Punainen myrsky vie Irakin toreille ja kaduille
Sokeain kuunnelmapalkinnon voittanut Punainen myrsky on moniaistinen seikkailukertomus, jonka tarina on realistinen.
Punainen myrsky -kuunnelman minä, Irakista Suomeen pakolaisena paennut mies muistelee lapsuuttaan Irakissa, Saudi-Arabian pakolaisleiriä ja perheen sopeutumista suomalaiseen elämään. Lapsuudenperheessä oli paljon rakkautta, mutta myös suuri salaisuus: pojan isä toimi Saddam Husseinin diktatuuria vastustavassa vastarintaliikkeessä. Isä ja koko perhe elivät jatkuvassa vaarassa.
Sokeain kuunnelmaraati palkitsi Punaisen myrskyn vuoden 2019 Sokeain kuunnelmapalkinnolla ja nimesi sen pääosan esittäjän, Jussi Lehtosen Vuoden ääninäyttelijäksi.
Kuunnelma vetosi raadin tunteisiin moniaistisella kuvailullaan. Moskeijoiden rukouskutsut, aasin kiljahdukset ja torien elämä luovat äänimaiseman, jossa kulkevat muistot ruusuvedellä kostutetuista kakuista ja sadut karkkimaan toffeekaduista, joista voi lohkaista paloja. Kaikkeen tähän sekoittuvat diktaattorin miesten mustat autot, vankilan hajut ja vankilasta palaava, oudoksi ja vieraaksi käynyt mies, jonka pitäisi olla isä.
– Tämä on kuin seikkailukertomus, jossa aina vain uudet yksityiskohdat nousevat esiin, mutta tarina on realistinen, kuvailee Mikko Ojanen, kuunnelmaraadin puheenjohtaja.
Lopulta perhe pakenee Husseinin hirmuhallintoa pakolaisleirille, jonka kurjissa oloissa lapset yrittävät viettää normaalia elämää ja äiti synnyttää kaksi lasta lisää. Aavikkoleirin karuista olosuhteista perhe siirtyy viimein Suomeen ja alkaa rakentaa elämäänsä uudessa maassa.
Suomessa aikuiseksi kasvava poika etsii omaa identiteettiään. Hän pohtii suhdettaan uskontoon, oikeaan ja väärään, ja omaa isäänsä, joka vuosikaudet vastarintaliikkeessä taisteltuaan ei löydäkään paikkaansa vieraassa maassa niin helposti.
– Miesten on varmaan vaikeampi integroitua vieraaseen kulttuuriin kuin naisten, pohtii kuunnelman ohjaaja Soila Valkama.
– Arabikulttuurissa on vahvana ajatus, että mies elättää perheen ja hänen pitää tietää, miten toimia. Yhtäkkiä hän sitten onkin kulttuurissa, jonka lainalaisuuksia hän ei hallitsekaan eikä kukaan arvosta häntä, se on vaikeaa. Yritäpä siinä sitten selittää, että oikeastaan olet kirurgi, kun olet siivoustöissä. Naisille ei ole asetettu tätä kulttuurista pakotetta ja ehkä siksi heidän on helpompi sopeutua tekemään tilanteen vaatimia töitä.
Kirjasta kuunnelmaksi
– Olen tosi onnellinen tästä palkinnosta, koska tämä on yksi tärkeimmistä teoksista, jonka olen tehnyt, sanoo Soila Valkama.
Hän oli jo pitkään etsinyt pakolaisaiheista tarinaa, joka päästäisi kuulijan lähelleen ja josta puuttuisi uutiskuvamainen mustavalkoisuus. Hän ilahtui, kun Elina Hirvonen tarjosi tekeillä olevaa romaaniaan kuunnelman materiaaliksi.
– Lähestyn dramatisoitavaa tekstiä aina niin, että luettuani sen kirjoitan ylös ne kohdat, jotka jäivät minulle tärkeimpinä mieleen. Haluan kunnioittaa kirjailijan tarinaa ja samalla teen valintoja siitä, millaiseen tarinaan minä pystyn assosioimaan itseni, Valkama kertoo.
Kuunnelmallisuus kulki mukana dramatisoinnissa alusta asti. Valkama kävi läpi Ylen arkistoja Irakin äänimaisemista ja kävi naapurimaassa Iranissa, jossa hän kuunteli tarkasti paikallista luontoa. Kuunnelmassa on myös aitoa äänimateriaalia Elina Hirvosen arkistoista.
Kuunnelmassa limittyvät päähenkilön kerronta, erilaiset äänimaisemat ja perheenjäsenten pienet keskustelunpätkät ja repliikit. Usein kerronta ja kotielämän repliikit kulkevat päällekkäin toistensa kanssa ikään kuin kertojan taustalla kulkisi kuvia ja tunnelmia. Tällainen kerroksellinen kerronta vaatii tarkkaa keskittymistä, mutta palkitsee kuulijansa rikkaalla elämyksellä.
– Haluan, että muistot kuulostavat siltä kuin ne olisivat äänitettyä kotielämää. Maailma muuttuu elävämmäksi ja tulee lähemmäs kuulijaa. Tällä tavalla voi tuoda esiin ristiriitoja ihmisen puheen ja tapahtumien välillä. Pelkällä monologilla olisi ollut vaikea kertoa, miten pieni lapsi päähenkilö oli joutuessaan hurjiin tilanteisiin, Valkama sanoo.
Vuoden ääninäyttelijä Jussi Lehtonen tekee tiimityötä
Aloittaessaan dramatisointityötä Valkama ajatteli haluavansa päähenkilöksi irakilaisen näyttelijän. Kirjoitustyön edetessä hän kuitenkin alkoi kuulla korvissaan Jussi Lehtosen äänen. Valinta sai kuunnelmaraadilta paljon kiitosta.
– Lehtosen näyttelijäntyö ei ole vanhan ajan mahtipontista teatraalisuutta, muttei myöskään lakonisen toteavaa tyyliä, mikä nykyisin on muotia. Hän kuvaa tarkasti ja vivahteikkaasti kasvavan pojan tuntemuksia, raadin puheenjohtaja Mikko Ojanen kiittelee.
Kuunnelman minän kerrontatyyli vaihteleekin tasaisemman, ikään kuin kontrolloidun kerronnan ja repivien, ylitsevuotavien lapsen pelon ja ulkopuolisuuden tunteiden välillä.
– En ajatellut niinkään, miltä lopputulos kuulostaa vaan sitä, miltä se tuntuu ja mikä oma kokemukseni hahmosta on, Lehtonen sanoo.
– Ohjaajan tehtävä oli ajatella lopputulosta ja kokonaisvisiota.
Lehtonen painottaa, että kuunnelman tekeminen oli tiimityötä alusta asti. Otot kuunneltiin yhdessä ohjaajan ja äänisuunnittelija Anders Wikstenin kanssa ja heidän näkemyksensä vaikuttivat ilmaisun valintoihin. Ohjaajan visio ja käsikirjoitus vaikutti paljon siihen, muisteleeko hahmo tapahtumia etäämmältä vai meneekö hän suoraan lapsen kehoon ja tilanteeseen kokemaan tilannetta tässä ja nyt.
Pakolaisuuden teemat ovat Lehtoselle tärkeitä. Hän on tehnyt useita dokumenttiteatteriesityksiä Kansallisteatteriin sekä näyttelijänä että ohjaajana, viimeisimpänä tammikuussa 2020 ensi-iltaan tulleen Undocumented love -teoksen, jonka esiintyjät tulevat Suomesta, Irakista ja Syyriasta.
– Haluan tehdä tietoisesti työtä sen eteen, että teattereissamme näyttämöllä on edustettuna se ihmisten moninaisuus, joka meidän yhteiskunnassammekin on. Näyttämöllä nähdään yleensä Suomessa syntyneitä, suomalaisen näköisiä ja suomea täydellisesti puhuvia ihmisiä, vaikka väestö on yhä moninaisempaa. On tärkeää, että teatteri heijastaa koko yhteiskuntaa, Lehtonen sanoo.