Sokea vaeltaja seikkailee rotkossa

Edellisen päivän 2/10-vaikeusasteella mainostettu rennohko reissu Katholiko-rannalle loi odotuksia leppoisasta kävelyretkestä.

Emme ole puolisoni kanssa kovin aamuvirkkuja ja lähdimmekin matkaan hitaanpuoleisesti leipomon sekä jääkahvien kautta. Ylämäkeen on

helpompi edetä ja varsinkin ilman näköaistia, sillä alas tullessa joutuu jarruttelemaan jokaista tuntemattomaan suuntautuvaa askelta. Siispä suuntasimme autolla rotkon yläpäähän paikallisten pyörittämälle tavernalle, jossa suunnitelmamme selitettyämme saimme vastaamme kreikankielisen puhetulvan, kellon osoittelua ja mahdollisesti hieman huolestuneita katseita.

Parhaan ymmärryksemme mukaan meille koetettiin kertoa, ettei aika riitä rotkon kulkemiseen molempiin suuntiin. Tarkoituksemme olikin kulkea vain ylös. Kielimuurin aiheuttamilta vaikeuksilta meidät pelasti onnekkaasti ohi ajava taksi, joka kyyditsi meidät rotkon alapäähän.

Kivikosta lohkareiksi

Aloitimme jalkapatikan tietysti valitsemalla juuri sen väärän ojan, jota hetken seurattuamme virheemme oli ilmeinen. Pienen etsiskelyn jälkeen oikea uoma löytyi.

Alkuun maaston peitti juuri ärsyttävän kokoinen kivikko, ja saimme väistellä lätäköitä edellisen päivän sateiden jäljiltä. Hiljalleen tuosta ojanpahasesta alkoi kasvaa yhä suurempi ja samoin kävi kivien.

Nautimme rennosta etenemisestä ja pysähdyimme mukavalle kiviröykkiölle kiireettömästi lounastamaan tuoreita leipomoeväitä.

Tunnin vaellettuamme kohtasimme ensimmäiset vastaantulijat, jotka kertoivat luovuttaneensa ja palaavansa takaisin. Kuulemamme merkitys alkoi hiljalleen selvitä, kun kivikko muuttui yhä vain suuremmiksi lohkareiksi, kulkureitti kiemurteli yhä enemmän rotkon laidasta toiseen ja kauempana rotkon seinämät kohosivat korkeuksiin luoden kokemisen arvoisen akustiikan.

Vaellus tapahtui yhtä paljon käsien kuin jalkojenkin avulla ja lopulta lohkareiden yli piti kiivetä. Eräästä kohdasta kiskoin puolisoni ylös kiivettyäni itse edeltä. Sattuipa matkalle yksi kunnon vesiestekin, jossa reitti kulki kyyryssä kahden kalliolohkareen alta pitkin liukkaita kiviä yli lätäkön, johon keppi upposi kädensijaa myöten.

Valkoinen keppi hyvä apu

Iltapäivä oli jo kääntymässä illaksi, kun vastaan tuli toinen pariskunta, joka kauhuissaan kyseli matkan pituutta alas. Kerrottuamme, että enää puolitoista tuntia, saimme vastapalveluksena kuulla heidän tehneen matkaa jo viisi tuntia.

Todellinen syy kellon osoittelulle alkoi hiljalleen valjeta, kun päivä alkoi vääjäämättä kääntyä illaksi. Totesin, ettei tässä mitään hätää kuitenkaan ole. Kun suunta on vain ylöspäin, valon loppuessa vaihdetaan vain opasta. Taskulamppukin löytyi varusteista.

Alkumatkasta urakka vaikutti tekemättömältä, mutta matkan edetessä homman juonesta sai kiinni. Jaloissa oli kuitenkin sokean vaeltajan ehdoton ykkösvaruste – tukevat nilkkoja suojaavat vaelluskengät.

Virtaavalla vedellä oli selkeästi ollut iso rooli maaston muokkaamisessa. Kivet olivat sileäksi hioutuneita, eikä paikalliselle ilmastolle tyypillisestä piikkikasvillisuudesta ollut harmia.

Virtaavan veden noudattelemat lainalaisuudet näkyivät maaston puolelta toiselle aaltoilevassa reitissä lohkareineen ja veden tulosuuntaan kaventuvine rakoineen sekä ajoittaisine tasaisine kohtineen. Maasto tarjosi haastetta mutta myös tervetullutta toistoa ja ennustettavuutta.

Puolisoni kulki edellä ja itse seurasin perässä huitoen valkoisella kepillä etsien esteitä ja välillä tukevia jalansijoja. Keppi on myös hyvä apu peräkkäin kulkemiseen. Äänen perässä voi toki suunnistaa, mutta kepin välittämät liikkeet kertovat edessä odottavasta maastosta.

Suosittelen tosin hankkimaan oikeat vaellussauvat, sillä niihin voi myös tukeutua. Sauvojen kannattaa olla mahdollisimman kevyet, jotta niitä jaksaa heilutella ahkerasti ympäriinsä.

Koko keho pelissä

Etenkin puolisoni paniikkikerroin oli jo selvästi koholla ja vauhtimme kiihtynyt, kun näimme vihdoin kyltin. Toiveikkaina lähemmäs riennettyämme huomasimme, ettei se ollutkaan rotkon päätepiste vaan puoliväli. Mitä ilmeisimmin internetistä löytynyt aika-arvio olikin paikallisen armeijan väen kellottama pikasuoritus.

Jännitys tiivistyi ja vauhti kiihtyi. Maasto noudatteli edelleen samoja kaavoja muuttuen hiljalleen taas isoista lohkareista pienempiin. Rotkon seinämät madaltuivat kilpaa laskevan auringon kanssa, eikä hämärtyvässä valossa ohitettu vuohen raatokaan ollut omiaan optimismin säilyttämisessä.

Juomavesikin pääsi loppumaan kuin ensikertalaisilta konsanaan ja ilmassa alkoi olla urheilusuorituksen tuntua.

Opasta ei kuitenkaan lopulta tarvinnut vaihtaa. Löysimme tiemme takaisin tavernaan melkein pimeässä. Kylmä palkintokokis maistui ansaitulle ja tavernan väki oli silmin nähden vaikuttunut urakastamme jo pelkän ajan puitteissa puhumattakaan siitä, että hoidin homman täysin ilman näköaistia.

Varustautumisen puutteellisuudesta ja etukäteistietojen harhaanjohtavuudesta huolimatta, tai myös juuri siksi, kokemus oli unohtumaton. Tällaisesta vaeltamisesta itselle teki erityisen mielekästä se, että reitti ei ollut mikään tylsä polku paksupohjaisten kenkien alla, vaan kädet ja koko keho olivat kokonaisvaltaisesti pelissä. Reitti kulki yhtä lailla käsieni alla. Haastetta riitti ja niin myös jännitystä – isoja lohkareita, kivien välisiä rakoja ja tasapainoilua, mutta silti ennustettavia haasteita. Siispä haluaisin rohkaista muitakin kokeilemaan vaellusta mutta pitämään mielessään seuraavat vinkit: hyvät, tukevat kengät, kevyet vaellussauvat, runsaasti aikaa sekä mieluusti virtaavan veden muokkaama ja silottama maasto.