Vertaistuki, mitä se on?
Vertaistoimijana oleminen on välillä hauskaa, välillä surullista ja jopa ikävää. Kuitenkin pidän sitä merkittävänä asiana. Jokainen meistä on elämänsä taipaleella tarvinnut, saanut tai antanut vertaistukea. Minä olen yksi, jolle vertaistuki antoi lisää voimia mennä eteenpäin. Siksi arvostan sitä paljon, ja itsekin haluan antaa vertaistukea aina, kun se on mahdollista.
Itse olen toiminut jo yli kaksikymmentä vuotta näkövammaisten maahanmuuttajien vertaistukihenkilönä Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaisissa. Aika on sen verran pitkä, että siinä on tapahtunut monenmoista. Olen esimerkiksi järjestänyt itse tai yhteistyössä jonkun muun tahon kanssa retkiä, info-, peli-, urheilu- tai ruokatapaamisia.
Maahanmuuttajien tapaamisissa on monesti noussut esiin avun tai apuvälineen tarve, koti-ikävä ja yksinäisyys. Ne ovat minullekin tuttuja. On vaikea oppia suomea, jos ei ole, kenen kanssa harjoitella. On hankala saada suomalaisia ystäviä, jos ei ole yhteistä kieltä. Integroituminen yhteiskuntaan ei onnistu, jos siihen ei anneta mahdollisuutta tutustua. Ymmärrän, että kaikilla maahanmuuttajilla on jollain tavalla hankalaa, mutta uskon, että vammaisilla maahanmuuttajilla on tuplasti hankalampaa.
Monen maahanmuuttajan mielestä suomen kieli on vaikeaa. Lohdutan sanomalla: ”Ei se voi olla niin vaikeaa, koska Suomessa pienetkin lapset osaavat sitä.”
Monesti minulta kysytään, miten saada suomalaisia ystäviä? Vastaan, että minulla ei ole taikasanaa, mutta ehdotan harrastuksia ja ihmisten kanssa tekemistä.
Ihmiset ovat nimittäin samanlaisia riippumatta siitä, mistä he tulevat. He osaavat nauraa, itkeä ja myös vitsailla. Monilla on traumaattinen tausta, joten yritetään ymmärtää heitä. Puhutaan, hymyillään heille. Se ei maksa mitään ja heille se voi olla tärkeä ystävällisyyden osoitus.
Ibrahim Milanovic on kahden maan, Bosnian ja Suomen kansalainen.