Jäähyväiset lomakodeille?
Puolet Näkövammaisten liiton alueyhdistysten lomakodeista on jo myyty pois. Mitä tapahtuu jäljellä oleville?
Villinki myydään. Ei myydä. Myydään. Harkitaan. Ei myydä. Myydään.
Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaisten (HUN) omistama lomakoti Villinki on kuulunut alueyhdistykselleen jo kohta 80 vuotta. Ja jo ensimmäisistä vuosista lähtien HUNin sisällä on väännetty kättä siitä, kannattaako Villinkiä sittenkään omistaa.
Viime marraskuussa yhdistys päätti jälleen pistää Villingin myyntiin. Tämän lehden painoonmenon ja ilmestymisen välillä on todennäköisesti ehtinyt tapahtua kaksi asiaa: 1. HUNin hallitus on julkaissut Villingin myynti-ilmoituksen. 2. HUNin kevätkokous on käsitellyt jäsenaloitteen peruuttaa koko myyntipäätös.
Lomakoti Villinki – toiselta nimeltään Villingenäsin huvila – sijaitsee periaatteessa arvokkaalla paikalla Villingin saaressa Helsingin edustalla. Nimellä Helsingin Sokeat vielä tuolloin toiminut HUN osti tontin rakennuksineen 13.6.1940.
Liiton neljä vuotta aiemmin ostama lomakoti Onnela oli paitsi käynyt liian ahtaaksi myös siirtynyt puolustusvoimien käyttöön. Nykyrahassa 80 000 euroa maksanut Villinki näyttäytyi HUNin aktiiveille poikkeuksellisen hyvänä tarjouksena.
Myöhemmin huomattiin, että saari ei ehkä sittenkään ole optimaalinen paikka juuri näkövammaisille lomailijoille. Oikeaan rantaan löytäminen ja liikennöinnin järjestäminen mantereelta oli ajoittain hankalaa, ja ympäröivä vesi käytännössä estää rakennuksen käytön puolet vuodesta. Muunmuassa siksi Villinki on haasteellinen sekä taloudellisesti että kunnostuksen kannalta.
Tappiota Villinki onkin tuottanut omistajilleen lähes joka vuosi. Esimerkiksi vuonna 1955 se teki tappiota nykyrahassa 11 500 euroa, ja vuonna 1978 silloinkin 7 000 euroa. Tuolloin se ei pahasti haitannut, sillä yhdistys teki kokonaisuutena voittoa ja lomakotitoiminta koettiin tärkeäksi. Kirjanpitotermein: Villinki oli käyttö- eikä sijoitusomaisuutta, joten se saikin tehdä tappiota.
Mutta kuinka paljon on liikaa? Viime vuodet Villingin vuotuinen tappio on ollut keskimäärin jopa 20 000 euroa. Vuoden 2017 tappio nousi pitkään lykättyjen kunnostustöiden vuoksi lähes 40 000 euroon.
Pari viime vuotta HUNin talous on voinut hyvin, mutta koko muun 2000-luvun alueyhdistyksen yhteenlaskettu vuositulos oli säännönmukaisesti tappiollinen. Heikon taloustilanteen vuoksi välttämättömiäkin korjauksia lykättiin ja Villinki päästettiin rapistumaan entisestään. Oli normaalia, että yhdistyksen oli myytävä omaisuuttaan kuten testamentilla saatuja asuntojaan toimintansa mahdollistamiseksi.
– Vaikka Villingin ikkunaremonttiin olisi saatu Museovirastolta avustusta, remontti piti jättää tekemättä, koska HUNilla ei ollut varaa sen omavastuuosuuteen, HUNin toiminnanjohtaja Heikki Majava kertoo.
HUNin hallitus on nyt asettanut Villingin hintapyynnöksi 950 000 euroa. Myyntiä vastustavat jäsenet olettavat, että tontin arvo voisi lähivuosina nousta, ja sen takia myyntiä kannattaisi lykätä.
Harva kuitenkaan uskoo, että HUNilla olisi Villingille vielä todellista käyttöä.
Ennen saatiin rahaa
Monia alueyhdistysten lomakoteja on rakennettu tai kunnostettu talkoovoimin. Useille jäsenille niistä ehti tulla vakituisia kesänviettopaikkoja. 40 vuotta sitten Villingissä järjestettiin paljon ohjelmaa esimerkiksi lapsille ja nuorille, tilaa vuokrasivat muutkin alueyhdistykset omiin tapahtumiinsa ja lomavuorokausia kertyi vuoden aikana yli 1 200.
1980-luvulla alueyhdistysten toiminta kasvoi muutenkin. Silloin RAY:n myöntämistä avustuksista peräti puolet saattoi olla kiintiöity investointeihin kuten lomakotien ostoon ja kunnostukseen. 90-luvun aikana investointirahoituksen osuus kuitenkin laski dramaattisesti. Nykyisin investointien osuus STEA:n myöntämistä avustuksista on enää 5 prosenttia. Vaikka RAY silloin muutoksesta ennalta tiedottikin, Villinki ja muut lomakodit olivat silti vanhasta mallista riippuvaisia.
Toinen muutos tapahtui vuonna 2012, kun RAY siirtyi kierrättämään lomatukensa liiton ja alueyhdistysten sijaan erillisten lomayhdistysten kuten Solariksen ja Hyvinvointilomien kautta. Tämä oli lopullinen naula etenkin Villingin arkkuun. Vielä edellisenä vuonna Villingissä oli järjestetty tuettuja lomia 17 000 eurolla.
– Lomayhdistysten on kilpailutettava lomapalvelunsa, ja Villinki ei monestakaan syystä täytä kilpailutukselle asetettuja ehtoja kuten esteettömyyttä. Se on liikuntavammaiselle vaikea paikka, pyörätuolilla sinne ei pääse millään, Heikki Majava kertoo.
2000-luvulla puolet alueyhdistysten lomakodeista onkin myyty pois: Pohjois-Savon Koivuranta, Keski-Suomen Kouluranta, Pohjois-Pohjanmaan Pihlajaranta ja Lapin Seitaranta.
Mutta kaikilla ei mene huonosti. Varsinais-Suomen Rauhaniemi tekee siedettävää tappiota, Tampereen seudun Koivupuisto ja Päijät-Hämeen Näkövammaisten Lepola tuottavat yhdistyksilleen jopa voittoa.
Kuka haluaa helppoa lomaa?
Moni alueyhdistyksen edustaja arvioi, että aika on ajanut perinteisten lomakotien ohi. HUNin Heikki Majavan mukaan esimerkiksi Villinkiä kohtaan on ”enemmän intohimoa kuin käyttöä”.
– Näkövammaiset nuoret matkustavat ympäri maailmaa muutenkin. Ja monet iäkkäistä jäsenistä, jotka ovat käyneet Villingissä koko ikänsä, ovat jo liian vanhoja jaksaakseen enää tulla sinne, hän sanoo.
Koivupuiston omistavan Tampereen seudun Näkövammaisten (TSN) puheenjohtajan Kari Vähäsen mukaan myös kuluttajien laatuvaatimus on kasvanut.
– Ei Koivupuistossa ole tarjottavana samaa palvelutasoa kuin jossakin kylpylässä. Eikä meillä ole ollut resursseja lähteä kehittämään sitä sellaiseksi, Vähänen sanoo.
Koivupuistolla on kuitenkin yksi valtti: se on TSN:ssä tunnettu helppoudestaan. Paitsi, että tilat ovat tutut, avarat ja isolta osin esteettömät, erityistä kiitosta saa paikan yrittäjä Suvi Mittilä. Hän on jo yli kymmenen vuoden ajan huolehtinut paikan palveluista ja tilojen vuokraamisesta ulkopuolisille. Jäsenten keskuudessa Mittilä tunnetaan siitä, että hän osaa ottaa näkövammaisten tarpeet huomioon, avustaa oikein ja jopa tuntee monet kävijät nimeltä.
Samalla juuri Mittilä on tavallaan keulakuva sille, miksi lomakoteja ei näkövammaisten keskuudessa enää entiseen tapaan tarvita.
– Meille tulee ihmisiä, joista on ihana tulla, kun he sokeudesta huolimatta tuntevat paikan ja pärjäävät siellä ilmankin avustajaansa, Mittilä sanoo.
– Mutta nuorempi, muuhun väestöön integroitunut näkövammaisporukka ei hakeudu lomakoteihin. On kylpylöitä, ja avustajiakin he pystyvät hyödyntämään paremmin. He osaavat hakea apua ja haluavat käydä nimenomaan haastavammissa paikoissa.
Vaikka palvelu on Koivupuistossa helppoa, sinne pääseminen ei ole. 22 kilometrin päässä Tampereen keskustasta sijaitsevaan lomakotiin ei pääse julkisella liikenteellä. Jos omia kuukausimatkoja ei ole jäljellä, matka tulee kalliiksi.
Kun alueyhdistys kokeilumielessä järjesti aktiivien jouluruokailun Koivupuiston sijaan Tampereen keskustassa, jäsenet kiittivät paikalle tulemisen helppoutta.
Vaikka virallisia esityksiä ei ole jätetty, myös Tampereella keskustellaan jatkuvasti oman lomakodin myymisen tarpeellisuudesta, kertoo TSN:n toiminnanjohtaja Päivi Meduri.
– Kysymys on todella tulenarka. Koivupuistosta luopuminen tuntuisi joistakin varmasti samalta kuin omasta kodista luopuminen. Jäsentapaamisessa minulta tultiin kysymään, että ei kai sitä vaan olla myymässä. Sanoin, että ei ole tehty mitään päätöksiä, mutta eihän se mikään rahasampo ole, Meduri sanoo.
TSN:lle tapahtumien järjestäminen Koivupuistossa tulee toki edullisemmaksi kuin jossakin muussa vuokratilassa.
– Mutta hintaero ei ole sellainen, että jokainen tapahtuma kannattaisi aina järjestää juuri siellä, Meduri arvioi.
HUNissa lomakotipalvelujen tarjoamisen ei enää koeta kuuluvan yhdistyksen ydintehtävään, arvioi Heikki Majava.
– Eivät nuoret ole enää kiinnostuneita viettämään lomiaan aina samassa näkövammaisten omassa paikassa tai vain näkövammaisseurassa, hän sanoo.
Lepolalla on aikaraja
– Lepola on merkittävä osa varainhankintaamme, tiivistää Päijät-Hämeen Näkövammaisten (PHN) puheenjohtaja Veli-Matti Santavuori.
Alueyhdistyksen omistama loma- ja kurssikeskus Lepola onkin taloudellisesti lähes Villingin vastakohta. Vuonna 2016 se tuotti yhdistykselleen yli 15 000 euroa.
Lepolan tilat on vuokrattu ulkopuoliselle yrittäjälle, joka myy Lepolan palveluja eteenpäin. Sen kysyntä onkin muiden alueyhdistysten lomakoteja laajempaa. Sen yrittäjän Kari Kuutin mukaan Lepolassa on toimintaa tai majoittujia jopa noin 300 päivänä vuodessa. Paikalla järjestetään niin syntymäpäiviä, karaokeiltoja kuin yli sadan hengen häitä. Lepolassa myös majoittuu arkisin ulkopaikkakuntalaisia, joka käyvät töissä Lahden alueella.
Santavuoren mukaan Lepolassa on vuosittain 10–15 PHN:n omaa tapahtumaa: vertaisiltoja, kokouksia, pikkujouluja, leiri sekä erilaisia käsityökursseja, joiden ilmoituksia löytyy Airuestakin säännöllisesti. Lepolaan myös pääsee helposti paikallisbussillakin.
Tästä huolimatta Santavuori arvioi, ettei Lepola ole nykyisille alueyhdistyksen jäsenille samalla tavalla kipeän rakas kuin esimerkiksi Villinki ja Koivupuisto omilla alueillaan.
– Sitä meidän omaa toimintaamme voisi varmasti järjestää muuallakin. Jos vuokrasopimustamme ei enää jatketa, emme me siitä katkeria ole, hän sanoo.
Vuokrasopimuksella Santavuori viittaa tonttiin, joka on Lahden kaupungilta vuokralla vuoteen 2025 saakka. Tontista tehtiin 80-luvulla normaali ja pitkäaikainen vuokrasopimus, mutta sen vuokra on 0 euroa.
Lahjoitus oli sen verran arvokas ja tontti nykyisin varsin kannattavalla paikalla, että on erittäin epätodennäköistä, että kaupunki uusisi vuokrasopimusta enää muuten kuin markkinahinnoilla. Käytännössä Lepolan tarina näkövammaisten lomakotina päättynee seitsemän vuoden päästä.
Yhdistyksen linja on ollut, että Lepolan yrittäjän toimintaan ei puututa muuten kuin yhdistyksen omien tapahtumien järjestelyjen osalta. Se pätee myös esimerkiksi maaliskuun lopulla Lepolassa järjestettyyn striptease-esitykseen, johon sisältyi Lepolan verkkosivujen mainoksen mukaan myös topless-tarjoilu. Lepolan yrittäjän mukaan esitys järjestettiin asiakkaiden toiveesta.
– Varmaan jäsenistöstämme löytyy heitäkin, jotka tuomitsisivat moisen ohjelman. Itse en kuitenkaan ole kuullut kenenkään valittavan. Emme ole yhdistyksessä kokeneet voivamme lähteä moralisoimaan toisen liiketoimintaa, eikä muistaakseni vuokrasopimuksemme yrittäjän kanssakaan kiellä tällaisten tapahtumien järjestämistä, Santavuori sanoo.
– Niin kauan kuin siellä kuitenkin mennään lain sisäpuolella, se on ok.
Mitä varten lomakotia pidetään?
Yksi 2000-luvulla kannattamattomana pois,myydyistö lomakodeista on Pohjois-Pohjanmaan Näkövammaisten tuolloin omistama Pihlajaranta. Vuonna 2008 yhdistys antoi hallitukselleen luvan Pihlajarannan poismyymiseen. Yhdistyksen silloinen puheenjohtaja Lasse Jalonen muistelee olleensa itsekin yllättynyt, kuinka vähän esitystä vastustettiin.
– Pihlajaranta oli ollut todella monta vuotta vuokrattuna ulos, ja vuokralaisten tasokin vaihteli suuresti. Omaa toimintaa meillä ei siellä viimeisinä vuosina juuri ollut. Vaikka se olikin aiemmin jäsenistölle tunnepuolella tärkeä, se ei selvästikään ollut sitä enää, Jalonen sanoo.
Se, että alueyhdistys oli itse rakennuttanut Pihlajarannan, ei lisännyt Jalosen mukaan jäsenistön rakkautta paikkaan. Rakennustyö oli Jalosen mukaan tehty ”erityisen huonosti”, mistä seurasi todella paljon jatkuvia korjaustarpeita. Jalonen kertoo, että ennen poismyyntiään Pihlajaranta tuotti yhdistykselle tappiota noin 10 000 euroa vuodessa.
Tilanne parani vasta viimeisinä vuosina, kun ravintolatoimintaa pyörittäneet vuokralaiset vaihtuivat hoivakotiyritykseen, joka pystyi maksamaan parempaa vuokraa. Paikasta oli silti järkevää luopua.
Lasse Jalonen sanoo oppineensa Pihlajarannan poismyynnistä kaksi asiaa:
– Tehkää selvä ero käyttö- ja sijoitusomaisuutenne välille. Ja tiedostakaa valmiiksi, että lomakodin myyntityö voi olla pitkä byrokraattinen prosessi. Vaikka meillä oli jo ostaja selvillä, meiltä meni vuosi, että saimme hoidettua tontin myyjälle kuuluneet vastuumme pois alta.
Vain jäsenten Rauhaniemi
Mikä tekee lomakodista 2010-luvun lomakodin? Riittääkö pelkkä jäsenten virkistystila, vai pitääkö siellä voida myös majoittua?
Turun Rauhaniemessä, jälkimmäinen ehto ei täyty. Mutta muilta osin Varsinais-Suomen Näkövammaisten (VSN) omistama Rauhaniemi tuntuu täyttävän tavoitteet erinomaisesti. Alueyhdistyksellä on siellä useita virkistystapahtumia ympäri vuoden: pakkasherran ulkoilupäivää, talviliikuntapäivää, kevätkauden avajaisia, lintubongausta, boccia-turnausta…
Tiloissa yöpyminen ei ole mahdollista, mutta tilat ovat ympärivuotisessa käytössä saunoineen. Päijät-Hämeen Lepolan tapaan Rauhaniemeenkin pääsee bussilla.
– Meidän porukka on tottunut voivansa kesällä vain mennä Rauhaniemeen viettämään päivää. Siksi tiloja ei vuokrata ulkopuolisille kuin alku- tai loppukesästä yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, kertoo Varsinais-Suomen Näkövammaisten toiminnanohjaaja Marika Leinonen-Vainio.
Rauhaniemi tekee vuosittain tavallisesti vajaa tuhat euroa tappiota, mitä yhdistys pitää siedettävänä – onhan kyse jäsenpalvelusta. Kesäisin alueesta huolehtii palkkatuella työllistetty työntekijä, ja muuten paikan kunnostus ja tapahtumajärjestelyt tehdään pääosin talkoovoimin. Lisärahoitusta on saatu lahjoituksista sekä päärakennuksen yläkerran asukkaan vuokrasta.
Vaikka muutkin yhdistykset ja yksityishenkilöt vuokraavat Rauhaniemeä omiin tapahtumiinsa, Varsinais-Suomen alueyhdistys ei aktiivisesti pyri tarjoamaan tiloja muille. Rauhaniemen ylläpito vuokrauskunnossa ja sen markkinointi vaatisivat liikaa palkallista työvoimaa.
– Palkkojen maksaminen vaatisi hirveän suurta kysyntää. Nyt meillä ei sellaista huolta ole, Leinonen-Vainio sanoo.
Rauhaniemi on siis tila, jota käytetään yhdistyksen omiin tapahtumiin ja jäsenten virkistystoimintaan – kuitenkaan kilpailematta suosiosta monipäiväisten kesämatkojen ja leirien kanssa. Ja se on pysynyt jäsenistölle riittävän kiinnostavana kuitenkaan rasittamatta yhdistyksen taloutta liikaa.
Mutta kyllä käyttäjiä saisi olla enemmänkin, arvioi alueyhdistyksen puheenjohtaja Aimo Lintunen.
– Talo myös vaatisi enemmän kunnostusta, kuin mihin olemme pystyneet. Pohjaratkaisultaan kokoustilan muoto ei myöskään ole kovin käytännöllinen ja on puhuttu, että olisi kunnostuksen sijaan parempi rakentaa tilalle kokonaan uusi talo, Lintunen sanoo.
Lintusen mukaan myös Rauhaniemen osalta käydään ajoittain keskustelua sen myyntitarpeesta. Viimeksi eräät jäsenet esitti vät paikan myyntiä vuosikymmenen alussa, kun taloustilanne oli huolestuttava. On myös ajateltu, että samalla hinnalla yhdistys voisi vuokrata paremmat tilat jostakin muualta yhtä hyvältä paikalta. Silloin alueyhdistyksen ei itse tarvitsisi huolehtia omistajan roolista.
Myyntiesitys kuitenkin hävisi äänestyksessä.