Erja Tulasalon kirja on elämäntarinoiden sulatusuuni

Uskonto oli vahvasti läsnä seitsenhenkisen perheen elämässä. Kaikki lähimmät tuttavat ja sukulaiset olivat mukana lestadiolaisliikkeessä, ja seuroissa käyminen kuului yhteisön rutiineihin.

– En viihtynyt seuroissa, Erja Tulasalo muistelee.

– Mutta koska lestadiolaisperheet ovat useimmiten monilapsisia, kavereita oli paljon ja heidän kanssaan oli mahtavaa viettää aikaa.

Tulasalolla oli jo varhain tunne, että hän oli yhteisössä jotenkin vääränlainen uskovainen eikä hän kyennyt jakamaan lestadiolaisliikkeen arvoja. Seksuaalisuus oli tabu ja homoseksuaalisuus mahdottomuus. Jatkuva synnintunnon korostaminen ahdisti.

Erja Tulasalo on ollut lapsesta saakka heikkonäköinen, hänen näkökenttänsä on repaleinen ja värien näkemisessä on ongelmia. Silti hän on aina rakastanut kirjoittamista ja piirtämistä. Tulasalo halusi taiteilijaksi, mutta tukahdutti haaveensa. Hän koki, että taiteilijan ammatti ei ollut yhteisössä hyväksytty vaihtoehto. Vihkojen sivut täyttyivät kuitenkin kirjoituksista ja piirustuksista.

Lopulta Tulasalo hakeutui opiskelemaan Kokkolaan sairaanhoitajaksi.

– Olihan se ihan hullu valinta, Tulasalo huokaa.

– En tiedä, miten olen selvinnyt tällä näöllä. Opiskelin neljä ja puoli vuotta niin, että kopioin iltaisin kaverin muistiinpanoja, kun en nähnyt kirjoittaa niitä taululta.

Tilaa taiteen tekemiselle

Kokkolassa Tulasalo sai ensimmäisen kerran lestadiolaisyhteisön ulkopuolisia kavereita ja tukea ajatuksilleen, ettei lestadiolaisuus tee hänelle hyvää.

– Irtautuminen liikkeestä ei ollut helppoa. Kaverit lakkasivat aluksi pitämästä yhteyttä yhtä ystävää lukuun ottamatta. Sukulaiset kyselivät, miksi en tule seuroihin. En vaan voinut. Minun oli pakko etsiä uskolleni vapaampia väyliä.

Kokkola tarjosi Erja Tulasalolle uusia mahdollisuuksia taiteen parissa. Hän kävi kursseilla Pohjoismaisessa taidekoulussa, missä sai ensikosketukset muun muassa metalligrafiikan tekemiseen ja hän meni mukaan myös harrastelijateatterin toimintaan.

Valmistuttuaan Tulasalo aloitti työt sairaanhoitajana, muutti Helsinkiin ja jatkoi siellä työskentelyä.

– Olihan se haastavaa. Lääkekaapillakin kului aina kauheasti aikaa, kun yritin nähdä, mitä etiketeissä luki. Onneksi mitään vahinkoja ei sattunut.

Sairaanhoitajan ura kesti seitsemän vuotta. Se loppui, kun Tulasalo teloi töissä itsensä käytävällä olleeseen lamppuun ja joutui lähtemään lääkäriin. Muiden tutkimusten ohella hänen näkönsä tarkastettiin. Lääkäri kauhistui, kun selvisi, miten heikosti Tulasalo näki.

– Hoitouran loppuminen oli helpotus. Tuli tilaisuus uusien ovien avautumiselle.

Tulasalo lähti opiskelemaan ekspressiivistä taideterapiaa ja hankki kansan­opistosta uusia kädentaitoja. Taiteellinen intohimo kohdistui voimalla savitöihin.

Sitten Tulasalo yllätti itsensä ihastumalla naiseen.

– Homoseksuaalisuus ei ole sallittua lestadiolaisuudessa. Vaikka olin jo irtautunut liikkeestä, hämmästyin aluksi tunteitani. Huomasin, ettei minulle ole väliä, onko tunteiden kohde mies vai nainen.

Tulasalo loi käsillään ja kirjoitti koko ajan. Ensimmäinen kirjaan päässyt teksti julkaistiin 2007 Surunauhalla sidotut -tietokirjassa.

Vuonna 2008 hän muutti takaisin Kokkolaan, kun Helsinki liikennehälyineen oli alkanut kuormittamaan. Lähellä kotiseutuja vierähti muutama vuosi taiteen parissa työskennellen. Tulasalosta alkoi kuitenkin tuntua, että lestadiolaisuus tulee uudelleen liian lähelle, joten hän pakkasi tavaransa ja palasi Helsinkiin.

Runosta proosaan

Halu kirjoittaa vahvistui entisestään. Erja Tulasalo kävi ensin kursseilla Oriveden opistossa ja lähti sitten täysipäiväisiin opintoihin Työväen Akatemiaan luovan kirjoittamisen linjalle.

– Tähtäsin aluksi runoteoksen julkaisemiseen, sillä ajattelin, että en osaa kirjoittaa romaania. Eräs luovan kirjoittamisen opettaja rohkaisi minua kirjoittamaan proosaa ja niin ensimmäiset tekstit Oranssiin puutarhaan alkoivat syntyä.

Esikoisteoksen työstäminen on kestänyt vuosia. Erja Tulasalo on ollut kirjoittamassa kirjaa muun muassa Portugalissa useiden kuukausien ajan.

– Olen auringon lapsi ja umpirakastunut Portugaliin. Matkustan sinne aina uudelleen siitä huolimatta, ettei se ole aivan mutkatonta näin heikolla näöllä, hän naurahtaa.

– Olin Portugalissa myös silloin, kun maailma sulkeutui koronan vuoksi. Moni lähti, mutta minä päätin jäädä ja pääsinkin majoittumaan maaseudulle eräälle hevostilalle. Siellä minulla oli pieni oma kirjoitusmökki, jossa työstin tekstejä. Välillä auttelin hevosten ja tilan hoidossa omistajia.

Vuosi sitten yksi Tulasalon unelmista toteutui. Hän löysi kodin Porvoon vanhasta kaupungista ja muutti lähelle mukulakivikatuja, joilla historian kaiut edelleen kuuluvat.

– Asun lähellä jokea vanhassa, mutta täysin remontoidussa pikku talossa. Nautin siitä, ettei ympärillä ole koko ajan vilkasta liikennettä.

Oranssi puutarha ilmestyi 7. syyskuuta. Kirja kertoo tarinaa Maarusta, joka ei mahdu lestadiolaisliikkeen arvomaailmaan ja kipuilee asian kanssa. Päähenkilö rakastuu oman sukupuolensa edustajaan, mutta rakkaus ei saa täyttymystä. Erja Tulasalo on kirjaa varten haastatellut sateenkaari-ihmisiä, joita hän löysi muun muassa Uskonnon uhrit -yhdistyksen kautta.

– Kirja ei kerro minusta. Teos on tunnetason autofiktiota, joka kyllä voisi olla totta. Kirja on elämäni varrella kertyneiden kokemusten, tunteiden ja kuultujen tarinoiden sulatusuuni.

Tulasalo olisi halunnut sijoittaa tarinan johonkin toiseen uskontoon, mutta lopulta teki vaikean päätöksen ja kirjoitti kirjan tapahtumat lestadiolaisyhteisöön, jonka hän tuntee parhaiten.

Tällä hetkellä esikoiskirjailija nauttii ansaitusti kirjansa ilmestymisestä. On kuitenkin ihan pakko kysyä häneltä, joko seuraava teos on tulilla.

– Katsotaan nyt, mitä tulevaisuus tuo.

Erja Tulasalon vastaus on lyhyt, mutta äänessä on kyllä aimo annos hymyä ja salaperäisyyttä.