Mielensäpahoittajassa tiivistyy elämä arkusta kehtoon

Elämme mielensäpahoittamisen aikaa, sillä närkästymisestä ja loukkaantumisesta on tullut tämän ajan henki. Kirjailija Tuomas Kyrö on aavistanut ilmiön ensimmäisten joukossa ja luonut hienostuneesti piikittelevän Mielensäpahoittaja-hahmon.

Mielensäpahoittaja on jakanut totuuksia maailmanmenosta jo radiossa, kirjoissa, teattereissa sekä kahdessa elokuvassa, joista uusin ”Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja” sai ensi-iltansa elokuussa 2018. Elokuva on käsikirjoitettu Kyrön samannimisen kirjan pohjalta yhteistyössä Juha Lehtolan ja elokuvan ohjanneen Tiina Lymin kanssa.

Mielensäpahoittajan emäntä on kuollut ja kaikki hommat on tehty, kunhan työn alIlosia la oleva hauta-arkku vielä tulee nikkaroitua valmiiksi. Arkun rakentelua saapuvat häiritsemään poika, miniä ja heidän tyttärensä, 17-vuotias Sofia. Lukiotaan päättävää Sofiaa odottaa paikka maailman parhaassa yliopistossa Yhdysvalloissa, mutta hän päättääkin jäädä Mielensäpahoittajan sysisuomalaiseen mökkiin jäärän isoisänsä seuraksi. Syyn Sofian päätökseen pystyy ymmärtämään vain Mielensäpahoittaja niin usein aliarvostetun maalaisjärkeilyn avulla.

Tarinassa käytetään taidokkaasti suuria kontrasteja, elämän ääripäitä. Kaipaus, rakkaus, menetys, uusi alku, nuoruus, vanhuus, päämäärät ja niistä luopuminen, siis elämän merkitys. Niistä on Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja tehty.

Lymi, Kyrö ja Lehtola tekevät ihmeen. He onnistuvat ahtamaan ihmiselämän suurimmat käännepisteet kahden tunnin elokuvaan ilman, että tulee lainkaan ahdasta – paitsi katsojan rintakehässä, jonne tunteet pakkautuvat ja tekisi mieli samaan aikaan itkeä ja nauraa. Elämän suuruus avautuu poikkeuksellisen syvällisesti, jos uskaltaa nähdä pintakoomisen Mielensäpahoittajan sisään.

Kuulonvaraisesti seuraaminen on hieman hankalaa, koska Mielensäpahoittaja on enemmän murahtelija kuin rupattelija. Heikki Kinnunen kuitenkin pystyy murahtelemaankin niin ilmeikkäästi, että tarinassa pysyy suurin piirtein perässä. Ja koska käsittelyssä ovat suuret asiat, suuret linjat riittävät juonessa mukana pysymiseen. Näyttelijätyö on poikkeuksellisen aitoa ja uskottavaa, ja tunteet välittyvät niukemmallakin replikoinnilla riittävästi. Tarinan teemat antavat niin paljon ajateltavaa, että niillä täyttää kyllä maaseudun luontokuvapätkät mainiosti.

Mielensäpahoittaja on viisas mies. Pelkistettyyn filosofiaan sisältyy viiltävää logiikkaa, jolle nykyihminen nauraa, mutta jonka pohjalle esi-isät ovat rakentaneet satoja vuosia. Peruna, haitarimusiikki ja murtomaahiihto. Siinä on Mielensäpahoittajan perusteet, miksi kannattaa elää. Viisaita sanoja, vaikka lajeista olisi eri mieltäkin. Ajatelmassa on vanhaa viisautta, tajusihan jo aikoinaan Rooman Caesar leivän ja sirkushuvien arvon.

Ilosia aikoja on vaikuttavin kotimainen elokuva pitkään aikaan. Tekijöiden taitoa on liikutella katsojan tunteita ja jättää tarinalla makeanarka muistutus elämän kiertokulusta.