Eeva-Marja Sankila on musikaalinen tutkijalääkäri
Moni retiniitikoista on istunut leuka mikroskoopin telineessä ja tuijottanut kirkkaaseen valoon silmätautien erikoislääkärin, lääketieteen tohtorin Eeva-Marja Sankilan tarkastellessa verkkokalvojen tilannetta. Harva meistä on tiennyt, että empaattinen tutkijalääkäri laulaa jazzia, soittaa pianoa ja oli vähällä ryhtyä ammattinäyttelijäksi.
Eeva-Marja Sankila syntyi 1960-luvun alussa Helsingissä, mutta jo kaksivuotiaana hänestä tuli espoolainen, kun perhe muutti Tapiolan puutarhakaupunginosaan. Lapsuuteen kuului asuminen rauhallisessa miljöössä, perhe, mökkeily Kuhmoisissa ja hyviä ystäviä.
Koulua Eeva-Marja kävi Tapiolan musiikkiluokalla. Musiikki vei ison osan myös hänen vapaa-ajastaan, sillä hän lauloi jazzia, soitti pianoa ja kitaraa. Tämän lisäksi musikaalinen tyttö ehti vielä tanssitunneillekin.
Musiikki on kulkenut Eeva-Marja Sankilan matkassa aikuisuuteen saakka.
– Kun työt tietokoneen äärellä takkuavat, istahdan hetkeksi pianon ääreen ja soitan, kunnes mieli taas tyyntyy, Sankila kertoo.
Laulamistakaan kiireinen lääkäri ei ole tyystin unohtanut.
– Ystävän 60-vuotissyntymäpäiville kokosimme jazzlauluryhmämme pitkästä aikaa esiintymään. Vetäisimme muutaman kipaleen viisiäänistä jazzharmoniaa. Se oli hauskaa.
Kuhmoisilla oleva mökki on tärkeä paikka Eeva-Marja Sankilalle. Siellä hän ulkoilee ja lataa akkunsa. Hän viettää mökillään paljon aikaa, sillä digitalisaation myötä lääkärikin pystyy tekemään jonkin verran myös etätöitä. Tutkimusreferaatteja ja kuvantamislausuntoja on syntynyt laiturilla istuen, varpaat järvivedessä huljuten.
Näyttelijäksi vai lääkäriksi?
Eeva-Marjalla oli jo pikkutyttönä taipumus lääkärin uralle.
– Äiti kertoi aina, miten halusin pienenä hoivata, jos joku oli saanut haavan tai oli kipeänä, hän hymähtää.
Lukioikäistä Eeva-Marjaa kiinnostivat eniten biologia ja geenit. Vapaa-aika kului edelleen musiikin ja tanssin parissa. Lukioaikaan mahtui myös vuosi Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana. Kun tuli aika päättää jatko-opinnoista, teatterikorkeakoulu oli vahvana vaihtoehtona lääketieteen rinnalla.
– Peruin teatterikorkeaan hakemisen aivan viime hetkillä. Ajattelin, että minusta taitaa olla enemmän hyötyä lääkärinä. En uskonut kovin vahvasti omiin näyttelijänlahjoihin, Eeva-Marja Sankila naurahtaa.
Sattuman johdatuksesta silmäalalle
Eeva-Marja Sankila pyrki lääkikseen ja sai opiskelupaikan. Nuori opiskelija hankki lisätienestejä antamalla pianotunteja. Sattumoisin eräs Somerin lääkäripariskunta etsi pianonsoitonopettajaa, joka antaisi opetusta perheen lapsille englanniksi. Vaihto-oppilasvuotenaan hyvän kielitaidon hankkinut Eeva- Marja sai paikan.
Kerran pianotunnin jälkeen oli tullut puhetta syventävistä opinnoista. Somerit kertoivat, että lääketieteellisen genetiikanlaitokselle ei ollut tullut lainkaan hakemuksia. He tiesivät Eeva-Marjan kiinnostuksesta geeneihin ja ehdottivat, että hän ottaisi yhteyttä laitoksen professoriin.
Tuosta yhteydenotosta alkoi Eeva-Marja Sankilan tie perinnöllisyystieteen parissa. Silmätauditkin tulivat mukaan kuvioihin sattumalta, sillä hänen etsiessään amanuenssin paikkaa oli ainoa vapaa paikka silmätautien poliklinikalla.
Diagnoosin kertominen vaikea paikka
Perinnöllisten silmätautien tutkimus vei Eeva-Marja Sankilan mennessään. Vuonna 1991 hän väitteli lääketieteen tohtoriksi aiheenaan korioideremia, joka on yksi silmänpohjanrappeumaa aiheuttavista perinnöllisistä taudeista. Väiteltyään Sankila jatkoi tutkijana muun muassa Uscherin syndrooman
parissa.
Tutkijan elämä on projekteja ja jatkuvaa apurahojen hakemista. Tämä alkoi viimein kyllästyttää 90-luvun lopulla ja Sankila hakeutui erikoistumaan silmälääkäriksi. Opintojen aikana hän sai rahoituksen tutkimusprojektille, jossa kerättiin kattavasti tietoa perinnöllistä silmänpohjanrappeumaa sairastavista suomalaisista. Silloin moni retiniitikko tuli Sankilalle tutuksi, sillä hän tapasi valtavan määrän potilaita henkilökohtaisesti.
Se, mihin en lääkärinä koskaan totu, on rappeumadiagnoosin kertominen etenkin nuorelle ihmiselle.
Kun Eeva-Marja Sankila valmistui silmätautien erikoislääkäriksi vuonna 2002 perustettiin HUS:in perinnöllisten silmätautien poliklinikka, missä hän jatkoi potilastyötä ja toimi samaan aikaan opettajana tuleville silmälääkäreille.
Vuonna 2005 Sankila halusi vielä kerran paneutua perustutkimukseen. Hän pakkasi mukaan matkatavarat, kaksi lastaan ja lähti Yhdysvaltoihin geenilaboratorioon vierailevaksi tutkijaksi.
– Lapset kävivät siellä high schoolia. Se oli hyvä kokemus lapsille ja hyvä vuosi myös minulle. Sain kokemusta ja loin kansainvälisiä verkostoja.
Vuoden mittaisen pestin päätyttyä Eeva-Marja Sankila palasi HUS:in silmätautien verkkokalvopoliklinikalle, missä hän nyt jatkaa työtä potilaiden ja hoitomuotojen tutkimuksen parissa.
– Olen onnellinen työssäni. Minulla on aivan mahtava tiimi ja kollegat. On hienoa, kun on saanut tuntea monia potilaista ihan lapsesta saakka, Sankila sanoo.
– Se, mihin en lääkärinä koskaan totu, on rappeumadiagnoosin kertominen etenkin nuorelle ihmiselle. Se on sydäntä särkevää ja koen itseni aina kovin riittämättömäksi. Tilanne on potilaalle kamala ja minullekin kokemusvuosista huolimatta vaikea. Yritän selvitä lohduttautumalla sillä, että en ole
syöpälääkäri, Eeva-Marja Sankila sanoo vakavana.
– Onneksi tämä tieteenala menee kovaa vauhtia eteenpäin. Silmänpohjanrappeumatauteihin on nyt jo tarjolla hoitomuotoja. Ne kehittyvät koko ajan ja uskon, että meillä on lähitulevaisuudessa leikkausta vaativien hoitojen lisäksi tarjolla myös suun kautta otettavia lääkehoitoja.
Työn hyvistä hetkistä Eeva-Marja Sankila haluaa mainita tiiviin yhteistyön Retina-yhdistyksen kanssa.
– Se on antanut minulle paljon. Olen tutustunut toiminnan myötä moniin upeisiin ihmisiin, hän kiittelee.