Kateryna Shcherbyna haluaa auttaa Ukrainan vammaisia
Vammaisaktivisti Kateryna Shcherbyna vietti lokakuussa viikon Suomessa tutustumassa ihmisoikeusjärjestö Kynnyksen toimintaan. Hän vieraili lisäksi Näkövammaisten liitossa.
Shcherbyna on vaikuttunut Suomen vammaisjärjestöjen yhteistyöstä ja vammaispalveluista.
Kateryna Shcherbyna on 23-vuotias vammaisaktivisti. Hän on kotoisin Ukrainan Odessasta, mutta asuu nykyisin Belgiassa. Kateryna tuli Suomeen lokakuussa osana European Network On Independent Livingin eli tuttujen kesken Enilin nuorten johtajuus -ohjelmaa. Hän tuli tutustumaan Kynnyksen toimintaan, vieraili reissullaan myös Näkövammaisten liitossa ja majoittui Iiris-keskuksessa.
– Ensivaikutelma Suomesta oli, että täällä on kylmä. Julkinen liikenne on tosi nopeaa. Ja tietysti olin innoissani päästessäni viimein tänne, Kateryna nauraa.
Kateryna kuuluu sekä kansainväliseen Spina Bifida ja hydrokefalia -yhdistykseen että Lights of Spirit -nuortenjärjestöön. Hän haluaa työssään auttaa muita ukrainalaisia vammaisia. Nuoren naisen tie aktivistiksi ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen.
Esteitä koulupolulla
Lapsena Kateryna ei edes tiennyt vammaisuudestaan. Alakoulussa hänellä ilmeni ongelmia jaloissa, ja liikkumisen vaikeudet pahenivat asteittain. Vaikka Kateryna saattoi hoitojen jälkeen kävellä ja juostakin, 15-vuotiaana häneltä poistettiin kasvain leikkauksessa, joka epäonnistui osittain. Hänen oli ryhdyttävä käyttämään keppejä ja hän sai fysioterapiaa.
Kateryna oli aina ollut hyvä koulussa – varsinkin matematiikassa ja fysiikassa – ja osallistunut erilaisiin kilpailuihin. Hän pystyi jatkamaan koulua operaatioiden jälkeen ja sai tarvittaessa lepotaukoja. Suhde kavereihin kuitenkin muuttui.
– Minua ei enää kutsuttu mukaan juttuihin, enkä ymmärtänyt miksi. Yritin oikeastaan parantua, mutta vasta kun tulin täysi-ikäiseksi, minulle kerrottiin, ettei se ole mahdollista ja masennuin.
Vaikeuksista huolimatta Kateryna pääsi Odessan yliopistoon opiskelemaan ydinfysiikkaa. Siellä ihmiset olivat ystävällisiä. Kateryna tapasi muiden muassa miehensä Mykhailon, josta tuli hänen tärkein tukijansa.
Vaikka opiskelutoverit olivat mukavia, yliopisto ei ollut esteetön. Opinnoissa ei myöskään ollut samaa joustoa kuin aiemmin ja Kateryna pakotettiin käymään aina luennoilla. Opiskelu muuttui haastavaksi. Kuinka ollakaan, korona-ajan etäopiskelun myötä Katerynan oppimistulokset kohenivat ja hän valmistui.
Sitten alkoi Venäjän hyökkäyssota. Katerynan elämä muuttui monen muun tavoin lopullisesti.
Muutto Belgiaan
– Sota sai tavallaan masennukseni siirtymään taka-alalle, oli pakko toimia. Pian tajusimme, että meidän on muutettava. En ollut turvassa missään, en päässyt pommisuojaan.
Muiden ukrainalaisten asevelvollisten miesten tavoin Katerynan isä on edelleen Ukrainassa. He pitävät yhteyttä videopuheluin. Katerynan mies ja muu perhe pääsivät lähtemään Belgiaan. Päätös mullisti heidän elämänsä.
– Odessasta kotoisin olevana merituuli on minulle tärkeä. Belgiassa tuoksui heti kodilta. Ukrainassa en ollut juuri koskaan nähnyt vammaisia ihmisiä julkisilla paikoilla. Tullessamme Belgiaan minulla ei edes ollut pyörätuolia. Pian minulle tuotiin pyörätuoli ja huomasimme, miten paljon se auttaa liikkumistani.
Kateryna sai nykyiset diagnoosinsa Belgiassa. Hän kiittääkin maan terveydenhuoltoa paljosta. Suurin osa hänen järjestöjensä auttamista vammaisista henkilöistä on kuitenkin edelleen Ukrainassa. Etäisyyden päästä hän näkee kotimaansa vammaisten monet haasteet.
Ukrainan vammaisten vaikea asema
– Ukrainassa itsenäisen elämän liike ei ole pitkällä. Enimmäkseen perheet huolehtivat vammaisista. Varsinkin sota-aikana saavutettavuus on iso ongelma. Vammaiset tai vanhukset eivät pääse pommisuojiin eivätkä asunnot ole esteettömiä. Ihmiset jäävät yksin koteihinsa odottamaan vapaaehtoisten apua.
Entäpä sitten näkövammaiset henkilöt?
– En muista nähneeni näkövammaisia henkilöitä julkisilla paikolla, siis ketään esimerkiksi opaskoiran tai valkoisen kepin kanssa. Joissain liikennevaloissa on ääniopasteet, muttei läheskään kaikissa. Mitään muita opasteita, kuten pistekirjoitusta, en huomannut.
Enimmäkseen sukulaiset huolehtivat myös näkövammaisista ihmisistä.
Kun tiedustelen näkövammaisten asemasta Ukrainassa Abilis-säätiöstä, minulle kerrotaan, että maan näkövammaisten järjestöt auttavat jäseniään sodan keskellä. Ne tarjoavat psykologista tukea, neuvovat mistä saada humanitaarista apua sekä tukevat lapsia ja nuoria järjestämällä heille aktiviteetteja. Maan suurin näkövammaisten järjestö on The Ukrainian Society of the Blind (USB). Lisäksi monet pienemmät järjestöt tekevät aktiivista työtä.
Sota tietenkin tarkoittaa nuoria vammautuneita ihmisiä, joiden täytyy jatkaa elämäänsä vammautumisen jälkeen. Tässä mielessä asenteessa vammaisia kohtaan on Ukrainassa tapahtunut Katerynan arvion mukaan viime aikoina merkittäviä muutoksia.
– Vammaisuuteen ei enää liity niin paljon stigmaa ja sääliä. Sotilaita tullaan kiittämään. Suuren yleisön pitäisi silti tulla vielä tietoisemmaksi vammaisten ihmisten asioista ja terveydenhuollon tasoa pitäisi parantaa.
Vammaisten yhteistyössä on voimaa
Kateryna kertoo vaikuttuneensa Suomen matkallaan monista asioista, kuten esteettömästä julkisesta liikenteestä, vammaisjärjestöjen yhteistyöstä ja henkilökohtaisesta avusta. Hän rakastaa eläimiä ja tajusi matkan aikana, että voisi hyötyä avustajakoirasta, kun näki sellaisen useammalla liikuntavammaisella henkilöllä.
Kateryna on kotiutunut Belgiaan hyvin ja saanut joukon kansainvälisiä ystäviä. Tietysti hän kaipaa Ukrainasta monia asioita ja kuvailee kotikaupunkiaan Odessaa kauniiksi paikaksi lähellä merta.
Ennen kaikkea Kateryna haluaa tulevaisuudessa olla avuksi kotimaansa vammaisten aseman parantamisessa. Ydinfysiikan opiskelu on Belgiassa vaihtunut johtamisen maisteriohjelmaan. Toiveissa on osaamisen hyödyntäminen ja työllistyminen vammaisten ihmisten auttamisen parissa.
– Uskon nuorten ja eri maiden vammaisten ihmisten yhteistyöhön, tämän matkan jälkeen entistä enemmän!