Sodasta ja näön menettämisestä
Tuomas Mustikainen on turkulainen kirjailija, jolta on tänä keväänä ilmestynyt esikoisromaani Mutta pimeys näkee sydämen.
Kirja kertoo sodasta ja rakkaudesta, ja yhtenä sen juonteena on myös näön menettäminen.
Mutta pimeys näkee sydämen -romaanin päähenkilö on Tuomas, toimittaja ja sotareportteri, joka lähtee Gazaan kirjoittamaan juttusarjaa Israelin ja Palestiinan kriisistä. Sodan todistaminen jättää jäljen Tuomaksen mieleen. Hän kärsii Suomeen palattuaan posttraumaattisesta stressireaktiosta ja irtisanoutuu työstään. Vähitellen hän uppoaa syvemmälle oman päänsä sisään: kiintopisteet ja suunta ovat hukassa.
Mutta pimeys näkee sydämen on Tuomas Mustikaisen esikoisromaani. Aiemmin häneltä on ilmestynyt kaksi tietokirjaa, toinen elämästä palestiinalaisalueilla ja toinen Topi Sorsakoskesta yhdessä Antti Arvajan kanssa.
Sodan jäljet
Mustikainen kirjoitti esikoisromaaniaan monta vuotta. Alkunsa kirjoittaminen sai jo vuonna 2014, jolloin hän palasi Suomeen oltuaan Gazassa Turun Sanomien sotakirjeenvaihtajana. Mustikaisesta tuntui tuolloin, että hänellä olisi paljon sanottavaa, mutta tietokirjaa hän ei halunnut kirjoittaa.
– Halusin päästä lähemmäs omia ajatuksiani ja päätin siksi kirjoittaa kaunokirjallisen teoksen.
Mustikainen tuhosi työn aikana parikin versiota.
Välillä hän teki opettajan ja toimittajan töitä ja jatkoi sitten taas kirjoittamista. Vuonna 2017 kirjoittamiseen tuli vuoden tauko, sillä Mustikainen menetti äkillisesti näkönsä.
Tuomas Mustikainen ei tehnyt omien sanojensa mukaan vuoteen näkövammautumisen jälkeen oikeastaan mitään. Äänijuttuja kuuntelemalla hänen aivonsa kuitenkin asettuivat eri asentoon kuin näkevinä aikoina ja esimerkiksi auditiivinen hahmottaminen ja muisti kehittyivät.
Kirjan nimi oli Mustikaisella valmiina jo ennen näön menettämistä, mutta se sai uusia merkityksiä, kun niin sitten kävi.
– Kirja kertoo muiden muassa siitä, millaisia sokeita pisteitä maailmassa on ja mitä me emme näe. Miten jäämme joihinkin kertomuksiin jumiin, Tuomas Mustikainen sanoo.
Hän kertoo pyrkineensä purkamaan kirjassaan häpeää, jota sota aiheuttaa ihmisille. Hän kuvaa elämän ja ihmisen haurautta ja sitä, miten keskeneräinen maailma lopulta on. Keskeinen teema on vankila, sekä päänsisäinen että maantieteellinen.
Gazan alue on kymmenen kilometriä leveä ja neljäkymmentä kilometriä pitkä kaistale, jota Israel valvoo maalta, mereltä ja ilmasta. Alueella asuu runsaat kaksi miljoonaa ihmistä. Monissa yhteyksissä Gazaa on kuvattu maailman suurimmaksi vankilaksi, ja sitä se epäilemättä onkin.
Gazan ja Israelin sota muistuttaa omalla tavallaan myös nykyistä Venäjän ja Ukrainan välistä sotaa, vaikka erojakin on. Molemmissa sodissa kuitenkin pommitetaan siviilejä ilmaiskuilla ja käydään informaatiosotaa.
– Se, miten eri tavalla nämä kaksi sotaa nähdään, on mielenkiintoista. Palestiinan iskuja pidetään terrorismina, ei puolustustaistelua. Ukrainan läheisyys vaikuttaa varmasti erilaiseen lähestymistapaan.
Autofiktiota vai ei
Koska Mustikaisen romaanin päähenkilö on sotareportteri Tuomas, on pakko kysyä, onko päähenkilö Tuomas Mustikainen.
– En koe mielekkääksi arvioida, mikä on totta ja mikä ei. Kysymyksessä on kaunokirjallinen teos. Sanon, että 1–99 prosenttia päähenkilön hahmosta on totta.
Romaanin Tuomas asuu Turussa, on toimittaja, lähes pakkomielteisen kiinnostunut tutkimusmatkailija Georg August Wallinista ja menettää näkönsä, kuten Mustikainen. Kun romaanin Tuomas palaa Suomeen, häntä ja kirjailija Tuomas Mustikaista yhdistävät sopeutumattomuus ja posttrauma.
Myös romaanin Tuomaan näkövammautuminen on samankaltainen kuin Tuomas Mustikaisen. Se tapahtuu muutamassa päivässä ja ilman varsinaista syytä. Taustalla on näköhermon tulehtuminen, mutta miksi niin käy, jää vaille vastausta.
Mustikainen sai alkuvaiheessa lääkäriltä hiukan toivoa siitä, että näkö voisi vielä ainakin osittain palautua. Hän kuitenkin sokeutui pysyvästi, ainoastaan hiukan ääreisnäköä jäi jäljelle.
Kun häntä huhtikuussa haastateltiin kirjan ilmestymisen yhteydessä lehtiin, myös sokeudesta keskusteltiin. Mustikaisen kokemukset näkövammaisista ja näkövammaiskuntoutuksesta herättivät keskustelua näkövammaisyhteisössä.
Hänen kokemuksensa oli, että näkövammaisten joukossa oli ankeutta ja katkeruutta ja suhtautuminen näkeviin ainakin puheiden tasolla negatiivista. Taustalla voi Mustikaisen mukaan olla menetyksen tuskaa ja osattomuuden kokemusta. Katkeruudesta kumpuaa jopa vihaa, joka voi periaatteessa olla myös hyvä moottori, jos sen osaa valjastaa järkevästi.
Retorinen rasismi, jollaiseksi Mustikainen havaitsemaansa asennetta nimittää, voi elää voimakkaasti yhteisössä, joka on tiivis ja jonne ei päästetä ulkopuolisia jäseniä.
– Ja jos näkevä ihminen puhuu näkövammaisuudesta, hän tulee helposti canceloiduksi.
– Siksikin olen halunnut pysytellä etäällä tästä. Näkövamma on vain yksi ominaisuus minussa. Olen myös miettinyt, milloin näkövammaisuuden ajattelu omassa itsessään alkaa kääntyä itseä vastaan.
Hän ei myöskään ole ottanut valkoista keppiä käyttöönsä, vaikka toki ymmärtää, että siitä voisi olla hyötyä. Hänen kokemuksensa on, että se rampauttaisi hänen identiteettinsä. Hän ei kuitenkaan kiellä, etteikö joskus tarttuisikin valkoiseen keppiin.
Tuomas Mustikainen tietää osuneensa jonkinlaiseen tabuun sanomistensa kanssa.
– Mutta kun minulta kysytään omista kokemuksistani, niin silloin kyllä saan sanoa ne.
Hän pitää tärkeänä, että asioista puhutaan, vaikka ne herättäisivät vaikeitakin tunteita.
Näkövammautuminen on nostanut uusia puolia esiin myös Mustikaisessa. Hän pitää väistämättömänä, että näin iso muutos vaikuttaa myös ihmisen persoonaan, eikä ainoastaan huonolla tavalla. Hän itse on huomannut saaneensa tietynlaista herkkyyttä ja kykyä sanoittaa asioita suoremmin, ehkä olevansa myös avoimempi kuin aiemmin.
– Olen versio 2.0 Tuomas Mustikaisesta.