Paritanssin ja samban pyörteissä
Musiikkilukioon tähtäävä Anna Oino ja opiskelija Minja Survonen harrastavat paritansseja. Entinen huippu-urheilija Jani Kallunki puolestaan on hurahtanut sambaan ja sen rumpurytmeihin.
Jyväskylän yliopistossa tietotekniikkaa opiskeleva, syntymäsokea Minja Survonen, 21, on soittanut pianoa ja haitaria ja tottunut esiintymään laulaen. Hänelle musiikki on aina ollut tärkeä osa elämää ja osittain sitä kautta syntyi myös halu oppia tanssimaan.
– Kun olen esiintynyt muiden tanssiessa, olen haaveillut, että voisinpa itsekin olla tanssilattian puolella. Koska en ole koskaan nähnyt, tanssiminen ei ole kuitenkaan ollut itsestäänselvyys. Nyt en vaihtaisi sitä pois, hän sanoo.
Entinen maalipalloilija ja judoka Jani Kallunki, 44, sairastaa Leberin tautia. Vantaalainen Kallunki on moninkertainen arvokisamitalisti. Urheilu-uransa ohessa hän on harrastanut teatteria ja kokeillut stand up -komiikkaa. Kun jotain vielä puuttui, hän löysi vähän harvinaisemman harrastuksen.
Marraskuisena iltana vuonna 2017 hän pohdiskeli, mitä vielä elämässään tekisi. Hän näppäili sormilla pöydän pintaa ja keksi etsiä erilaisia rumpuryhmiä Googlen maailmasta.
– Lopulta löysin sambakoulu Papagaion ja rummut, hierojana työskentelevä Kallunki kertoo.
Peruskoulunsa päättänyt heikkonäköinen Anna Oino, 15, on elänyt koko elämänsä kansanmusiikkipaikkakunnalla ja viettänyt kesät keskellä Kaustisen kansanmusiikkijuhlia. Parketilla hän on tottunut liikkumaan jo nelivuotiaasta lähtien.
– Pari vuotta vanhempi veljeni ehti tanssia hetken ennen minua ja sitä kautta alunperin lähdin tanssitunneille. Veli lopetti, mutta itselleni tanssi on jäänyt ja myös antanut paljon, kansantanssia Kaustisen nuorisoseurassa harrastanut Oino kertoo.
Näkövammaisuus voi haastaa, mutta ei ole este
Kaikki kolme ovat miettineet, miten näkövammaisuus vaikuttaa harrastamiseen, mutta se ei ole millään tavalla estänyt tanssimista.
– En syntymäsokeana ollut koskaan nähnyt, miltä tanssiminen näyttää. Väkisinkin sen voisi kuvitella olla haastava lähtökohta, Minja Survonen sanoo.
Kun siirrytään uuteen tanssiin tai ryhmään, häntä jännittää, mutta samalla myös rohkeus kasvaa.
Tanssiharrastuksen hän löysi Suomen Paralympiakomitean Valtti-ohjelman kautta lukioaikanaan.
– Kun aloitin tanssitunnit Turussa, liikkeen ja askelluksen ymmärtäminen tuntuivat vaikealta. Totesin toisella tunnilla opettajalle, että ei tästä tule mitään. Opettaja kuitenkin vakuutti, ettei se haittaa ja jatkoin tanssimista. Ei aloittaessa tarvitsekaan heti osata kaikkea.
Käytännössä sokea, vain hahmoja erottava Jani Kallunki halusi heti sambaan tutustuessaan tuoda näkövammansa esiin, jottei mikään jäisi ainakaan sen takia epäselväksi.
– Vastaavalle ohjaajalle ilmoittautuessa kirjoitin näkövammaisuudestani ikään kuin varmistaakseni mahdollisuuteni. Sain vastauksen, että tervetuloa mukaan seuraaville rumpuharjoittelun tunneille ja siitä se lähti. Lähinnä avun tarve ilmenee opastukseen liittyvissä tilanteissa keikoilla ja karnevaalikulkueissa.
Hänen mukaansa Papagaiossa näkövammaisuus on otettu loistavasti huomioon esimerkiksi esityksissä, joissa pillin käyttö on saanut uudenlaisen merkityksen. Ennen sitä vihelleltiin vain rytmissä ja ohjattiin käsin muutokset.
– Nyt pilli ohjaa rytmin muutokset, Kallunki kertoo.
Vastasyntyneenä verenmyrkytyksen ja aivokalvontulehduksen seurauksena näkökenttäpuutoksia saanut Anna Oino on tottunut käyttämään jäljellä olevaa näkökykyään tehokkaasti.
– Tanssiharrastuksessa näkö aiheuttaa haasteita lähinnä pimeillä käytävillä lavojen ulkopuolella. Toisinaan ohjaaja selittää haastavamman jutun sanallisesti tai menen katsomaan lähempää, mutta aina minut on huomioitu tasavertaisena harrastajana siinä missä muutkin.
Tanssi tuo itsevarmuutta
Minja Survonen kertoo, että vaikka tanssiharrastukseen kuuluu epävarmuuden hetkiä, saldo on kuitenkin selvästi plussan puolella.
– Olen jatkanut ja kaikesta epävarmuudesta ylitse pääseminen on antanut valtavasti liikeitsevarmuutta. Kun kyseessä on paritanssi, olen myös koko ajan kontaktissa toiseen ihmiseen ja vuorovaikutus tapahtuu myös liikkeen kautta. Tanssi ja sen sosiaalinen ympäristö on monella tavalla kasvattanut minua, hän kertoo.
Anna Oinolle keskeisiä asioita tanssiharrastuksessa ovat sosiaalisuus, kaverit ja keikkamatkat. Musiikin ja liikkeen yhdistäminen kehittää myös tasapainoa ja koordinaatiota.
– Vuonna 2018 olimme Unkarissa kolmen kansallisuuden juhlissa unkarilaisten ja kazakstanilaisten kanssa, mikä oli hieno kokemus.
Jani Kallungille sambaharrastus on antanut paljon elämyksiä menestyksekkään urheilu-uran jälkeen. Erityisen mielenkiintoista on ollut nähdä, millaista harjoittelu on, kun mukana on paljon erikuntoisia ja eri-ikäisiä tanssijoita ja soittajia.
– Esityksissä kaikki toimivat samalla viivalla. Urheilussa näin ei ole, Kallunki sanoo.
Tanssiminen soveltuu kaikille
Tanssilajeja on lukematon määrä ja tanssin maailma on ehtymätön elämyslähde.
Minja Survonen on kokeillut useita eri tansseja, mutta Kaarinasta Jyväskylään muutettuaan ja opiskelujen vastapainoksi tanssiharrastusta etsiessään hän löysi juuri itselleen sopivan ryhmän west coast swingistä, vaikka ei alun alkaen pitänyt siitä ollenkaan.
– Itselleni on tärkeää, että saan harrastaa tanssia huvikseni eikä minun tarvitse esiintyä, Survonen kertoo.
– Tanssi ei katso ikää. Jos musiikki ja liike innostavat, kannattaa ilman muuta kokeilla tanssia, Anna Oino kannustaa.
Kun Minja Survonen aikoinaan aloitti tanssiharrastuksensa, hän yritti löytää muita näkövammaisia tanssijoita ja kuulla harrastuksesta.
– Edelleen minua kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksia. Itselläni sokeana on haasteita naisten hakuvuoroilla löytää sujuvasti tanssipartneri lavatansseissa muualta kuin pöytäseurasta. Olisiko esimerkiksi miestanssijoita, joilla on kokemusta vastaavasta?