Saila Tiainen nousi paragilityn huipulle

Vuosi sitten Saila ja Mimmi tulivat MM-pronssille. SM-kisamenestyksestä taas kertovat Mimmin kulta ja Messin pronssi.

– Tätä iloa on sanoin vaikea kuvata. Nautin siitä, kun eläin on niin itsevarma ja kaunis tehtävässään, Saila Tiainen sanoo.

Saila Tiainen, 53, asuu rivitalossa lähellä Jyväskylän keskustaa puolisonsa, kolmen koiran ja kolmen kissan kanssa. Ennen aktiivista koiraharrastustaan hän toimi eläinsuojeluyhdistyksessä ja järjesti ainakin 80 pieneläimelle kodin. Hänellä on ollut aiemmin saksanpaimenkoiria ja salukeja. Hevoset ovat myös lähellä Sailan sydäntä ja nuorena hän harrasti ratsastusta.

Sekä Mimmi että Messi ovat kilpailleet tottelevaisuudessa ja rallytokossa; Messi saavutti kaksivuotiaana rallitokovalion arvon.

Sailalla on synnynnäinen harmaakaihi. Iän myötä hänellä puhkesivat myös glaukooma ja keratokonus eli sarveiskalvon kartiorappeuma. Toisella silmällä hän ei ole koskaan nähnyt. Hämäränäkökin on heikentynyt.

– Pitkä matka on kuljettu siitä, kun sain liikuntatunnilla piirtää hiekkaan pelin kulun kirjanpitoa. Kun hiekka kuivui, en nähnyt enää lukea merkkejä ja saatoin piirtää edellisen päälle, mikä sekoitti laskennan. Urheilemaan pääsin lopulta toisten vammaisten kanssa maalipallon maajoukkueessa EM- ja MM-kisoissa, Saila kertoo.

Voittoisa matka

Sailan mielestä agility on hyvin tasa-arvoinen laji: harrastajia on kaiken ikäisiä ja miehet ja naiset ovat samassa luokassa. Vammaisten puolella kilpailijat on jaettu vamman laadun mukaan seitsemään luokkaan. Kilpailuja on vammaisille järjestetty vasta kymmenisen vuotta.

– Tänä vuonna Britanniaan tuli kahdeksankymmentäkaksi kilpailijaa yhdeksästä maasta. Sääntöjä oli vielä tiukennettu ja vammaluokituksia tarkisteltu, etteivät liian terveet päässeet kisaamaan, Saila kertoo.

Koirakko kilpaili kuutosryhmässä, joka oli kovavauhtinen ja jossa oli useamman eri vammaryhmän edustajia. Ensimmäiset viisi ryhmää olivat eriasteisesti liikuntavammaisille. Saila oli kuullut puhuttavan pyörätuolien lisäksi skoottereista ja kolmipyöräisistä, joita hän ei ollut tiennytkään käytettävän liikkumisen apuvälineinä.

– Mimmi ja minä olimme ryhmämme ainoa koirakko, joka pystyi kolmeen nollarataan sekä alittamaan ihanneajan. Ja jos katsotaan luokkarajojen yli, meitä oli 82 kisaajasta vain kolme, jotka pystyimme kolmeen virheettömään rataan, Saila sanoo.

Hän hehkuttaa tunnelmaa kisapaikalla. Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita ja tuomarit kannustavia. Toisten eri tavoin vammaisten kisaajien seuraaminen oli antoisaa ja liikuttavaakin.

Tuore agilityharrastaja

Saila Tiainen on harrastanut agilitya täysillä vasta kaksi vuotta. Alku on ollut lievästi sanottuna räväkkä, jos ajatellaan viime vuoden MM-pronssia ja tämän vuoden kultamitalia.

Tilanne on kaiken kaikkiaan absurdi Sailan syttyessä nuorten kovaa juoksevien ihmisten lajille agilitylle vasta kypsässä iässä. Nopealle edistymiselle on kuitenkin syynsä.

– Minulla on ollut harrastukseen sopivat koirat. Heikkonäköisenä minua myös hyödyttää, että olen maalipallossa oppinut liikkumaan isossa tilassa silmät peitettynä nopeasti.

Suomessa järjestetään vammaisille agilityharrastajille ainoastaan yhdet kisat vuodessa. Toiseksi kisaksi tarjolla on vain mm-kisat.

Vammaisurheilijan koirakko osallistuu samoihin lähtöihin vammattomien kisaajien kanssa. Ainoa ero on, että hän on saanut erityisluvan tutustua rataan hieman kauemmin ja katsoa etukäteen ratapiirrosta.

Avustajille Saila joutuu ajoittain tähdentämään, että rataa ei saa kommentoida, vaan avustaja on kuin kartturi, joka kertoo, mitä esteitä missäkin on.

– Muutama vuosi sitten piirimestaruus- ja SM-kisoissa erilliset sopeutumistoimet kiellettiin, koska ilmeisesti pelättiin vammaisten rynnistävän huipulle, Saila sanoo.

Sailasta Suomi on hyvä agilitymaa: koulutus ja seuratoiminta on maailmanlaajuisestikin kärkitasoa. Seuratessaan agilitya livenä ja videolta hän yhtäkkiä keksi, että tätä hän haluaa tehdä.

Harjoittelua ja haasteita

Saila kertoo harjoitelleensa itseään parempien kanssa ja matkustanut valmennuksen perässä Kuopiosta Kirkkonummelle ja Vaasaan.

– Olen harjoitellut kuin hullu varsinkin viime vuoden. Minulla voi mennä hallilla aikaa 2–5 tuntia kerralla, ja harjoituspäiviä voi olla viikossa jopa kuusi.

Agilitytekniikan oppiminen ei ole helppoa varsinkaan heikkonäköisenä, joten Saila opiskeli sitä myös yksityistunneilla. Aluksi häntä ehkä vähän oudoksuttiin ryhmässä, mutta harrastuskavereista on tullut hänelle ystäviä ja heistä on ollut paljon apua ja iloa.

– Loppujen lopuksi erilaiset jännittämiset ja möhlimisen pelot ja kömpelyyden tunteet ovat yhteisiä, eivät niinkään näkövammasta johtuvia,

Hän kertoo kaivanneensa vertaistukea aluksi, mutta toimintatapojen ja rutiinien oppimisen myötä oma näkövamma ikään kuin hälveni.

Agility on älyllisesti, motorisesti ja koordinaation kannalta vaativa laji. Agilityradan pituus on 140–200 metriä, ja esteitä sillä on 15–22. Rata pitää suorittaa 30–50 sekunnissa. Piiritason koirakon pitäisi edetä radalla yli 3,8 metriä sekunnissa, kv-tasolla jopa yli 5,5 metriä. Esteet ovat tietyssä järjestyksessä muodostaen kuvion.

– Ei ole kyse siitä että juoksisit esteet läpi numerojärjestyksessä, vaan sinun on opittava kertomaan koiralle, minne sen pitää seuraavaksi mennä. Ja kun tämä on opittu, se pitää tehdä kolme kertaa nopeammin, Saila kuvailee.

Saila Tiainen kertoo, että agilityn myötä hän sai kipinän ja motivaation kehittää itseään ja hoitaa kuntoaan. Hänen liikkumiskykynsä on huomattavasti parantunut, mikä helpottaa arjessa kotona ja mökillä toimimista.

– Parhaimmillaan agilityssa, jonain taian­omaisena hetkenä voisin vaikka vannoa koirieni suorastaan lentävän. Ne ovat silloin niin kauniita, täynnä iloa ja energiaa.

– Agility suo minulle myös jännityksen, vauhdin, älyllisten haasteiden ja onnen kokemuksia ja unohdan kivut, surut ja vammaisuuden.

Vammaiset ovat väliinputoajia

Saila ja muutkin vammaiset agilityharrastajat ovat joutuneet järjestämään kilpailumatkansa omalla kustannuksellaan eikä heitä ole VAU:ssa noteerattu vammaisurheilijoiksi. Suomen Agilityliitto tukee maajoukkue-edustuksia matka-apurahoin, mutta tämäkään ei koske vammaisia urheilijoita.

Itsensä markkinoiminen ja matkarahojen kokoaminen on työlästä harjoittelun ja kotoisien kilpailujen ohella.

Nyt jo kahtena kesänä Saila on järjestänyt Jyväskylässä hyvän mielen ja matalan kynnyksen tukitapahtuman. Ohjelmassa oli koiratarvikekirppis sekä epäviralliset agility- ja rallytokokisat.

– Nämä ovat olleet elämäni onnellisimpia päiviä. Ilo ja lämmin tunnelma heijastuu vielä jälkeenpäinkin, kun vesissä silmin katselen kuvia tapahtumista, Saila kertoo.

Hän oli ehdolla vuoden 2018 agility-urheilijaksi yli 6 000 agilitylisenssin haltijan joukosta yhdentoista muun henkilön kanssa.

– Oli suuri kunnia olla tässä kahdentoista joukossa.