Heikki Kinnunen: Rooli lähtee sisällöstä

Valintaan vaikuttanut kuunnelma on Tuomas Kyrön käsikirjoittama ja Matti Ijäksen ohjaama kuunnelmasarja Mielensäpahoittaja maailmalla. Sarja sai ensiesityksensä kesällä 2018.

Istahdamme jutustelemaan Helsingin asemaravintolaan tiistai-iltapäivän rauhallisena hetkenä. Heikki Kinnunen tulee lukemasta äänikirjaa, joka sekin on Tuomas Kyröä ja palaa haastattelun jälkeen Tampereelle, jossa on hänen toinen kotinsa ja työnsä. Toinen koti on Helsingissä taiteilijakoti Lallukassa.

Ei liikaa kuvitusta

– Äänikirjan lukeminen on hirveän vaikea laji. Se, että ajatus pysyy kasassa ja ettei teksti lähde viemään. Tekstiä ei saisi liikaa sävyttää, koska mielikuvahan syntyy parhaiten kuulijan päässä. Olen jostain lukenut, että näkövammaiset valittavat, että näyttelijät kuvittavat kirjaa liikaa äänellään, Kinnunen mietiskelee.

– Niin, tästähän on vähän kahta leiriä. Toiset oikein toivovat sävykästä luentaa, kun taas toisten mielestä puhesyntetisaattori on parempi, minä summaan.

Kinnusella on tähän mielipide valmiina:

– Olen kyllä sitä mieltä, että jos näyttelijä liikaa kuvittaa sitä, mitä puhuu, niin teksti itsessään kertoisi sen paremmin. Tämä pätee jopa teatterinäyttelemiseen. En tykkää siitä, että ruma sanotaan rrrumasti ja kaunis kaauuuniisti. Ei sitä tarvitse kuin todeta, miten asia on.

Hyvät näyttelijät ovat Kinnusen mukaan aina osanneet pysyä asiassa ja sanoa sanottavansa yksinkertaisesti ja selkeästi.

– Jos hahmo on vihainen, niin kyllä se toki saa kuulua, mutta se on eri asia kuin tekstin kuvittaminen.

Mietiskelen Mielensäpahoittajan hahmoa, joka ei edes ole tällä tavalla maalailevaa sorttia.

– Eipä niin. Hän vain toteaa, miten asiat ovat, Kinnunen täydentää.

Fysiikka ja sisältö edellä

Seuraavaksi haluan tietää, mikä ääninäyttelemisessä on herkullisinta.

– En tiedä, kun en ole koskaan siitä oikein tykännyt, konkarinäyttelijä toteaa rauhallisesti.

– Olen niin fyysinen näyttelijä. Ralf Långbacka on sanonut mielestäni hyvin, että sana valehtelee. Voihan sitä sanoa, että mä rakastan sua, mutta se ei ole välttämättä totta. Ja se näkyy lavalla näyttelijän eleissä ja olemuksessa paremmin, mutta miten se kaikki siihen ääneen laitetaan, kun on pelkkä ääni?

– No, miten se sitten tehdään? minä utelen.

– Siinäpä se! Se vaatii hyvän ohjaajan, joka kuuntelee tarkasti ja sanoo, miten paljon tulkintaa kannattaa laittaa peliin. Sitä ei aina itse tiedä, mikä on parasta, vaikka kokemus tietysti auttaa.

Mielensäpahoittaja on suosittu hahmo, jota on ehditty versioida paljonkin. Esko Roine kiertelee Mielensäpahoittajana ympäri Suomea ja Antti Litja aloitti koko homman. Heikki Kinnunen itsekin ehti tehdä elokuvan Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ennen kuunnelmaa. Miltä tällaiseen hahmoon tuntui tarttua?

– Jokainen tekee sen eri tavalla. Ei kaveria voi matkia. Eikä pelätä, että on huonompi, Kinnunen naurahtaa.

– Kyllä se täytyy tehdä niin kuin Tauno Palo sanoi, että rooli täytyy laittaa oman perseen alle, silloin se on hallussa.

– Miten lähdet rakentamaan roolia?

– Se lähtee sisällöstä. Siitä, mitä kirjailijalla on sanottavaa. Minulle kokonaisuus merkitsee ensi alkuun enemmän kuin varsinainen rooli. Asetan itseni siihen kokonaisuuteen.

– Haitko tähän rooliin jotain erityisiä, fyysisiä asioita?

– Ei minun tarvinnut. Se on vanha mies ja minä olen itse vanha mies, niin ei tarvitse näytellä vanhaa. Ja olen itse vähän samanlainen jurputtaja, minulla on aina jotakin filosofiaa maailman menosta. Vanhat miehet jurputtaa. Ennen oli paremmin. Ei Kekkosen aikaan näin olisi mennyt, Kinnunen hymähtelee.

Lavalla eletään, ei suoriteta

73-vuotiaalle näyttelijälle maistuu työ edelleen. Hän näyttelee Tampereen teatterissa Johannes Linnankosken romaanista dramatisoidussa Pakolaiset-näytelmässä.

Näyttelemisen suola on Kinnusen mielestä siinä, että jokainen ilta on uusi. Hän ajattelee, ettei mene suorittamaan roolia, vaan elämään sen pätkän yleisön kanssa.

– Miten se onnistuu, kun teet sitä sadatta kertaa?

– Juuri siten, että en toista sitä asiaa vaan aloitan joka kerta alusta ja elän sen illan. Se on helpompaa ja kivempaa. Näytelmä tuo sitä elämää tullessaan, kunnes ollaan lopussa.

– Eikähän yleisö tiedä, mitä tulee tapahtumaan, minä kommentoin.

– Niin, sen täytyy olla minullekin yllätys, mitä sieltä ovesta tulee. Silloin se on aitoa ja oikein, sanoo Heikki Kinnunen yli viidenkymmenen vuoden kokemuksellaan.