Kalle Könkkölä antoi voimaa koko vammaisliikkeelle

Tutustuin sinuun vuonna 1994. Siitä lähtien tiemme kulkivat rinta rinnan. Meistä tuli työtoverit. Työtoveruuden myötä välillemme kehittyi myös syvä ystävyys. Vaikka tiemme työtehtävien osalta erkanivatkin, järjestötoiminta ja vankkumaton ystävyys säilyivät.

Ystävänä ja työtoverina olit kannustava ja huumorintajuinen. Kun sinusta tuntui, että rohkeuteni rakoili, kutsuit paikalle kuvitteellisen tarjoilijan ja tilasit lämmitettyä Aku Ankka -limonadia. Tuolloin tiesin, että löperyyteni harmitti sinua.

Vaikka olit kannustava, kanssasi ei ollut helppoa olla eri mieltä. Oma eriävä mielipide oli pystyttävä aina perustelemaan hyvin.

Olit koko elämäsi tinkimätön ihmisoikeustaistelija, periksi antamaton vammaispoliitikko, mutta ennen muuta suurisydäminen ihminen. Sydämessäsi oli tilaa kaikille vammaisille ihmisille, joille olit esikuva ja tasavertainen kanssakulkija. Sinua oli helppo lähestyä ja sinä itse lähestyit muita. Vammaisten ihmisten lisäksi sydämessäsi oli suuri huone muillekin heikossa asemassa oleville ihmisille, kuten pakolaisille. Puolustit aina ihmisarvoa ja oikeutta ihmisarvoiseen elämään.

Koska kaikkien maailman vammaisten ihmisten ihmisoikeuksien vahvistaminen oli sinun elämääsi ohjannut missio, perustit Abilis-säätiön. Ehtymättömällä idearikkaudellasi ja sitkeydelläsi teit säätiöstä maailmanlaajuisesti arvostetun ja tunnetun kehitysyhteistyötoimijan. Olit odotettu ja rakastettu vieras, joka puolella maailmaa.

Kun vierailit kehitysmaiden syrjäisissä kolkissa, voimaa saivat niin yksittäiset vammaiset ihmiset kuin kehitysmaiden orastava vammaisliikekin. Vahvistit esimerkilläsi ruohonjuuritason toimijoita ja voimaannutit vammaisia ihmisiä nousemaan itse oman elämänsä subjekteiksi.

Ansiostasi monet kehitysmaiden vammaiset oivalsivat oman ihmisarvonsa. Veit heidän keskuuteensa ajattelutavan: Ei mitään meistä ilman meitä! Se toimi myös perustamasi ja luotsaamasi Kynnys ry:n johtavana ideologiana.

Täällä kotimaassa jaksoit muistuttaa kerta toisensa jälkeen päättäjiä vammaisten ihmisten oikeudesta elää muiden ihmisten keskuudessa, ilman syrjintää, erityiskouluihin sijoittamista tai laitoksiin sulkemista.

Inva-wc:eet olivat sinulle henkilökohtainen haaste. Jouduit kerta toisensa jälkeen jankuttamaan vessaan pääsemisen tärkeydestä. Esteettömien sisäänkäyntien puutteesta olit valmis reklamoimaan aina. Huutia saivat niin rakennustoimi, joukkoliikenne, kuin ympäristösuunnittelukin. Usein kuulin sinun aloittavan kokouksissa puheenvuorosi sanomalla: ”Minua sapettaa…”.

Et missään tilanteessa kainostellut tuoda esiin näkemyksiäsi tai pelännyt epäsuosioon joutumista. Vahvana ihmisenä sinua arvostettiin mutta samalla myös hiukan varottiin. Turhasta et koskaan marissut, joten sanomaasi kuunneltiin ja kritiikistäsi otettiin opiksi. Kiitosta osasit myös antaa silloin, kun sen aika oli.

Aivan viimeisinä vuosinasi elämääsi astui pieni toyvillakoira Dooris. Silloin näytit koko maailmalle pehmeän puolesi. Dooris oli mukanasi lähes kaikkialla. Se vieraili kanssasi eduskunnassa, ministeriöissä ja vammaisjärjestöissä. Kiltisti se nukkui sylissäsi, kun istuit kokouksissa ja väänsit peistä vammaisten ihmisten oikeuksista. Dooriksella oli paljon ystäviä ja se jäi hyviin käsiin rakastetuksi perheenjäseneksi.

Et koskaan halunnut hukata aikaasi pitkien jaarittelujen kuuntelemiseen, joten minunkin on syytä lopettaa muisteloni tähän. Muistosi kuitenkin elää ikuisesti ja kunnioitukseni ja ikäväni sinua kohtaan on suuri.

Kirjoittaja on Näkövammaisten liiton puheenjohtaja.