Nuorille räätälöidään reittejä maalipallon pariin
Vesilahti, Kotka, Kokkola. Kaikki hienoja paikkakuntia, mutta maalipallon harrastamisen kannalta eivät parhaita mahdollisia. Niistä ponnistaa kuitenkin kolme nuorta maalipalloilijanalkua Edla Bamberg, Jasmin Mikkola ja Iida Juola.
Näkövammaiset lapset ja nuoret tutustuvat maalipalloon yleensä joko Jyväskylän näkövammaisten koulun, nykyisen Valteri Onervan tukijaksoilla tai näkövammaisten nuorten leireillä. Mutta vaikka innostuisi lajista, voi seuraavaa kokeilukertaa joutua odottamaan pitkään. Innostus ehtii haalistua. Säännöllisiä maalipallon harjoitteluvuoroja on vain suurimmissa kaupungeissa.
– Tykkään joukkuelajeista, mutta ei Kotkassa ollut mitään, mitä pystyin harrastamaan. En ollut ennen maalipallon kokeilemista kokenut tällaista, että pääsen itse tekemään ja olemaan oikeasti osa joukkuetta, sanoo 17-vuotias Jasmin Mikkola.
Mikkola on edennyt maalipallourallaan nopeasti. Hän pelasi jo naisten maajoukkueessa Pajulahti Gamesissa tammikuussa 2020 ja teki maalinkin.
Kotkan aika oli Jasminille kiusaamisen sävyttämää. Mikkolan perhe teki kovan päätöksen: Jasmin muutti kahdeksannen luokan jälkeen Jyväskylään ja kävi yläasteen loppuun Onervassa. Siellä hän innostui maalipallosta.
– Se oli niin hyvä ratkaisu kuin olla voi. Jasmin on löytänyt itselleen ystäviä ja harrastuksen, josta todella pitää, toteaa isä Jamppa Mikkola.
Yläasteen jälkeen Jasmin jatkoi Tampereelle, jossa hän opiskelee ravintola- ja catering-alaa. Tampereella on viikoittainen maalipallovuoro ja ykkösdivisioonaa pelaava joukkue.
Etenemään pääsee, jos intoa riittää
Jasmin Mikkolan nopea nousu naisten maajoukkueeseen on osin pakon sanelemaa, koska Suomessa on vähän naismaalipalloilijoita, mutta osin myös strategian mukaista toimintaa. Samoin on tehty myös kahden muun tässä jutussa esitellyn nuoren, Edla Bambergin ja Iida Juolan kanssa.
– Näkövammaisilla nuorilla, etenkin heillä, jotka asuvat pienemmillä paikkakunnilla, ei niin sanottu urheilijan polku toteudu siten kuin Olympiakomitea on sen ajatellut. He eivät pääse harrastamaan maalipalloa oman paikkakuntansa urheiluseurassa, josta sitten edettäisiin ajan myötä alueellisiin leirityksiin ja nuorisomaajoukkueisiin, sanoo naisten maajoukkueen valmennuksesta yhdessä miehensä Arttu Mäkisen kanssa vastaava Päivi Tolppanen.
Tolppasen mukaan tilanne on kuitenkin parempi kuin silloin, kun hän itse oli aloitteleva maalipalloilija 1990-luvulla. Nuorten maalipalloleirejä järjestetään Pajulahdessa neljästi vuodessa ja nuoria otetaan mukaan naisten maajoukkueleirityksiin jo aikaisessa vaiheessa, jos intoa vain riittää.
Intoa nuorilta maalipalloilijoilta todella vaaditaan. Kokkolalaiselle 17-vuotiaalle Iida Juolalle on saatu mahdollisuus harjoitella heittämistä omalla koulullaan. Hän on kulkenut harjoitusleireillä Helsingissä ja Lahden kupeessa Pajulahdessa.
– Väitän, että moni tavallinen jalkapallojuniori kyllästyisi aika nopeasti, jos lajitreenejä varten pitäisi kulkea monta sataa kilometriä. Olemme ajatelleet sen niin, että leirejä pitää olla tarpeeksi usein, jotta nuoret kehittyvät ja into pysyy yllä, mutta ei liian usein, etteivät he väsy ja homma koidu perheelle taloudellisesti liian raskaaksi, Päivi Tolppanen sanoo.
Iida Juola oli – ja on edelleen – se perheensä taiteellisesti suuntautunut jäsen. Äiti- Johanna ja Iida ovat hieman naureskelleetkin sille, että nyt Iida onkin yhtäkkiä mukana maajoukkueleirityksessä. Ei se silti mikään ihme ole, Iida on aina ollut urheilullinen. Nyt löytyi laji, jossa hän voi loistaa.
– Koululiikunnassa ja kaikkialla muuallakin on aina lajeja täytynyt soveltaa, jotta olen voinut osallistua. Maalipallo on laji, joka on jo valmiiksi sovellettu, Iida sanoo.
Iidalla on albinismi, kuten myös hänen hyvällä ystävällään, vesilahtelaisella Edla Bambergilla. Iida sanoo, että ensimmäiselle maalipallon nuorten leirille Pajulahteen oli helppo lähteä, kun tiesi Edlan olevan siellä myös.
Edlalle ja Iidalle tietä maalipallon pariin on silottanut naisten maajoukkueen päävalmentaja Arttu Mäkinen, maalipallon paralympiakultamitalisti, jolla on itselläänkin albinismi. Hän on tunnettu esikuva Suomen pienissä albinismiympyröissä.
Vesilahti on lähellä Tamperetta, joten 17-vuotiaalla Edla Bambergilla on tarjolla mahdollisuus osallistua maalipalloharjoituksiin. Vielä hän ei ole Tampereella pelaamassa käynyt, mutta muuten innostus maalipalloiluun on korkealla. Eikä vähiten siksi, että sen yhteydessä pääsee tapaamaan vertaisiaan.
– Harvalla nuorella näkövammaisella naisella on heti alkuun suuria menestyshaaveita ja kunnianhimoa urheilun suhteen, mutta he nauttivat siitä sosiaalisuudesta, mitä maalipallo tarjoaa. Ajan myötä kunnianhimokin saattaa kasvaa, Päivi Tolppanen pohtii.
Toisin kuin monella muulla näkövammaisella nuorella, Edla Bambergilla on pääasiassa positiivisia kokemuksia koululiikunnasta.
– Minulla on ollut hyvä onni opettajien suhteen. He ovat uskaltaneet antaa minun osallistua eikä ole pelätty pieniä kolhuja, Edla kiittelee.
Välillä opettajilta on tullut virhearviointejakin. Pesäpalloa pelatessa opettajan ajatuskulku meni niin, että Edlan kannattaa pelata ulkokentällä siepparina, sillä siihen tulisi vähiten palloja. Sieppari tosin pelaa ulkopelaajista kaikkein lähimpänä lyöjää, joten kun pallo tulee kohdalle, se saattaa tulla kovaa. Onneksi mitään ei sattunut.
Kolme nuorta naismaalipalloilijaa ei kuulosta isolta määrältä, mutta maalipallossa, jossa pelaajamäärät ovat pieniä, se on hyvä alku. Viimeisen vuoden aikana maajoukkuerinkiin on noussut myös 32-vuotias Azra Tayyebi, joka pelasi kymmenisen vuotta sitten maalipalloa Iranissa, mutta Suomeen saapumisen ympärillä hänellä oli lajista useamman vuoden tauko.
– Haasteena on löytää ne näkövammaiset nuoret, jotka voisivat olla kiinnostuneita maalipallosta tai urheilemisesta yleisemminkin. Nyt meillä on tarjolla kuitenkin nuorten maalipalloleirejä ja ykkösdivisioona, jossa on helpompi aloittaa pelaajaura kuin suoraan SM-sarjassa miesten maajoukkuepelaajien seassa, kuten itselläni oli aikoinaan, Päivi Tolppanen toteaa.