Siirry sisältöön
Airut 10/2018
Yleisönosasto

Yksilöllistetty oppimäärä vaikuttaa jatko-opintoihin

Piirroskuva ihmishahmosta ja puhekuplasta
Näytä kuvan suurikontrastinen versio Näytä kuvan normaali versio Suurena kuvaa
Teksti Seidi Parviainen

Monet näkövammaiset käyvät peruskoulun yleisen oppimäärän mukaan. On kuitenkin myös heitä, jotka siirretään yleisestä yksilölliseen joko kokonaan tai osittain. Vaikka kummassakin tapauksessa yksilöllistäminen tehdään erittäin painavin perustein, se voi vaikuttaa nuoren jatko-opiskelumahdollisuuksiin.

Keskosena syntyminen toi elämääni niin näkövamman kuin laajat oppimisvaikeudet. Koska en ensimmäisen luokan syksyllä pärjännyt kolmessa aineessa yleisten tavoitteiden mukaan – huolimatta siitä, että minut oli sijoitettu pienryhmään – oppimääräni yksilöllistettiin yhdeksännen luokan loppuun asti. Missään vaiheessa henkilökunnan kanssa ei tullut puheeksi yksilöllisestä oppimäärästä luopuminen tai tukitoimet, joilla minua autettaisiin oppimaan yleisen oppimäärän asioita.

Yläasteella minut vapautettiin ruotsista, sillä englanti oli minulle jo hankalaa ja matematiikassa opiskelin 1.–5. luokan kirjoista, joiden sisältö tuotti minulle vaikeuksia. Siksi en matematiikassa edennyt luokka-asteittain kirjoihin, joiden tehtävien arveltiin olevan minulle liian haastavia.

Vuonna 2005 minulla huomattiin oikean silmäni verkkokalvon irtoaminen. Ensimmäinen leikkaus epäonnistui, mutta toinen onnistui. Näköni on siitä asti heikentynyt vähitellen. Olin sekä osan kevättä että syksyä usean viikon poissa koulusta, jolloin opiskeltavat asiat jäivät minulta väliin.

Oppitunneilla keskittyminen oli hankalaa, koska en pystynyt enää sulkemaan ympäristön ääniä visuaalisesti ulkopuolelle. Myös koulussa opeteltavien asioiden lisäksi opeteltavanani oli pistekirjoituksen lukeminen ja kirjoittaminen ja kymmensormijärjestelmän hallinta yläasteelle anottavaa tietokonetta varten. Koetin sopeutua siihen, etten näönvaraisesti pystyisi enää tekemään asioita, mikä oli henkisesti raskasta. En saanut  koulusta minkäänlaista keskustelutukea kuraattorilta, terveydenhoitajalta tai opettajalta.

Vaikka opettelin saamani tietokoneen käyttöä, jouduin opiskelemaan suurennetuista monisteista koulussa lukukiven ja kotona lukutelevision avulla. Joissain oppiaineissa käytin pistekonetta ja pisteoppikirjoja. Henkilökunta oli sitä mieltä, että minun on tehtävä asiat samalla tavalla kuin muidenkin oppilaiden. Vaihdettuani koulua, näkövammani otettiin huomioon. Aloin käyttää aktiivisesti mm. Luetus-, piste- ja CD-oppikirjoja, kohokarttoja.

Peruskoulun jälkeen olin vuoden näkövammaisten koulun kymmenennellä luokalla. Opiskelin englannin lisäksi ruotsia enkä sekoittanut sitä englantiin. Matematiikassa kokeiltiin yleisen oppimäärän laskuja, ja jotkin tehtävät onnistuivat hyvin, mutta jotkin eivät. Lopulta pidettiin tärkeämpänä keskittyä minulle vaikeisiin asioihin, kuten kellonaikoihin ja jako- ja kertolaskuihin.

Jatkoin Arlan valmentavalle linjalle kolmeksi vuodeksi. Minulle oli vakuutettu, ettei yksilöllistetty oppimäärä vaikuta ammattilinjoille pääsemiseen, mutta toisin kävi: merkonomikoulutuksessa esteeksi nousi heikko matematiikka, artesaanikoulutuksessa sen lisäksi heikko hienomotoriikka ja keskittymisvaikeus. Toimitilahuoltajista tuli vain lappu: ”Ei sokeuden vuoksi voi tehdä tätä työtä.” Kokeilin viimeisenä vuonna myös lukio-opiskelua, mutta sain tietää, ettei minua olisi edes saanut ottaa kouluun yksilöllistettyjen aineiden vuoksi.

Valmistuttuani Arlasta muutin omilleni ja koetin miettiä minulle sopivaa ammattia. Tiedustelin Kiipulan erityisammattikoulusta, voisiko näkövammainen opiskella lasten ja nuorten erityisohjaajaksi ja kerroin tilanteeni, jolloin minulle vastattiin, ettei ammattikoulu yksilöllistä. Tilanteet voisivat olla liian haastavia ja nopeasti vaihtuvia. Myös perustutkintoihin minua ei voitaisi ottaa, koska en ollut peruskoulun päättänyt nuori.

Hakeuduin Lahden kansanopiston verkkoperuskouluun saadakseni yleistä oppimäärää vastaavan todistuksen. Pärjäsin hyvin ja sain tehdä itselleni sopivalla tavalla tehtävät, kuten lähettää äänitiedostot ja asiakirjat sähköpostilla. Koulu kuitenkin lopetettiin, joten sain vain ensimmäiset osat äidinkielen ja ruotsin kurssikokonaisuuksista käytyä. Arvosanani olivat kuitenkin kahdeksasta kymmeneen. En voinut hakea lähiopetukseen, koska olin jo suorittanut peruskoulun. Koetin hakea myös Lahden yhteiskoulun peruskouluun, mutta ikäni takia minua ei otettu.

Myöhemmin huomasin, että opiskelijoita otettaisiin ja kaikkia oppiaineita voisi käydä aikuispuolella. Jälleen minut torjuttiin ja kehotettiin menemään kuntouttavaan työtoimintaan.

Olen ollut tilanteeni kanssa todella yksin, sillä tästä ei ole kukaan varsinaisesti ottanut vastuuta. Erilaisten oppijoiden liitto ohjasi minut Näkövammaisten liiton puheille. Siellä työelämäpalvelussa sain apua, mutta Lahdessa olevat järjestöt eivät voineet auttaa, koska heidän palvelunsa koskivat vain lahtelaisia eivätkä hollolalaisia. Hain asiakkaaksi myös Lahden TE-palveluihin, mutta ammatinvalinnan psykologi ei osannut auttaa vammaiskokemattomuuden vuoksi.

Kelan pyynnöstä kävin neuropsykologisissa testeissä, jotta nähtäisiin olisinko työkykyinen. Hain ja pääsin ammatilliseen kuntoutukseen. Koen, että minulle sopivia ammatteja olisivat nuoriso-ohjaaja, sosionomi tai  toimittaja. Ensimmäiset luonteeni ja jälkimmäinen taitavan kirjallisen ilmaisun vuoksi. Joihinkin näistä ammateista päästäkseni tarvitsen vahvan tukiverkoston. Tavoitteeni on kouluttautua, hankkia työkokemusta ja päästä lopulta palkallisiin töihin.

Toiveenani on, ettei haastavissa tilanteissa olevia näkövammaisia nähtäisi vain massana, vaan jokaisen tilanne ja siihen vaadittavat toimet käsiteltäisiin yksilöllisesti, analyyttisesti ja laaja-alaisesti. Näkövamma on vain vamma, ja oppimisvaikeudet ovat vaikeuksia, jotka pystytään myös voittamaan. Hyvä tukitoimi olisi yhteistyö erilaisten vammaisosaavien järjestöjen ja eri palveluntarjoajien kesken.

Yleisönosasto on lukijoiden puheenvuorojen ja keskustelun paikka. Lähetä viestisi osoitteeseen airut@nkl.fi.