Seitsemän supervoimaa – Osa 3. Kuunteleminen
Tältä sivulta voit lukea Airut 5/2022:ssa julkaistun ”Seitsemän supervoimaa – Osa 3. Kuunteleminen” -podcastin tekstivastineen.
Voit kuunnella podcastin osoitteessa soundcloud.com/nakovammaistenliitto/seitseman-supervoimaa-kuunteleminen
Riikka Hänninen: (musiikkia) Seitsemän supervoimaa. Podcast vahvuuksista, joita näkövammaisuus voi tuoda mukanaan. Kuunteleminen. Uteliaisuus. Rohkeus. Tuen vastaanottaminen. Sinnikkyys. Resilienssi. Omanarvontunto. Osa 3 Kuunteleminen.
On selvää, että näkövamma hidastaa joitain asioita ja estää toisten tekemisen kokonaan, mutta ootko sä ajatellu, mitä vahvuuksia näkövammaisena eläminen kehittää. Tässä podcastissa sä kuulet ihmisten kokemuksia siitä, miten nää vahvuudet on näkyneet näiden ihmisten elämässä ja sä tutustut myös historiallisiin esikuviin, jotka on omistaneet elämänsä näille sisäisille supervoimille. Mä oon Riikka Hänninen, itsekin syntymäsokea, ja mä olen tämän podcastin emäntä.
Tässä osassa tarkastellaan kuuntelemisen taitoa.
Ellen: (musiikkia) Hei, mä olen Ellen. Mun tarina on keksitty, mut yhtä hyvin se vois olla tottakin, ja jollekulle tää voi olla totta just nyt. Mä sokeuduin ratsastusonnettomuudessa. Mä jouduin jättämään entisen työni ongelmahevosten kouluttajana. Nyt just mulla on jännät paikat. Mä istun työhaastattelussa. Mä haen viestintäkouluttajan paikkaa projektissa, jossa koulutetaan sairaaloiden johtajat kuuntelemaan hoitajia.
Mun eläintenkouluttajan taidot voi olla kultaaki kalliimpia, kunhan mä osaan esittää asiani oikein. Mun kokemuksen mukaan ihan ensimmäinen askel on kuunnella sitä, että onko se toinen auki ja valmis yhteistyöhön, vai kiinni, eli stressaantunu, jännittyny, jolloin sitä omaa viestiä on paljon vaikeampi saada perille.
Konsta: Aivan. Sulla onki kuulo varmaan ihan erityisen hyvä ja tarkka, kun sul on toi, toi, toi, tai, tai niin kun, kun yks aisti ei, ei toimi ihan kunnolla, niin sitten muut aistit vahvistuu siitä.
Marianne: (kohinaa) Blaa, blaa, blaa.
Riiikka: Blää, blää.
Marianne: Ja taas se lässytys alkaa.
Riikka: Näin se on. Ja aina minä. Siis tota ylistystarinoita ku kehräävät koko ajan.
Marianne: Ainahan ne jaksaa niitä samoja.
Riikka: Kyllä on kuuloaisti kehittynyt. Niin on kehittynyt.
Marianne: Tää on niin tätä.
Riikka: Siis eihän siinä nyt mitään erikoista oo.
Marianne: No, ei todellakaan.
Riikka: Siis nyt kaikki osaa kuunnella puhetta, oli se nyt sit näkevä tai ei.
Marianne: Ei sullä sen parempi kuuloaisti.
Riikka: No, ei todellakaa oo.
Marianne: Ja kuuntelukyky ookaan ku millään näkevällä.
Riikka: Aivan blaa, blaa, blaa siis. Mitä tällästäki jauhamisesta.
Marianne: Ei mitään erikoista.
Riikka: Ei todellakaa oo.
(musiikkia)
Jacques: Älä aliarvioi kuuntelemisen voimaa. Se on pitänyt minut ja monet muut hengissä.
Ellen: Kuka sä olet?
Jacques: Nimeni on Jacques Lusseyran. Synnyin Pariisissa vuonna 1924 ja sokeuduin kahdeksanvuotiaana onnettomuudessa. Sen jälkeen avauduin kuuntelemaan asioita aivan uudella syvyydellä. Tajusin, että kaikella maailmassa on ääni, että kaikki puhuu: portit, seinät, puut, varjot, jopa hiljaisuus.
Ellen: Mutta kun mä koulutin eläimiä, mä keskityin lähinnä kattomiseen.
Jacques: Niin sinä teet nytkin. Katso korvillasi. Katso ihollasi. Katso vaistollasi ja kaikilla aisteillasi. Anna asioiden tulla sinua kohti, aivan lähellesi. Niin minä tein. Kun toinen maailmansota kävi yhä julmemmaksi ja saksalaiset miehittivät Ranskan, olin juuri täyttänyt 17. Perustin vastarintaliikkeen ryhmän saksalaisten miehitystä vastaan. Minun tehtäväni oli testata, olivatko jäseneksi haluavat luotettavia. Ihmiset naamioituvat vain niiden varalta, jotka katsovat heitä. Luin äänistä niin paljon asioita, että lopulta ihmisääni merkitsi minulle enemmän kuin puhutut sanat. En koskaan erehtynyt. Jopa silloin, kun värväsin mukaan miehen, joka petti meidät, vaistoni varoitti minua, mutta en suostunut uskomaan sitä. Petturin takia päädyin keskitysleirille ja sielläkin pysyin hengissä kuuntelemalla ja lohduttamalla muita.
Veli-Matti: Kuunteleminen, sehän on siis niin ku laajempi maailma, niin kun laajempi maailma, mut sit taas näkö on niin ku kaukaisempi maailma, et sä näet niin ku kauas.
Riikka: Joo.
Veli-Matti: Tuolla tien pääs on joku.
Riikka: Kyllä.
Veli-Matti: Sitä mä en kuule. Mut se, et mitä lähiympäristös tapahtuu, niin mä uskon, että niin ku, ku sä kuuntelet, niin saat enemmän irti niitä ärsykkeitä ynnä muuta. Siis se on ehkä semmonen nykyelämän tutka paljon, niin ku muutenki elämässä, kun menee jossain. Iteki ku keikkailee ynnä muuta, kuuntelee sitä hälyä ja sieltä äkkiä alkaa poimimaan, että tuolta pöydästä kuulee, et joku puhuu noin ja noin. Se on jännä, että kuinka se, jos sä näet jonku asian nyt esimerkiks jossain teatterissa, istut siellä penkillä ja silmillä katot sitä, sitä, sitä näytöstä, niin sä et ehkä huomaa mitään muuta. Mut sitte, ku sä et näe sitä näytöstä, sä kuuntelet sitä näytöstä, mut sit sä kuulet ne kaikki yskimiset, rapinat ynnä muuta siin ympärillä, niin monta kertaa se on sitte vähän niin ku haitaksikin, että kuulee liikaa.
Riikka: Näin kuuntelemisesta puhuu mun tämänkertainen vieraani Veli-Matti Aittola, koulutettu hieroja ja pianonvirittäjä. Mä valitsin kuuntelemisen yhdeksi näkövammaisuuden kehittämäksi supervoimaksi sen takia, että mun mielestä se on todella arvokas taito. Toki kaikki näkövammaiset ei oo sellasia superkuuntelijoita, niin kuin Ellenin äskeisessä tarinassa ollut Jacques Lusseyran, joka ihan oikeasti siis perusti pariisilaisen vastarintaliikkeen ryhmän ja vastasi sen rekrytoinnista aivan silkan ilmiömäisen kuuntelutaitonsa ansiosta. Kaikki näkövammaiset ei oo absoluuttisella sävelkorvalla varustettuja musiikillisia neroja, mutta ihan jo ne arkielämän perustilanteet vaatii meiltä aika mahtavaa kuuntelemisen taitoa. (taustahälyä, keskustelua) Meidän pitää kuunnella liikennettä, omaa vuoroa kassajonossa.
(taustakeskustelua, astioiden kilinää: Jaha, no, se ois vähän niin ku, että onko possua vai kanaa vai…)
Usein mä oon istunu vaikka Iiris-keskuksen lounaspöydässä täydessä keskustelussa jonkun kanssa ja sivukorvalla kuullu, miten joku tuttu tulee siihen parin pöydän päähän. Ja sitte se näkevä ihminen saattaa kysyä, että miten ihmeessä mä sen tiesin. On taito kuunnella montaa asiaa samaan aikaan. Esimerkiksi, kuulitko sä, mitä kahta vaihtoehtoa mä pohdin tuolla lounaskahvilassa äsken? Hmmm, ehkä kannattaa kuunnella uudestaan, tai jos kuulit, niin satutko olemaan näkövammanen? Palataan Vellu Aittolan kokemuksiin kuuntelemisesta. Hän on menettänyt näköään vähitellen retiniitikkona ja samalla kuunteleminen on kehittynyt. Ja nyt Vellu kertoo siitä, miten hän käyttää kuuntelemista osana työtään.
Veli-Matti: Siin on oikeestaan se ensimmäinen juttu, et mä haluun, et ihmiset soittaa mulle. Se on niin ku semmonen pääjuttu. Vaikka se onki vanhanaikasta, mutta siinä mä sitte jo aika paljon saan niin ku tatsia, et minkälainen asiakas on tulossa, mikä hänen vaivansa on ja minkälainen on hänen rytmi ja, ja muutenkin tämmöinen näin. Siitä saa aika hyvän kuvan, että minkälainen tyyppi tulossa.
Riikka: Mitä sä tarkotat sillä, että minkälainen se on se rytmi?
Veli-Matti: (puhuu nopeasti, epäselvästi, kiihtyneesti) Et, joo, tota, mul on täs tää, tää tällänen. Sit mulla niin ku sattuu tonne olkapääälle. (puhuu korostuneen rauhallisesti) Mul on täs vähän niin ku, on selän kanssa vaivoja. Kertoo jo aika paljon, et onks hän semmonen mietiskelijä vai onks hän tämmönen nopeempi tyyppi vai.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Pitääkö saada heti. Mä pystyn niin ku sitä kautta jo lähestyy siihen, sitä niin kun. Terve! Tervetuloa. Kun asiakas tulee ovesta, mullaki tässä samassa työpisteessä on, on kaks muuta toimijaa. Tos tulee, niin ku lappaa kaiken näköstä porukkaa ja mä aika hyvin bongaan äänestä sit jo, aha, terve, sä olit, joo, tervetuloa.
Riikka: Eli sä muistat, että tää oli nyt se.
Veli-Matti: Mmm, et se oli sitte tavallaan sillee, et jos siinä pyörii vaikka, kaks ihmistä laittaa kenkiä ja yks tulee sisään, niin hei, kelle sä, ainahan mä kysyn, et kelle oot tulossa tai näin. Mut sit, jos joku tulee sillee ovesta, mä sanon päivää. Se vastaa päivää. Tää on tää. Se on tulossa mulle. Sillai mä oon vanhanaikanen, että mä ajattelen, että ihminen, joka tarvitsee apua, hän haluu ehkä vähä viel puhuuki siitä asiasta, että hei, mulle kävi näin.
Riikka: Joo.
Veli-Matti: Mä kaaduin ja mä, näin. Ku sit vaan laitetaan hieronta 30 minuuttia.
Riikka: Eli se voi ollakin etu, että hän saa sulle vähän sanoa sitä, että se voi tuntua asiakkaastaki itse asias mukavalta.
Veli-Matti: Ku mä ajattelen aina asiaa niin ku miten mä haluaisin.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Että niin ku jos mä meen jolleki hierojalle, niin mä en haluis laittaa, et minkähänlainen hieroja toi. Okei. Varsinkin, ku ei näe, et minkä näkönen se on tai muuta, mä luen jotain taustoja jostain netistä, et se on ihan hyvä. Sit mä olen, että no, hieronta 30 minuuttia. Ku sitte, jos mä soitan, mä kuuntelen, no, mä voin ottaaki kahen tunnin hieronnan. Kuulostaa ihan mukavalta. Et, tiäks sä, mun mielestä vaan se semmonen kommunikaatio, niin täytyy jotenki tulla.
Riikka: Mmm. No, mites sitte, kun se asiakas tulee sieltä ovesta sisään ja te ootteki, rupeette valmistautumaan siihen hierontaan tai hoitoon, niin mitä sä sillon kuuntelet hänestä?
Veli-Matti: Kyl mä aika paljon kuuntelen. Tosiaan se, et kun hän tulee, jos puhutaan nyt hierontatapahtumasta, niin hän tulee huoneeseen. Mä kuuntelen aika paljo niitä askelia, tuleeko joko (tamppaa jaloilla nopeasti) vai rauhallisemmin ja laahaako jalkaa. Jos on vaikka puhunu, että jalassa on jotain. Tämmöset näin. Sitten, miten istuu, että istuuko se niin kun (rojahtaa tuoliin) vai rauhassa, että vähän jarruttavasti. Tämmöisiä ihan fyysisiä juttuja.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Miten hän laittaa takin, laittaaks sillee, että kolisee, laittaako hän rauhallisesti. Siitä tietää tosiaan sen rytmin, joka on hirmu tärkee, et mä tiedän, että, sen jälkeen, et miten mä alan häntä hoitamaan. Alanko mä niin ku minkälaisella rauhallisuudella tai muuta, et mä pystyn rauhottamaan tän ihmisen. Moni on jännittyny, varsinkin naiset. Joku tulee ensimmäisen kerran, tapaa niin ku miehen, sit voi tulla tämmöstä. Kun mul on kumminki kasvot jonneki muualle, kun mä vähän siinä laittelen jotain. Ja sit me aletaan keskustelemaan. Siinähän yleensä saadaan se ensimmäinen haastattelu tehtyy niin, että asiakas rauhottus ja mä kerron iteki, et nyt mä tän tallennan sen takia, koska mä en pysty tekemään muistiinpanoja, ku en näe. Sit, et ai jaa, okei, ja sit siinä viimestään tulee selväks tämä asia.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Kuuntelen hänen ääntä, ku se on vähän kiree, ja sit hän ehkä vähän selkä suorassa, ja sit kuulee, että hypistelee jotain tai (kahinaa) noin, tekee just tämmöstä, hinkkaa niin ku kädellä.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Reittä tai muuta, että on hermostunu. Sit mä kuulen, et no, nyt se rauhottu. Okei, nyt alkaa, jes, syke laskemaan. Hyvä. Ja sit mä joskus pidän vähän pidempään sitä keskustelua siinä yllä, ja sit aletaan tekeen sitä työtä. Mut et nää on, semmoset tietyt liikkeet, äänet, mitä siin tapahtuu, ja tosiaan se puheääni. Sit, (puhuu hampaat yhdessä) jos se on vähän niin ku, puree hammasta ja sit se leuka rentoutuu ja kieliki vähä, niin ku yääh (huokaisee). Se on mun mielestä hirmu tärkeätä.
Riikka: Onks sitte sen, sitte, ku ollaan päästy jo sinne hoitopöydälle, niin sitte totta kai sä tunnet käsillä paljon sitä, että mitä siellä tapahtuu, mut onks sillonki, käytäks sä sillonkin sitä kuuntelua jotenki erityisesti siihen havainnointiin, että mitä tapahtuu?
Veli-Matti: Joo. Kyllä, kyllä, se on niin ku, totta kai, kun palpoidaan, tutkitaan asiakasta ja hoito alkaa, niin hengitys, niin sehän on se (hengittää syvään nenän kautta sisään), kuuluuko nyt jotain (hengittää voimakkaasti suun kautta ulos). No, nyt asiakas rentoutuu. Ja sitte alkaa ääni (hidastaa, löysentää puheääntä) vähän meneen näin, niin sit mä pistän suuni kiinni, että asiakas nukahtaa ja muuta vastaavaa. Ja tosi tarkkaan täytyy kuunnella sitä just, että ai, ja tämmöstä näin.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Ja myös niin ku antaa asiakkaan puhua, että se on äkkiä se kosketus, se vuorovaikutus on niin, että asiakas alkaa (pulisee). Ja sun täytyy olla niin ku se kuunteleva osapuoli. Paljon sen myös huomaa sit, et joku alottaa hirveen höpötyksen siinä, sit se vaan jotenkin rauhottuu se höpötys, puolittuu. Ja sitte ne on, että, no, sit mä voin vähän ylläpitää sitä puhetta lopussa, ku asiakas ei ehkä haluukaan nukahtaa.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Et kyl, just mä puhuin täst rytmistä alkuun, et se rytmi sit tavallaan muuttuu siinä hoidon aikana. Jos ei se muutu, niin monta kertaa mietin, et sit siel on taustalla pakko olla vähän jotain muuta ku ehkä joku lihaskireys ynnä muuta. Niin sit mä lähen vähä hakee tämmösiä tiettyjä linjoja, että no, mitenkäs on menny, tai puhun jostain arkielämään liittyvästä, et jos sielt sit tulis joku vähä vaikka hankalampi asia, psyykkinen asia ynnä muuta, minkä takia se rytmi ei tavallaan laske.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Se on semmosta kikkailua.
Riikka: Joo. Mitä töitä sä oisit tehny, jos sä, sul ei ois näkö menny? Mitä sä teit ennen kuin se?
Veli-Matti: No, rakennusmestari oli mulla se, et mä olin rakennuksil töissä, kirvesmiehen hommia, tämmösiä. Ja rakennusmestariks, rakennuspuolelle, koska mun veljet ja on rakennuspuolella ja mun isä oli rakennusmestari, niin se oli hyvin selkee linja mulle, että sinne.
Riikka: Miten se on näkyny niin kun, että jos sä oot vaikka ihan näkevien kollegojen kanssa, niin huomaaks sä, että se sun kuuntelu, onks tää ollu sulle niin ku eri, plussaa sillee, että, verrattuna siihen, miten vaikka näkevät kollegat kiinnittää huomiota siihen kuuntelemiseen tai semmosta?
Veli-Matti: Kyl siit on puhuttu aika paljon, että sillon, kun mä kävin tän Voice Massage -kurssin Turussa ja me käytiin kuuntelemassa sitten, me käytiin laulajia kuuntelemassa observatoriolla ja, tota. Se on hyvä, ku se on observatorio siellä (naurahtaa).
Riikka: Ei ku se on semmonen laulajien observatorio, tarkkaillaan laulajia siellä, eikä konservatorio.
Veli-Matti: Joo. Niin tehtiin sitte opettajan, tai kouluttajan, kanssa semmonen juttu, että kaikki teki muistiinpanoja lehtiöön, johki paperiin, että mikä sillä laulajalla kiristää millonkin, että onko purenta tai onko joku kurkunpää tai onko hartiat vähän liian edessä tai muuta vastaavaa. Ja sitte mä niin ku aina kosketin itteeni siihen kohtaan, et mikä mun mielestä. Ja sit opettaja, kouluttaja Piia Oikarinen sanoi, että ne pitää ihan paikkansa. Ja siitä sit meillä lähti aika hyvä semmonen keskustelu eteenpäin. Näkeväthän, totta kai, he analysoi heti asiakkaan niin ku silmillä.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Ja mä korvilla. Ja sit meil oli hyvä keskustelu. Mentiin sitte näitten mun opiskelijakollegoitten kanssa syömään. Niin ainahan pitää jollain lailla sitte tökkiä ja sano, että kumpi on asiakkaan mielestä ahdistavampaa, se, että sä niin kun silmillä katot päästä varpaisiin, okei, vai se, että sä ohi mennessä korvilla vähän kuuntelet asiakkaan.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Jolloin asiakas ei ehkä huomaa, että sua analysoidaan. Asiakas pystyy oleen vapautuneempi, eikä sillee, että minkälaiset vaatteet mul on päällä, kun mä meen.
Riikka: Joo. Ja itse asias mulle sanoo noi lauluoppilaat, että, et ihana, et ku sä et näe. Et kun ne tekee jotain sellasta, vaikka vähän jotain vaikeeta.
Veli-Matti: Mmm.
Riikka: Ja sit se ei aina onnistu välttämättä, niin sitte ne on, et ihanaa, ku sä et näe, et mä oon tääl ihan punasena.
Veli-Matti: Mmm.
Riikka: Tai sit ne saattaa jotaki siellä, mä oikein sanon, et hei, että anna mennä, että käytä sitä kroppaa, että jotaki siellä tällee liikut ja teet, että mä en edes näe, et sä voit olla ihan pöljä.
Veli-Matti: Mmm.
Riikka: Ja tehä kaikkia juttuja, että löyät sitä hommaa sieltä kropasta.
Veli-Matti: Mmm.
Riikka: Niin monet sanoo, et se onki helpottavaa.
Veli-Matti: Kyllä. Ihan varmasti on.
Riikka: Kun toinen ei näekään.
Veli-Matti: Joo, joo.
Riikka: Joskus kuuntelemisen supervoima voi kääntyä itseään vastaan. Aina moni saattaa tunnistaa tilanteen, jossa keskellä liikenneruuhkaa siihen tulee vielä joku tietyökone ja se melu on niin valtava, että tekis mieli ruveta kirkumaan, kun se äänimassa on aivan liikaa ja tavallaan meistä silloin tulee kaks kertaa näkövammasia tai kaks kertaa sokkoja, kun ne korvina toimivat silmätkään ei enää anna mitään tietoa. Miten Veli-Matti Aittola suojelee itseään liialta kuuntelemiselta?
Veli-Matti: No, tietysti, mä asun maaseudulla. Täällä, kun mä oon täällä Helsingis töissä, niin tääl on kaiken näköstä. Nytkin tässä loistelamput huutaa tuossa, vähän radioo ja seinän takana kolkutusta ja huh, huh. Mä en pysty asuun kerrostalossa, piste.
Riikka: Mmm.
Veli-Matti: Niin, joo, kyl mä siellä rauhotun. Ja sitten, sielläkin on sähkölaitteita, kotona, mutta mäpä laitan ihan korvatulpat sitten. Mä meen nukkumaan, niin mä haluan olla sitte niin ku omassa pienessä temppelissäni. Totta kai, kun pitää itteensä semmosena koirana, että kun nukkuukin, kun mulla on silmät kiinni, niin silti mä oon niin ku, tavallaan valvetila mulla päällä, kun mä kuulen. Pakko vaan laittaa switch off.
Riikka: Joo.
Veli-Matti: Ehkä tää on semmonen homma. Ja mä nautin siitä paljon, et mä oon jossain. Tossa vähän aikaa sitten olin hyvän ystäväni saunareissulla, tuolla Läyliäisissä oli talo ja mä tulin ulos sielt saunasta, niin siel ei kuulunu, ei mitään.
Riikka: Joo.
Veli-Matti: Ja mua niin ku sattu päähän.
Riikka: Joo.
Veli-Matti: Kun se oli niin mahtava se.
Riikka: Joo.
Veli-Matti: Siis aivan mieletöntä. Tääl on niin paljon sitä, on, puhutaan, näkevät puhuu siitä valosaasteesta, niin kyl sitä äänisaastetta on kumminkin enemmän.
Riikka: Siispä arvostetaan ja vaalitaan meidän kuuntelemisen taitoa. Luulenpa, että näin olisi sanonut myös Jacques Lusseyran.
(musiikkia)
Jacques: Sinulla on hallussasi kuuntelemisen arvokas lahja. Kun arvostat sitä itse, voit saada sen avulla paljon tässä maailmassa. Ole utelias. Mihin kaikkeen voit käyttää kuuntelemisen lahjaasi?
Ellen: Kiitos, Jacques. Niin, eläinten kouluttajana mä olen tottunut lukemaan pieniä muutoksia niin eläimissä kuin niiden omistajissakin, ja ottamaan ne pienet viestit todesta. Sokeutumisen jälkeen se sama asia toteutuu kuuntelemalla. Ja kuuntelemistahan tässä projektissa on tarkotus kouluttaa. Mä uskon, että mulla voi olla hyvinkin arvokasta annettavaa nimenomaan kuuntelemisen asiantuntijana.
(musiikkia)
Riikka: Ellenin tarinassa esiintyivät Ellen, Mira-Maria Kuudanpaiste, työhaastattelija Tuukka Ojala, Jacques Lusseyran, Konsta Ranta, mielen nakertajat Marianne Tenhami ja Riikka Hänninen. Tunnusmusiikki Andrew Louis, muu musiikki Stephane Pigen/mynoise.net. Käsikirjoitus, ohjaus ja tuotanto, Riikka Hänninen. Oman tarinansa kertoi Veli-Matti Aittola.