Tuula Kallioniemi kirjoitti maalipallosta
Lasten- ja nuortenkirjailija Tuula Kallioniemen ura alkoi jo 1970-luvulla ja käsittää kymmeniä kirjoja.
Pari vuotta sitten Kallioniemi joutui harvinaisen tilanteen eteen: hänelle ehdotettiin kirjan kirjoittamista aiheesta, josta hän ei ollut koskaan kuullutkaan.
– Teen paljon kouluvierailuja, ja niiden aikana käydyistä keskusteluista oppilaiden kanssa saan usein ideoita kirjoihin. Mutta tällaista ei aiemmin ollut tapahtunut, Tuula Kallioniemi alustaa.
– Se oli korona-aikaa, ja tein etäkouluvierailun espoolaiseen kouluun. Tunti oli jo päättymässä, mutta opettaja sanoi, että vielä olisi yksi kysymys. Alakouluikäinen poika kysyi, voisinko tehdä kirjan maalipallosta. En ollut aiemmin kuullutkaan sellaisesta lajista.
Yksi Kallioniemen kirjasarjoista on nimeltään FC Wannaplay, jossa kaveriporukka pelaa eri joukkuelajeja. Sarjan aiemmat osat ovat keskittyneet jalkapalloon, jääkiekkoon ja koripalloon. Espoolaisen koulun oppilas ehdotti, että neljäs kirja voisi kertoa näkövammaisten joukkuelajista, maalipallosta.
Sattumalta koululla oli vastikään vieraillut maajoukkuepelaaja ja maalipallon innokas puuhamies Erkki Miinala, jonka opastuksella oppilaat olivat päässeet kokeilemaan uutta ja innostavaa lajia. Kokeilukerta oli heillä vielä tuoreena mielessä Kallioniemen vierailun aikaan.
Maalipallon kimppuun
Kallioniemi alkoi ottaa selvää maalipallosta. Kangasalla asuva kirjailija otti yhteyttä Tampereella maalipalloa harrastavaan porukkaan, mutta koronaviruspandemian vuoksi hän ei päässyt vierailemaan heidän harjoituksissaan. Internetistä löytyi kuitenkin runsaasti tietoa ja videosisältöä lajista.
Kallioniemi huomasi myös, että maalipalloaiheen kautta hän pääsisi käsittelemään kirjassaan myös näkövammaisten henkilöiden arkea ja yleisemminkin erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä.
– Viidentoista vuoden takaisessa Rottaklaani-kirjassani oli CP-vammainen päähenkilö, joten minulla oli vähän aiempaakin taustaa tämänkaltaisesta. Kirjojani luetaan paljon kouluissa, niitä kuuluu erilaisiin lukudiplomeihin. On ihan hyvä, että kirjojen kautta nuoret saavat ymmärrystä ja sitä kautta empatiaa erilaisuutta kohtaan.
Maaginen maalipallo -kirjassa kaveriporukan naapurustoon muuttaa näkövammainen nuori, Valtsu, joka tutustuttaa heidät maalipallon pariin. Kirjassa tuodaan kiitettävästi esiin sitä, että maalipalloa voivat pelata myös näkevät henkilöt. Suomessa se on mahdollista aina SM-sarjatasolle saakka.
Kallioniemen teksti luo maalipallosta eläväisen ja asiavirheettömän kuvan. Erityismaininta myös Jussi Kaakisen mainiolle kuvitukselle: maalipallo näyttää juuri niin vauhdikkaalta kuin kuuluukin.
Näkkärinuorilta kiitosta
Kolmen näkövammaisen nuoren raati piti Tuula Kallioniemen nuortenkirjaa Maaginen maalipallo varsin onnistuneena kuvauksena maalipallosta lajina ja näkövammaisen nuoren elämästä.
Raatiin kuuluivat järvenpääläinen Eemi Utriainen, espoolainen Linnea Granlund ja kouvolalainen Panu Räty. Utriainen ja Räty harrastavat maalipalloa. Sokkopingistä pelaavalle Granlundillekin maalipallo on hyvin tuttu laji.
Tämä lienee kunnianosoitus kokeneen kirjailijan ammattitaidolle, sillä samalla lailla kuin Mika Waltari ei ollut koskaan käynyt Egyptissä kirjoittaessaan Sinuhe egyptiläisen, ei myöskään Kallioniemi ollut astunut liikuntasaliin, jossa pelataan maalipalloa. Hän olisi kyllä halunnut, mutta koronaviruspandemian aiheuttamat rajoitukset estivät.
Kukaan raadin kolmesta jäsenestä ei löytänyt kirjan maalipallo-osiosta virheitä lajin kuvauksesta.
– Laji on kivasti tuotu esiin, mutta siitä olisi kannattanut kertoa vielä enemmänkin. Siitä miten he treenaavat ja sitten lopussa olisi voinut olla vielä kunnon matsi Rupulan ja Hippolan välillä. Nyt jäin vähän odottamaan enemmän maalipalloa lopussa, Panu Räty pohtii.
Raati oli tyytyväinen myös siihen, että kirjassa tuotiin hyvin esille sitä, että vaikka maalipallo on lajina alun perin suunnattu näkövammaisille henkilöille, sitä voivat harrastaa hyvin myös näkevät. Laji kaipaa lisää pelaajia, ja Panu, Eemi ja Linnea toivovatkin kirjan auttavan uusien harrastajien houkuttelemisessa lajin pariin.
– Suosittelisin kirjan lukemista sellaisille nuorille, jotka etsivät uutta harrastusta tai jotka ovat kiinnostuneet paraurheilusta. Se olisi hyvää luettavaa myös peruskoulun opettajille, jotta he oppisivat tuomaan soveltavaa liikuntaa myös koululiikuntaan, Linnea Granlund sanoo.
Näkövammaisen nuoren Valtsun elämän kuvaamiseen kolmikko oli myös pääosin tyytyväinen. Tosin pari pientä kauneusvirhettäkin löytyi.
– Suomessa opaskoiran voi saada vasta täysi-ikäisenä. Valtsu ei taida kirjassa vielä olla täysi-ikäinen, mutta hänellä on jo opaskoira Ville, Granlund toteaa.
Kirjailija Kallioniemi kertoo olleensa tietoinen opaskoiraan liittyvästä ristiriidasta, mutta päätti ottaa Ville-koiran mukaan siitä huolimatta.
– Koko tarina olisi ollut ihan toinen ilman koiraa, Kallioniemi sanoo.
– Kaiken kaikkiaan kirja kuvaa ihan hyvin sitä, millaista näkövammaisen nuoren elämä on. Sitä käsiteltiin kuitenkin näkevien kavereiden Salaman ja Eetun näkökulmasta. Olisi kiinnostavaa, jos tästä tehtäisiin vielä jatko-osa, jossa tapahtumia kuvattaisiinkin näkövammaisen Valtsun näkökulmasta, Panu Räty sanoo.