Näkkärielämää Ivalosta Espooseen

Kahdella kielellä Pietarsaaressa

Pietarsaari on 19 200 asukkaan kaupunki Pohjanlahden rannikolla. Siitä mainitaan useimmiten laaja vanha puukaupunginosa sekä entisen tupakkatehtaan jyhkeä muuri. Hieman yli puolet kaupungin asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Yksi heistä on Bengt Ahlvik, 63.

Bengt Ahlvik on aktiivinen järjestötoimija ja eläkeläinen. Työuransa hän on tehnyt fysioterapia-alalla. Hän toimi myös useita vuosia 2022 Alzheimerin tautiin menehtyneen puolison omaishoitajana.

Bengtistä tuli heikkonäköinen kaksivuotiaana tapaturman vuoksi. Isä katkoi nauloja ja naulanpuolikas singahti pojan silmään. Vaurioitunut silmä tulehtui ja tulehdus levisi toiseenkin silmään. Sairaalareissu Helsinkiin kesti 10 kuukautta. Tuona aikana täysin ruotsinkielisestä pojasta tuli täysin suomenkielinen. Myöhemmin äidinkieli palautui ja Bengtistä tuli sujuva kahden kotimaisen kielen käyttäjä.

– Asioin kummallakin kielellä. Kuulostelen, millä kielellä tiskin takana mieluiten puhutaan ja sillä mennään, Bengt sanoo.

Bengtin koti on keskustan liepeillä vanhassa kaupunginosassa. Hyvien jalkakäytävien ja suojateiden ansiosta alueella on helppoa ja turvallista liikkua. Ostoskeskus ja muita palveluita on muutaman sadan metrin etäisyydellä.

– Minulla oli vuosikymmeniä hyvä liikkumisnäkö. Ajoin työmatkat skootterilla tai pyörällä. Mutta 2016 sokeuduin.

Bengt on tyytyväinen saamiinsa vammaispalveluihin. Tietokone ruudunlukuohjelmineen on käytössä ja liikkumisessa on apuna opaskoira sekä kuljetuspalvelumatkat.

– Kuljetuspalvelut ovat ikävä kyllä menneet huonompaan suuntaan, kun vakiokuskia ei saa enää käyttää. Aikataulut eivät pidä. Kyydit tulevat miten sattuu, hän huokaa.

Kaikkein tärkein vammaispalveluista Bengtille on henkilökohtainen avustaja. Avustaja on vuosien ajalta tuttu, mutta Bengt haluaisi pystyä toimimaan itsenäisemmin.

– Olisipa sellainen laite, joka toimisi apuna kaikissa ympäristöissä, Bengt huokaisee.

– Meillä näkövammaisilla ei ole koskaan täyttä yksityisyyttä, kun kaikkein henkilökohtaisimpien asioidenkin hoitoon on pyydettävä toisen ihmisen apua.

Saamenkieliset palvelut harvinaisia

– Halloo? saamea äidinkielenään puhuva Hans Mattus vastaa puhelimeen kotonaan Ivalon Tolosessa, 1115 kilometrin päässä Helsingistä pohjoiseen. Esittäydyn, teemme sinunkaupat ja käymme läpi vallitsevan säätilan.

Ivalossa on helle. Hansin puhe soljuu rehevällä pohjoisen murteella. Hämmästyn Hansin kertoessa iäkseen 92 vuotta. Olin ehtinyt kuvitella hänet äänen perusteella huomattavasti nuoremmaksi. Hansia huvittaa, kun kerron asiasta.

– Oon aina liikkunu palijon luonossa. Kalastanut ja marjastanut. Käyn nytkin välillä virvelöimässä tuossa omassa rannassa.

Hans on näkövammautunut vasta varttuneemmalla iällä. Lääkäri huomasi, että miehen molemmissa silmissä kasvaa kaihi. Hans sai heti lähetteen ja leikattiin Rovaniemellä. Toimenpiteen yhteydessä hänellä todettiin myös silmänpohjanrappeuma. Rappeuman eteneminen saatiin pysähtymään pistoshoidoilla.

– Nään liikkua hyvin. Lukeminen on vaikiampaa, Hans sanoo.

Hansin ja hänen puolisonsa koti sijaitsee Ivalojoen rannalla kaukana palveluista. Isommalle tielle, jolla bussit kulkevat, on 11 kilometriä matkaa. Kummallakaan ei ole enää ajokorttia.

– Kuljetuspalvelut on tarpeen, Hans sanoo.

– Muita palveluita en ole tarvinnut. Kyyti tulee Ivalosta ja pääsemme asioille. Toisinaan käymme jutustelemassa kerhossa muiden näkövammaisten kanssa.

Hans kertoo, että asiointikielenä Ivalossakin toimii suomi.

– Eipä se haittaa, kun kerta osaan suomea, mies tuumaa leppoisasti.

Useampaa saamen kieltä taitava Hans on toiminut kielimestarina auttaen nuorempia säilyttämään ja oppimaan saamea. Hän kertoo myös olleensa joskus tulkkina, kun täysin saamenkielinen tuttava on tarvinnut apua asioinnissa.

Puhelun lopuksi kysyn, mitä uutta palvelua Hans toivoisi itselleen, jos saisi pyytää jotain.

– Täällä on kaikki hyvin, hän naurahtaa.

– En tarvi mittään enempää.

Englannilla ei aivan kaikki asiointi onnistu

Azra Tayyebin, 36, asuinympäristö on aivan erilainen kuin Hansilla. Saavutettavuuden parissa työskentelevä Azra asuu Espoon keskuksessa paikallisjuna- ja bussimatkojen äärellä sukkuloiden pääkaupunkiseudulla opaskoiran tai kuljetuspalvelun turvin. Rivitalokodin lähistöltä löytyy runsaasti erilaisia palveluita.

– Olen etsinyt turvalliset kulkureitit, joilla voin hyödyntää alikulkuja tai liikennevaloja, Azra kertoo.

– Joskus joudun kiertämään pidemmän matkan, kun lyhyempi reitti on näkövammaiselle hankala.

Azra muutti Suomeen Iranista 10 vuotta sitten. Hän oli jo silloin sokeutunut retinitis pigmentosan vuoksi ja valkoinen keppi sekä NVDA-ruudunlukijalla varustettu tietokone kuuluivat apuvälineistöön.

Azran äidinkieli on persia, mutta hän sanoo, että nykyään hänen vahvin kielensä on englanti. Azra puhuu suomea, mutta kertoo kirjoittamisen olevan hankalaa.

– Mieluiten asioin englanniksi. Etenkin silloin, jos pitää täyttää lomakkeita tai kirjoittaa selvityksiä, hän kertoo ja jatkaa, että valitettavasti se ei aina onnistu.

Tummatukkainen ja ruskeasilmäinen Azra näyttää ulkomaalaiselta. Hän kertoo, että häneen on suhtauduttu pääasiassa hyvin sekä maahanmuuttajana että näkövammaisena.

– Joidenkin ravintoloiden ja kuntosalien kanssa on ollut ongelmia, kun pääsyni on opaskoiran kanssa estetty. Ulkomaalaisuuteni vuoksi jotkut ovat jopa epäilleet, että onko vieressäni oleva koira edes oikeasti opaskoira. Se on tuntunut ikävältä, Azra kertoo.

Azra toivoo, että ihmiset tuntisivat paremmin lakia ja vammaisten oikeuksia. Hän kummastelee, miten Suomen kaltaisessa maassa asuinpaikka tai hakemusten käsittelijä voi vaikuttaa niin paljon siihen, millaisia palveluita näkövammainen saa.

– Toivon, että lain tuntemus paranisi ja tasa-arvoisuus ulottuisi todellisesti meihin kaikkiin asuinpaikasta riippumatta, hän huokaisee.

Toimitus ei valitettavasti onnistunut saamaan juttuun kuvaa Hans Mattuksesta.