Pidetty, karsastettu näkövammaismerkki
Näkövammaismerkki herättää tunteita. Milla Lindh, Anneli Iltanen ja Kais Kiiski käyttävät näkövammaismerkkiä vaihtelevasti ja kertovat nyt miksi.
Näkövammaismerkki on pieni apuväline, joka parhaimmillaan viestii vahvasti. Etenkin heikkonäköisille, joilla ei ole käytössään valkoista keppiä tai opaskoiraa, siitä voi olla hyötyä. Tämä edellyttää, että merkki tunnetaan. Tulevalla Sokeiden viikolla marraskuussa Näkövammaisten liitto tuo esiin näkövammaismerkkiä. Sille ovat lupautuneet antamaan kasvonsa kolme näkövammaismerkkilähettilästä, kuurosokea Milla Lindh, sokea Anneli Iltanen ja heikkonäköinen Kais Kiiski.
Unelmana punapohjainen merkki
Tamperelaisella Milla Lindhillä, 44, on kuurosokeutta aiheuttava Usherin syndrooma, jonka seurauksena hänellä on kymmenen asteen putkinäkö. Hän kuuroutui parikymppisenä, mutta sai sisäkorvaistutteella kuulonsa takaisin.
Milla Lindh elää vilkasta arkea kolmen teinipojan äitinä ja jackrusselinterrierin emäntänä. Hän työskentelee Suomen Kuurosokeiden järjestöohjaajana ja tekee taidetta freelancerina varsinaisen työnsä ohessa.
Usheriin kuuluu tyypillisesti, että näkö heikkenee hiljalleen. Niin Millankin kohdalla.
– Näkö menee tasaisen varmasti. Nyt olen jo täysin sokea hämärässä ja kirkkaassa valossa.
Milla Lindh liikkuu aina valkoisen kepin kanssa. Käyttämällä häikäisylaseja hän voi hyvällä valaistuksella olla hyvinkin nopea kävelijä, mutta hämärä, pimeä ja äkillisesti muuttuvat valaistusolosuhteet pakottavat liikkumaan vauhtia, jonka hän kokee itselleen epäluontevaksi.
Lindh liikkuu myös yksin ilman avustajaa ja erityisesti silloin sekä kepistä ja näkövammaismerkistä on hyötyä. Hänellä on kankainen näkövammaismerkki ommeltuna repun olkahihnaan ja isoa tarramerkkiä hän käyttää tandempyöränsä takalokasuojassa.
– Rintamerkki sen sijaan on melkein aina väärässä takissa ja vaarassa jäädä kauluksen alle, kaulahuivin peittoon tai on lentänyt irti hakaneulastaan.
Näkövammaismerkkiä Lindh käyttää tiivistettynä siksi, että hänestä on hyvä hyödyntää kaikki sanattomat selitykset sellaisessa tilanteessa, kun hän törmää mainostelineeseen tai betoniporsaaseen.
Reppuun kiinnitetty näkövammaismerkki näkyy kauas, tosin Milla Lindh ei ole varma, kummalla on enemmän vaikutusta, sillä vai valkoisella kepillä. Kun tiski on korkea, hotellin respan asiakaspalvelija ymmärtää näkövammaismerkin nähtyään helpommin, miksi Milla Lindh ei täytä majoitusilmoitusta. Pyöräillessä taas on hyvä, jos takaa tuleva hoksaa, että edessä polkee pitempi ohitettava.
Milla Lindhistä olisi mahtavaa, jos näkövammaismerkin voisi tuunata omannäköisekseen tai siitä olisi tarjolla erilaisia ja erivärisiä versioita.
– Sateenkaarimerkki, anarkistimerkki, tikkataulumerkki! Vaihtaisin myös heti merkin taustan punaiseksi! Sitten siirrettävä merkki saisi olla isompi. Sateenvarjoon haluaisin painokuvan merkistä. Ja minulle sopisi hyvin sellainen merkki, jossa ukkelilla on sisäkorvaistutteen merkkinä vaikkapa ympyrä korvan kohdalla. Keppi on muuten nykyisessä merkissäni kiharalla: usein se on vääntynyt jostain kohtaa, Milla Lindh naurahtaa.
Vaikka näkövammaismerkki näyttää Milla Lindhin mielestä liikennemerkiltä, sen kansainvälisesti testatun informaatioarvon takia sitä on hyvä käyttää.
– Se tunnetaan. Ja kun vielä on valkoinen keppi ja merkki, vastaantulija useimmiten ymmärtää, etten ole sauvakävelijä, jolla on toinen keppi hukassa.
Keppi, koira ja merkki
Anneli Iltanen on samoilla linjoilla Milla Lindhin kanssa: näkövammaismerkkiä voisi kehittää.
– Sokeana minun on kuitenkin vähän vaikea arvioida sen visuaalista tehoa. Kysyin asiasta heikkonäköiseltä kaveriltani, jonka mukaan sininen erottuu huonosti. Huomiovärejäkin voisi jopa käyttää. Suomalaiset käyttävät paljon sinistä, joten siinä mielessä merkin sininen pohjaväri on huono valinta.
Espoolainen Iltanen, 57, on aina ollut vaikeasti heikkonäköinen ja sokeutui kokonaan kolmekymppisenä. Nyt hänellä on jäljellä enää valontaju. Näkövamman syy on perinnöllinen retinitis pigmentosa eli verkkokalvonrappeutumatauti. Kahden nuoren yksinhuoltajaäiti on kotoisin Rovaniemeltä, josta tuli opiskelemaan romaanista filologiaa Helsinkiin parikymppisenä. Sokeuduttuaan hän opiskeli hieroja-kuntohoitajaksi. Iltasilla on kolmen hengen talous: tytär asuu vielä kotona äidin kanssa ja Iltasella on myös opaskoira, Nelli.
Anneli Iltanen on liikunnallinen järjestöaktiivi, joka on monessa mukana ja toimii myös jumppa- ja vesijumppaohjaajana. Sokeutta hän ei ole pitänyt merkittävänä haittana liikkeelle lähtemisessä, varsinkaan opaskoiran saamisen jälkeen.
Ennen opaskoiraa hän liikkui valkoisen kepin kanssa tai toisen opastuksessa.
– Kepin kanssa toimiessa kuuloaistin hyödyntäminen on tärkeää. Hyvä fyysinen kunto auttaa myös paljon, samoin tasapainon hallitseminen etenkin yllättävissä tilanteissa. Opaskoira on lisännyt merkittävästi ulkoiluani ja sosiaaliset suhteet lähiympäristössä ovat lisääntyneet. Koira inhimillistää vammaista ihmistä, Iltanen sanoo.
Iltanen liikkuu itsenäisesti, mutta näkevien ystävien kanssa hän osallistuu erilaisiin tapahtumiin ja asioinnissa toimivat kuljetuspalvelut ovat hänelle elinehto.
Näkövammaismerkkiä Anneli Iltanen käyttää harvoin, sillä valkoinen keppi tai opaskoira hoitaa ympäristölle sokeudesta tiedottamisen.
– Merkkiä käytän sellaisessa tilanteessa, jossa istun ahtaassa tilassa eikä keppi tai opaskoira välttämättä näy, esimerkiksi lentokoneessa tai bussissa.
Hän uskoo, että juuri lentokentillä ja -koneissa, satamissa ja laivoissa näkövammaismerkki myös tunnetaan, vaikka yleisesti ottaen se ei ole hänen mielestään ihmisille juurikaan tuttu.
Silloin, kun merkki on Iltasen rintapielessä, hän kantaa sen ylpeänä. Heikkonäköisenä tilanne oli toinen: hän ujosteli näkövammaansa ja piti sen kertomista muille vaikeana.
– Niin kauan, kun ei ole hyväksynyt vammaansa, merkin tai kepin käyttö on haaste. Jos olisi julkkiksia, joilla olisi heikkaritausta ja he toisivat sitä reilusti esille, se voisi lisätä kepin tunnettuutta.
Voisiko merkki olla myös sovellus?
– Minulla näkövammaismerkki on yleensä jossain mukana, esimerkiksi repussa kiinni kertomassa siitä, että en näe normaalisti, sanoo tuusulalainen Kais Kiiski, 37.
Kaksospoikien isä työskentelee ohjaajana Kuntoutus-Iiriksessä. Kiiskillä on ollut syntymästä saakka heikko näkö, jonka taustalla on perinnöllinen näköhermon atrofia, mikä tarkoittaa, että hänen keskeinen tarkan näön alueensa on hyvin huono.
– Näen muodot ja hahmot, mutta yksityiskohtia en näe kauempaa.
Kais Kiiskin näkövamma aiheuttaa sen, että hänen on hankala saada visuaalista tietoa ympäristöstä, esimerkiksi opasteista, kylteistä ja kulkuväylistä. Hän ei myöskään pysty tunnistamaan toisia ihmisiä kasvojen perusteella.
Näkövammaismerkin käyttämisen hyöty pilkahtaa Kiiskin mukaan esiin ajoittain, kun joku tietää sen merkityksen ja osaa tarjota apua vaikkapa kaupassa.
Jos Kais Kiiskillä olisi vapaat kädet muokata näkövammaismerkkiä, millainen se olisi?
– Jonkinlainen fyysinen merkki edelleen olisi ihan hyvä. Sen pitäisi olla tavallaan hyvin tunnistettava ja näkyvä, mutta silti diskreetti. Hakaneulan voisi jo jättää pois. Nykyajan takkimateriaalit menevät pilalle, jos niihin tehdään reikiä. Entä voisiko merkissä olla magneettikiinnitys tai jonkinlainen klipsiviritys? Tai miten olisi urheilullinen wrist band eli ranneke näkkärilogolla?
Kais Kiiski innostuu pohtimaan vielä kokonaan uudenlaista lähestymistapaa näkövammaismerkkiin.
– Se voisi olla jonkinlainen digitaalinen merkki, esimerkiksi sovellus, jonka voisi ladata älypuhelimeen ja yhdistää esimerkiksi joissain massatilaisuuksissa avun tai oppaan tarvitsijan ja antajan. Oppaaksi halajavat voisivat ladata sovelluksen opasmoodilla ja opastettavat sokkomoodilla. Sovellus voisi sisältää tietoa opastamisesta tai muuta yleishyödyllistä, Kiiski visioi.
Niin tai näin, Kais Kiiski pitää näkövammaismerkkiään, koska se tuo esille asian, joka muuten ei näy välttämättä päällepäin.