maailman ja oli itsekin vielä purjehtija. Mä ajattelen, että siinä on jotain aika niin kun tärkeetä, että se ensimmäinen kisapappitilanne, missä Görankin oli mukana, niin lähti käytännön tarpeesta, eli millä tavalla voidaan tota tässä tapauksessa sitä lajiryhmää ja sitä kautta joukkuetta auttaa. Mutta sitten huomattiinkin, että lopulta se kisapapin tehtävä on aika moninainen ja siitä lähti sitten Göranin pitkä ura. Kisapappi on joukkueessa urheilukoita ja valmentajia ja joukkueen muuta väkeä varten, ennen kaikkea ihmisenä, kuuntelijana ja sellaisena henkilönä, jonka erityinen tehtävä on siinä hyvin suorituskeskeisessä tilanteessa ja suorituskeskeisessä maailmassa luoda omalla työllään ja omalla persoonallaan ja omalla olemisellaan myös sellaista suoritusvapaata aluetta.

Möttönen:

Miten sinun tiesi on tullut paralympialaisten joukkueen kisapapiksi? Ensimmäinen paralympiajoukkueen kisapappi oli Atlantan olympialaisissa, paralympialaisissa 1996, sinä olet tullu mukaan 2004, siitä lähtien olet toiminut paralympiajoukkueen kisapappina, miten tiesi on tähän tehtävään kulkenut näiden kaikkien muiden seurakunnallisten töiden lisäksi?

Silfverhuth:

Joo, se tapahtu niin, että taisi olla 2003 vuonna, kun jo mainittu Göran jäi sitten pois kisapapin tehtävistä pitkän työrupeaman jälkeen ja siinä yhteydessä Göranin seuraajaksi valittiin Leena Huovinen. Itse olin siinä tilanteessa, että olin juuri vaihtanut seurakunnasta järjestöön töihin ja en sitten sen takia oikeastaan pystynyt edes hakemaan sitä kisapapin paikkaa. Mutta sitten kun se paikka oli täytetty, niin silloin kirkkohallituksessa tästä kisapappitoiminnasta vastaava henkilö piti tärkeänä, että jotenkin tää paraurheilu, joka siinä vaiheessa oli vahvasti nousemassa Suomessa, niin tulisi myös huomioiduksi. Ja silloin sitten kysyivät, että olisiko minulla kiinnostusta lähteä ensin Ateenaan vähän katsomaan ja toimimaan Ateenan kisoissa joukkueen pappina. Ja se saatiin sitten järjestymään ja jotenkin siitä se lähti, että sellanen niin kun oma tota kiinnostus ja nyt ilmeisesti sitten kuitenkin myös paraurheilu vähän niin kun, tyytyväisyys siihen yhteistyöhön, niin tota oli sen verran vahvaa, että se oikeestaan sitten näitten Ateenan kisojen jälkeen päätettiin, että lähetään tätä ihan vakiinnuttamaan. Ja siitä lähtien oon sitten ollu. Ja oon tosi kiitollinen, että tota oon pystyny olemaan. Olen kiitollinen työnantajilleni, jotka ovat sen mahdollistaneet niin kun aikataulullisesti, mutta tietysti ennen kaikkea olen niin kun kiitollinen siitä, että sitä luottamusta on ollu tota paraurheilijoitten ja paraurheiluperheen suunnasta. Itselläni on urheilutaustaa ja ehkä sellanen niin kun ymmärrys sitä kautta, että mitä kilpaurheilu on. Varmaan se oli yksi syy, minkä takia minua aikanaan siihen kysyttiin. Sekä se, että olin tota sillon 2000-luvun alussa ollessani pääkaupunkiseudulla paikallisseurakunnassa nuorispappina tehny kyllä yhteistyötä urheiluväen kanssa.

Möttönen:

Mikä on sinun lajisi?

Silfverhuth:

Mä oon hiihtäny kilpaa nuorempana.

Möttönen:

No, nämä vuodet, mitä olet kisapappina ollut, niin millasia tehtäviä kisojen aikana kisapapin repertuaariin kuuluu? Voiko sitä edes? Tuskin on kahta samanlaista päivää kisojen aikana varmaankaan, näin epäilisin, mutta kerro hieman tehtävistä kisojen aikana?

Silfverhuth:

Juuri näin, ei varmastikaan ole kahta samanlaista päivää. Ehkä se on vakiintunu nyt viimesissä kisoissa, että se oma niin kun paikka on aika pitkälti siellä kisakylässä. Ja kisakyläelämä arvokisoissa on kyllä omanlaistansa. Siellä valmistaudutaan suoritukseen ja sitten tietysti suorituksen jälkeen käydään sitä läpi ja ollaan sitten vielä se aika ennen kun kotimatka alkaa. Se on varmaan tulevissa Tokion kisoissa aivan omanlaisensa kupla, mutta kyllähän se oma kuplansa on ollu tähän astikin. Ja se, että itse olen pyrkiny olemaan aika paljon siellä kisakylässä läsnä. Ja tota vastannut usein sitä Suomen joukkueen yhteisistä tiloista ja toimistosta. Mutta toki sitten olen ollu myös urheilijoitten kilpailutapahtumia seuraamassa ja vähän harjotuksissa mukana ja tietysti tässä paraurheilumaailmassa on paljon semmosia käytännön tehtäviä, joissa oon sitten pyrkiny olemaan apuna vähän niin kun mahdollisuuksien mukaan.

Möttönen:

Miten urheilijat ovat ottaneet kisapapin vastaan näinä vuosina? Ja ovatko he tarvinneet kisapapin palveluksia? Keskusteluapua ja muuta tämän kaltaista?

Silfverhuth:

Kyllä ainakin itselläni on sellainen olo, että on otettu aika hyvinkin vastaan. Ja toki se tietysti on niin, että on joukkueessa aina urheilijoita ja muuta henkilökuntaa, jolla on sitten ehkä vähän enemmänkin asiaa kisapapille, kun jollakulla toisella ja se on ihan luonnollista ja ymmärrettävää näin. Ja varmaan myös niin, että joukkueessa on aina niitä, joille se kisapapin mukana olo on luontevampaa ja ymmärrettävämpää kun jollekin toiselle. Ehkä ne parhaimmat palautteet, mitä oon saanu, on sellasia. Muistan yhdeltäkin reissulta semmosen palautteen, että siinä sitten lähtiessäni, niin yksi joukkueessa mukana ollut ihminen kertoi, että kyllä vähän vähän ihmetteli, että minkä ihmeen takia tässä joukkueessa pitää olla kisapappi. Mutta siinä sitten kun oltiin kotimatkaa aloittelemassa, niin hän kertoi, että tästä alkuihmettelystä huolimatta, niin nyt hän ymmärtää. Ja se on ollu semmonen tota tärkee palaute itselle, että, Siinä sitten oli niin kun sellasia asioita, niin kun näillä reissuilla on ja elämässä ylipäätään, että ei kaikkeen aina voida valmistautua ja niin kun voi hyvinkin tulla semmosii tilanteita, joissa sitten yhtäkkiä se kisapapin mukana olo on erityisen merkityksellistä.

Möttönen:

Sä olet keskustellu paljon kisojen aikana urheilijoiden kanssa. Millaiset asiat siellä urheilijoita puhuttaa? Me kaikki tiedetään, että se on kova paikka, saattaa olla elämän tärkein hetki, siellä on varmaan ilon kyynelistä pettymyksen kyyneliin, vaihtelee. Mutta minkälaisia eri asioita urheilijat haluavat sinulle tuoda?

Silfverhuth:

No, hyvin monenlaisia asioita. Ja ajattelen jotenkin niin kun niin, että kun urheilijat, parahuippu-urheilijat ja koko se porukka, joka heidän kanssaan niin kun työtä tekee, niin tota kaikkihan me olemme ihmisiä, jotka kuljetamme mukanamme sitä koko elämän kirjoa, mikä on. Ja se tarkoittaa sitä, että vaikka sitten paikka vaihtuu, kun mennään kisareissulle tai ollaan erilaisissa olosuhteissa ja tilanteessa, jossa pitäisi niin kun ehkä saada se urheilu-uran suurin onnistuminen aikaan, niin tota kuitenkin kaiken keskellä ihminen kuljettaa sitä kaikkea, mitä elämä tuo mukanaan. Ja se tarkoittaa sitä, että se, että siirrytään kilpailutilanteeseen ja kilpailumaailmaan ja siihen valmistautumiseen, niin se ei tarkoita sitä, että sormia napsauttamalla kaikki muu jää sitten taakse, että se mikä on niin kun elämässä muutenkin mukana ja läsnä, niin kulkee tietysti niin kun kisareissuilla ja arvokisoissakin mukana. Ja sieltä sitten nousee monenlaisia asioita esiin.

Möttönen:

No, näkyykö uskonnollisuus millään tavalla kisapapin toiminnassa siellä kisatilanteessa? Kaipaako joukkue esim. hartaushetkiä tai muuta tän kaltaista toimintaa?

Silfverhuth:

Mä ajattelen, että se näkyy siellä yhtä paljon tai yhtä vähän, kun niin kun muutenkin elämässä, että niin kun kyllä joukkue tietää, että tota minä olen siellä niin kun, vaikka erilaisia tehtäviä onkin, että minä olen pappina siellä. Ja minä ajattelen, että jotenkin tässä se papin persoonassakin se hengellisyys siinä on läsnä. Ja välillä tulee sellasia keskusteluja, jossa niin kun liikutaan vahvastikin hengellisissä teemoissa ja tota välillä sitten vähän puhutaan muuta. Semmosen niin kun rajan vetäminen ei tota, se on vähän vaikee tehdä, että mikä sitten on hengellistä tai uskonnollista. Sitten näistä hartauksista, niin mulla on vähän sellanen periaate, että mä olen niin kun aina valmis niihin, jos sitä niin kun toivotaan. Ja se tota niin kun nähdään hyväksi. Mutta tota kuitenkin elän ja teen tätä työtä joukkueen ja urheilijoitten kanssa sillä tavalla, tai pyrin vähän niin kun aistimaan ja lukemaan tilannetta, että. Ja se tarkottaa sitä, että ei oikein voi lähteä niin, että Suomessa suunnittelee, että tuona päivänä muuten pidetään hartaus, vaan sitä eletään sitä joukkueen arkea. Välillä sitten tulee sellasia tilanteita, että sille, ainakin jollekin pienimuotoiselle voi olla tarve ja tota välillä sitten ei.

Möttönen:

Sinä olet osa paralympiajoukkuetta, voiko sanoa, että sinä olet vähän tällainen, miten sen nyt sanoisi? Mentaalivalmentaja?

Silfverhuth:

Joo, tää on mielenkiintonen asia. Eli siis niin kun Suomessahan on huippu-urheiluun tullu aika vahvasti urheilupsykologia mukaan ja tota, mikä on ihan myönteinen ja positiivinen asia. Ja se tietysti näkyy nyt parahuippu-urheilussa. Mutta ehkä jotenkin itse ajattelen näin, että en koe niin kun olevani missään tapauksessa urheilupsykologi, siihen on niin kun koulutetut osaavat ammattilaiset mukana. Mutta se papin rooli on niin kun ehkä enemmän se, että jotenkin ajattelen, että urheilupsykologin tärkein tehtävä on auttaa urheilijaa valmistautumaan siihen suoritukseen ja siinä suorituksessa ja se papin rooli on niin kun pikkasen toinen, että niin kun totta kai joukkueen jäsenenä sitä itsekin toivoo, että urheilijat onnistuisivat ja tota pärjäisivät. Mutta niin kun se papin fokus on ehkä sellasessa niin kun toisessa näkökulmassa, että ensisijainen tehtävä siinä ei ole keskittyä siihen, että minun työlläni se suoritus olisi huippuluokkaa, vaan mä olen siellä enemmän niin kun ihmisenä ihmiselle. Tavallaan mä yritän omalla työllä tosiaan raivata myös tilaa semmosellekin olemiselle, jossa voitas keskittyä johonkin muuhunkin, kun siihen suoritukseen. Mitä taas urheilupsykologit yrittävät omalla työllään auttaa. Käytännössä me tehdään hyvin paljon yhteistyötä ja mietitään niin kun erilaisia tapoja, millä tavalla esim. joukkueen yhteishenkee pystytään vahvistamaan ja tukemaan. Ja luulempa, että varsinkin nyt tulevissa Tokion kisoissa tämä on erityisen tärkeä asia, koska olosuhteet ovat poikkeukselliset.

Möttönen:

Päästäänkin tähän Tokion paralympialaisiin, joihin nyt todellakin on 99 päivää, kun tätä haastattelua tehdään. 24. päivä elokuuta kisat, ainakin tällä tietoa avataan. Monenlaisia uutisia liikkuu koko ajan maailmalla, se on varmasti raastavaa urheilijoille ennen kaikkea, mutta varmasti kaikille muillekin. Hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa ollaan jouduttu näihin kisoihin valmistautumaan ja valmistaudutaan. Miten sinä olet valmistautunut nyt kohta koittaviin. toivottavasti kohta koittaviin Tokio paralympialaisiin?

Silfverhuth:

Joo, kyllähän tässä melkosessa epävarmuuden tilassa tietysti on oltu pitkään, mutta tällä hetkellä nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että kisat pystytään järjestämään ja järjestäjät ovat tehneet hurjan määrän töitä taatakseen turvalliset kisat ja sellaiset olosuhteet, joissa kilpailut voidaan niin kun mahdollisimman hyvin ja myös turvallisesti järjestää. Parajoukkueen kanssa ollaan, henkilökunnan ja urheilijoiden kanssa pidetty yhteisiä Teams kokoontumisia ja käyty monia asioita läpi. Ja seurattu tätä kehitystä ja tää tietysti tiivistyy tässä nyt, kun on vajaa sata päivää aikaa ja yhteydenpito myös niin kun urheilijoihin lisääntyy. Se on kuitenkin ollu hyvä huomata, että tota nyt itsellä on sellainen tuntuma, että vaikka totta kai tää epävarmuus niin kun vaikuttaa meihin kaikkiin, jotka ollaan sinne Tokioon lähdössä ja näin. Mutta aika hyvin tuntuu, että urheilijat on kuitenkin pystyny harjoitteluun keskittymään ja fokus on ollu tuota siellä, missä sen on nyt hyvä ollakin.

Möttönen:

Paralympiakomitea asettaa itse mitalitavotteita paralympialaisiin, jostain olin, tai näin, että noin seitsemää mitalia tavoiteltaisiin. Mitä sinä odotat näiltä tulevilta Tokion kisoilta?

Silfverhuth:

Kuten sanottu, niin nämähän tulee oleen hyvin poikkeukselliset kilpialut ja tietysti sitä niin kun toivoo ja odottaa, että tästä pandemiasta huolimatta kilpailut pystytään järjestämään turvallisesti ja niin kun kaikki menis sitä kautta hyvin. Ja totta kai toivon niin kun joukkueelle ja urheilijoille onnistumisia ja tällasta myönteistä kokemusta näistä poikkeuksellisista kisoista. Mutta kuten sanottu, niin kisapapin tehtävänä ei ole asettaa urheilijoille tavotteita ja ne on sitten muut, siis menetystavotteita ja suoritustavotteita, että ne on sitten muut tahot, jotka niitä asettaa. Mutta kyllä se varmaan se oma odotus ja toive liittyy niin kun tähän kokonaisuuteen ja turvallisuuteen ja siihen, että voidaan joukkueena onnistua siinä, että poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta niin kun urheilijat voisivat saada sellasen myönteisen kokemuksen

Möttönen:

Sinä varmasti voit luvata paralymialaisissa koko joukkueelle olevasi tarjolla, mutta et tyrkyllä.

Silfverhuth:

Urheilijoita ja koko joukkuetta vartenhan sinne lähdetään, että juuri näin, tarjolla mutta ei tyrkyllä näissäkin kisoissa.

Möttönen:

Mä toivotan kaikkea hyvää sinne Tokion paralympialaisiin ja sinulle kisapapin tärkeään tehtävään.

Silfverhuth:

Kiitos. Kesälomamatkalla tervetuloa myös Pirkkalan vanhaan kirkkoon. Tää toimii tiekirkkona, että täällä on opaskin sitten kesällä paikalla.