Toinen toistamme tukien
Olen syntynyt ja kasvanut perheessä, jossa toinen vanhemmistani oli näkövammainen – tai sokea, niin kuin minun lapsuudessani sanottiin. Isäni näkövammaisuus tietysti vaikutti elämäämme monella eri tavoin. Yhteiskunta oli lapsuudessani kovin erinäköinen kuin tämän päivän Suomi.
Työmarkkinoilla ei ollut minkään muotoisia järjestäytyneitä tukityömarkkinoita, sosiaaliturva oli kovin puutteellista ja asenneilmapiiri aistivammaisia kohtaan raakaa tai ainakin yhdenvertaisuutta kovasti vähättelevä. Viime aikoina julkisuuteen on tullut tietoja siitä, että 1970-luvun Suomessakin kuulovammaisia ihmisiä steriloitiin. Muistan lapsuuden kauppareissulta, että myyjät mieluummin hoitivat ostokset minun, oppaana ostoksilla mukana olleen pikkutytön, kuin aikuisen isäni kanssa. Asenteet ovat vuosikymmenten kuluessa onneksi kehittyneet merkittävästi parempaan suuntaan.
Ihailin isääni suuresti. Tietysti olin aina välillä surullinen hänen sokeudestaan ja yritin kuvitella, millaista 10-vuotiaan pikkupojan elämä oli ollut traagisen, sokeutumiseen johtaneen räjähdysonnettomuuden vuoksi. Kuljin usein pitkiä aikoja silmät kiinni ja yritin kokea, millaista sokean ihmisen elämä olisi. Opettelin pistekirjoituksen ja olin pitkään kirjeenvaihdossa näkövammaisen, ikäiseni kuopiolaistytön kanssa.
Teini-iässä riitelin ja itkeskelin isälle, kun en ymmärtänyt, miksi hän ei lähtisi tutkimuksiin selvittämään, voisiko nykyteknologialla palauttaa osan hänen näkökyvystään.
Kun nyt aikuisena tarkastelen elämääni, voin sanoa, että sain elää kovin onnellisen lapsuuden. Elämä oli aineellisesti tietysti kovin vaatimatonta, mutta turvallista ja henkisesti rikasta. Isä oli yleensä aina kotona ja hänellä oli kaikki aika maailmassa jutella, auttaa läksyissä, pelata korttia ja juoda teetä meidän lasten kanssa, kun tulimme koulusta. Äiti luki isälle illalla töistä tultuaan joka ilta tuntikausia kirjaa ja jo lapsena kuulimme romaanin ja historiankirjan toisensa jälkeen ääneen luettuina. Teimme perheen kanssa yhteisiä retkiä lähialueiden luontoon ja saimme sisarusteni kanssa toimia isän luonto-oppaana: ”kuusipuu oikealla, iso kivi vasemmalla, edessä se tuttu mäki, jonka päällä syömme aina eväät”.
Olen onnellinen siitä, että olen saanut hyvät eväät elämään. Vanhempani esimerkillään opettivat, miten toinen toistamme tukien voimme pärjätä. Jo nuorena ymmärsin, että vaikeankin vamman tai sairauden kanssa voi elää hyvää elämää. Kun itse sairastuin vakavaan syöpäsairauteen joitakin vuosia sitten, yksi ensimmäisistä ajatuksistani oli: ”Isäkin pärjäsi, kyllä minäkin pärjään.”
Joka kolmannessa Airuessa on vieraileva kolumnisti. Tällä kertaa se on kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta (sd.).