Sokeutuminen toi elämään äänikirjat ja opaskoiran
Tuija Ahtialansaaren näkö on heikentynyt retinitiksen vuoksi pikkuhiljaa lähes olemattomiin. Hän jäi pois töistä, mutta löysi elämäänsä uusia kiintopisteitä.
Tuija Ahtialansaari, 40, asuu omakotitalossa lähellä Hangon keskustaa. Perheeseen kuuluvat hänen lisäkseen mies, kolme tytärtä, kaksi kissaa ja opaskoira.
Ahtialansaaret elävät nyt aikaa, jolloin pahimmat ruuhkavuodet alkavat olla takanapäin. Vanhin tyttäristä on muuttamassa pois kotoa ja käy töissä, keskimmäinen opiskelee toisella paikkakunnalla ja viettää kotona viikonloput, nuorin tytär käy yläastetta.
Tuija Ahtialansaari sai retinitis pigmentosa -diagnoosin vuonna 1999. Hän on suvussaan ainut, jolla diagnoosi on, mutta jälkeenpäin geenitestit osoittivat, että hänen vanhempansa ovat olleet sairaan geenin kantajia.
Tuijan näkö heikkeni niin vähitellen, ettei hän huomannut sen vaikuttavan arkeensa kuin harvoin. Autoa ajaessaan hän ei nähnyt hämärässä tien reunoja. Esikoista syöttäessään hän ei aina löytänyt lattialle pudonnutta lusikkaa näön avulla.
Kahden vanhemman lapsen hoitamista Tuijan näkövamma ei muuten vielä haitannut. Nuorimmaisen kanssa hän kulki ulkona käsi kädessä, ettei tämä viipottaisi omille teilleen.
– Uhkasin ommella hänen vaatteisiinsa kulkusia, että kuulisin, missä hän on. Päiväkodista hakiessani en enää näöltä tunnistanut omaa lastani, Tuija kuvailee.
Tällä hetkellä Tuijan vasen silmä on sokea, ja oikealla silmällä hän näkee pienen putken kautta vahvaa tummaa tekstiä ja hahmoja, muttei tunnista kasvoja.
Kun näkö lähti, hän alkoi keksiä kaikenlaisia selviytymiskikkoja. Lopulta hän otti hattuhyllyllä pitkään kummitelleen valkoisen kepin käyttöönsä.
Hän pohti, joutuisiko pienellä paikkakunnalla silmätikuksi kepin kanssa liikkuessaan. Samalla hän kuitenkin ajatteli, ettei halua tulla leimatuksi humalaiseksi kompuroidessaan ja kolhiessaan itseään. Keppi oli selkeä viesti muille, ettei hän näe.
Avoimuus auttaa
Kun sokeutumisen mahdollisuus tuli esille, Tuija sanoi miehelleen, ettei tämän tarvitse jäädä häntä hoitamaan.
– En halunnut olla kenenkään riippa. Mies sanoi, ettei hän lähde tästä mihinkään, kun olemme kerran vastanneet tukevamme toisiamme myötä- ja vastoinkäymisissä, Tuija sanoo.
Lapset ovat jo isoja ja pärjäävät itsenäisesti. Hän kertoo, että he ovat oppineet ottamaan äitinsä näkövamman huomioon eivätkä esimerkiksi jätä tavaroitaan keskelle lattiaa. Heistä on myös vaivihkaa kehittynyt melko taitavia kuvailutulkkeja.
Ollessaan kuntoutusjaksoilla Iiriksessä Tuija tapasi näkövammaisia, joilla oli käytössään opaskoira. Hän innostui ajatuksesta itsekin, ja sai koiran puolessatoista vuodessa. Nyt hän on kulkenut koiransa kanssa jo viisi vuotta yhdessä. Hanko on sen verran pieni kaupunki, että asiat hoituvat helposti opaskoiran kanssa kävellen.
Tuija ei ole pyrkinyt salaamaan näkövammaansa. Harrastuksissa ja kursseilla hänet on otettu tasavertaisena huomioon.
– Kaikki vanhat ystävyyssuhteetkin ovat säilyneet.
Avain lähipiirin ja tuttavien myönteiseen suhtautumiseen lienee siinä, että hän on aina ollut avoin ja valmis kertomaan näkövammastaan. Hänestä on hyvä, että siitä kysellään ja että hän pääsee vastaaman – jopa välillä kotiväen harmiksikin.
– He kun joutuvat kuulemaan samaa juttua uudelleen ja uudelleen.
Käsitöistä elämänsisältöä
Tuija Ahtialansaari on opiskellut vaatetusartesaaniksi ruotsinkielisessä käsi- ja taideteollisessa koulussa Tammisaaressa, jotta oppisi samalla ruotsin kielen.
Ennen vammautumistaan hän työskenteli kymmenisen vuotta joulukoristeiden valmistajana ja nautti työstään. Kun hän nuorimman tytön syntymisen ja hoitovapaan jälkeen palasi takaisin töihin, hän ei enää erottanut värejä kunnolla tai pystynyt tarkkailemaan tuotteiden laatua.
– Pelkäsin jättäväni kädet vahingossa työkoneiden väliin, ja tuli pieniä kolhimisia.
Hän jäi sairaslomalle, ja haki vuoden kuluttua työkyvyttömyyseläkettä. Uudelleen kouluttautuminen ei innostanut, kun sopivaa alaa ei oikein löytynyt. Eläkkeelle siirtyminen poisti taakan hänen harteiltaan – huoli toimeentulosta ja stressin oireet katosivat.
Nykyään Tuija Ahtialansaari tekee eläkkeellä ollessaan kaikenlaisia käsitöitä terapiatöinä. Hän toimii kahdessa paikallisessa käsityöyhdistyksessä, joilla on muun muassa pienimuotoista käsityömyyntiä.
– Jossain vaiheessa tein enemmän rottinkitöitä, sitten olen tehnyt muovipärekasseja ja -koreja ja virkattuja ontelokudekoreja. Neuletöitä teen lähinnä lahjoiksi, koska en vielä täysin luota omaan laadun tarkkailuun, Tuija naurahtaa.
Rottinki- ja muovipäretöiden tekemisen hän oppi Iiriksessä ryhmäkuntoutusjaksoilla. Toisilta näkövammaisilta kuntoutuskursseilla saamaansa vertaistukea hän pitää kuitenkin hyvin tärkeänä.
Äänikirjat avartavat
Tuijan tärkeimmät harrastukset nykyisin ovat käsityöt ja äänikirjojen kuuntelu. Hän käy vanhimman tyttärensä kanssa kansalaisopiston keramiikkakurssilla ja harrastaa siellä myös kankaankudontaa.
Näkevänä Tuija ei juuri lukenut. Nyt hän iloitsee kovasti äänikirjoista, ja sanoo olevansa niistä riippuvainen. Hän lukee mielellään kotimaisia dekkareita ja jonkin verran myös muusikoiden elämäkertoja.
– Kirjat ovat avartaneet maailmankatsomustani, hän sanoo.
Miehensä kanssa Tuija käy silloin tällöin kirpputoreilla. Kesäisin he ajelevat tandemilla.
Tuija Ahtialansaari kertoo aina olleensa näköihminen, ja hänellä on ollut hyvä valokuvamuisti. Vaikka hän sanoo ajattelevansa asioita aina ensin positiivisesti, näkövammautumiseen liittyy harmin aiheitakin: esimerkiksi juuri se, että ei enää pysty toimimaan yhtä itsenäisesti kuin ennen ja joutuu pyytämään perheenjäseniltä vaikkapa lukuapua.
– Sekin harmittaa, kun en erota värejä ja pysty nauttimaan luonnon värien katselemisesta. Olen kyllä oppinut jo kuuntelemaan, haistelemaan ja tunnustelemaan asioita.
Vaikka hän on sokeutunut, hän uskoo, että hänellä on edelleen näkevän ihmisen identiteetti.