Tien päällä Lapista Nepaliin

– On tämä sen verran iso asia, että pisti minut kirjoittamaan radiohartauden tekstinkin uusiksi, Laurila hymyilee.

Matti Laurila, 55, työskentelee Oulun hiippakunnan kansainvälisten asioiden sihteerinä. Hänen kirjoittamansa hartaus tulee ulos YLE radio ykköseltä 7. syyskuuta klo 18. Hän kuvaa työtään lähinnä taustalla tapahtuvaksi seurakunnan muiden työntekijöiden ja vapaaehtoisten auttamiseksi.

– Tehtäväni on järjestää jatkokoulutusta, erilaisia neuvottelupäiviä ja tapahtumia esimerkiksi lähetystyöstä, kansainvälisestä diakoniasta ja maahanmuuttaja- tai ystävyysseurakuntatyöstä, hän sanoo.
Oulun hiippakunta on pinta-alaltaan Suomen suurin ja ulottuu Keski-Pohjanmaalta aina Utsjoelle saakka. Pituutta sillä on yli 800 kilometriä. Laurila matkustaa hiippakuntansa sisällä enimmäkseen lentäen, sillä Seinäjoen ja Oulun välinen junarata on ollut viime vuodet remontissa.

– Yli puolet työpäivistä vietän toimistolla Oulussa, mutta yön yli kestäviä matkoja on aika paljon. Tänä talvena olen reissannut 8–10 päivää kuukaudessa.

Laurila on tyytyväinen Pohjois-Suomen bussiyhteyksiin rautatieasemilta eteenpäin. Junissa hän on tottunut kyselemään muilta matkustajilta, kummalla puolella junaa laituri kulloinkin on. Koiran kanssa hän uskoo saavansa kontaktin muihin vielä helpommin.

– Liikkuminen ei ole vielä ollut minulle sellainen este, ettei työni onnistuisi, hän sanoo.

Karvan varassa

Laurila iloitsee, että hänen näkönsä on heikentynyt niin hitaasti, että hän on aina voinut sopeutua uuteen vaiheeseen hyvin. Perinnöllinen silmäsairaus retinitis pigmentosa diagnosoitiin hänellä jo kahdeksanvuotiaana, mutta se ei juuri vaikuttanut hänen koulunkäyntiinsä.

– Vasta lukion lopulla tarvitsin tehokkaamman lampun. Siitä ne lamput vähitellen kasvoivat ja lukunopeus hidastui. Työelämässä sitten otin käyttöön tekstinsuurennuslaitteet ja tietokoneen puheohjelmineen.

90-luvun lopulla Laurila käytti vuorotteluvapaansa matkustaakseen perheensä kanssa vuodeksi Israeliin. Siellä liikkuessaan hän huomasi, että valkoisesta kepistä oli hyötyä. Nyt keppi on ollut Laurilalla kotioloissakin käytössä viitisentoista vuotta.

Muutama vuosi sitten Laurilan vaimo Vuokko otti puheeksi opaskoiran. Voisiko siitä olla hyötyä, kun mies oli jo vähän törmäillyt ja välillä eksynytkin?

Siihen asti Laurila oli luullut, että opaskoiria myönnetään ainoastaan sokeille hakijoille. Oulun yliopistollisen sairaalan (OYS) liikkumistaidon ohjaaja kuitenkin kävi heidän luonaan. Tämä arvioi, että vaikeasti heikkonäköisenä Laurilalla on riittävät perusteet opaskoiran saamiseen.

Matti Laurila sai vertaistukea myös parilta tuoreelta opaskoirankäyttäjältä. Esikurssilla hän pohti vielä, miten hänen tulisi toimia koiran kanssa matkustellessaan paljon ympäri Pohjois-Suomea ja Venäjälläkin. Opaskoirakoululta sanottiin, että yhteistyön alkuvaiheessa on hyvä jättää koira välillä kotiin, sillä pieni lepotauko opastushommista jopa kasvattaa koiran motivaatiota niihin.

– Ja tässä nyt ollaan. Opaskoira vaikuttaisi sopivalta, eikä vähiten hyvän nimensä ansiosta, Laurila nauraa.

Elämä on hauras

Jo rippikouluikäisenä Laurila tiesi haluavansa papiksi, ja hän toimikin seurakuntapappina ennen nykyistä työtään. Opiskellessaan teologisessa tiedekunnassa hän tutustui tulevaan vaimoonsa Vuokkoon. Nyt heillä on neljä jo aikuista lasta.

Myös Vuokko on pappi ja työskentelee Oulun seurakunnissa perheneuvojana.

– Kokonaisuutena olen tyytyväinen ja kiitollinen elämääni kaikkine haasteineen. Oma kristillinen vakaumukseni on minulle merkittävä voimanlähde elämässä, ja sitä kautta työni on erittäin positiivinen asia, Matti Laurila sanoo.

Vuorotteluvapaalla Israelissa Laurila opiskeli Raamatun arkeologiaa ja juutalaisuuden historiaa. Kymmenen vuotta myöhemmin hän matkusti perheineen Suomen Lähetysseuran lähettämänä puoleksi vuodeksi Nepaliin tekemään kartoitusta paikallisten sokeiden elämäntilanteesta.

Laurilan oma näkövamma oli hyvä lähtökohta, ja sillä oli lisäarvoa Nepalin-työlle. Vuokolla perheneuvojana oli myös paljon annettavaa perhe- ja lähisuhteiden kannalta.

Näkövammaisuutensa kautta hän kokee saaneensa halua ymmärtää elämän haurautta. Sillä hän tarkoittaa, että monien rajoitteiden takaa voi löytyä paljon positiivista.

– Vammaisuus on yksi rajoite, joku toinen taas voi olla luonteeltaan ujo. Jollakin voi olla rankkoja kokemuksia lapsuudesta, minkä seurauksena hänestä on tullut varautunut. Tällaisten elämää varjostavien asioiden takaa voi paljastua äärettömän hienoja ihmisiä ajatuksineen, hän sanoo.

– Oma näkövammaisuuteni pitää minut ikään kuin vähän nöyrempänä erilaisissa kohtaamisissa.

Toivo kulkee mukana

Matti Laurila on intohimoinen äänikirjojen kuuntelija. Hän sammuttaa hyvän kirjan kohdalla kuuntelulaitteen tasan sillä hetkellä, kun suihkun hana aukeaa, ja jatkaa kuuntelua, kun on saanut pään seudun suihkun jälkeen kuivatuksi. Myös siivoamisesta mies saa iloa, kun äänikirja pyörii taustalla.

– Siinä vaiheessa, kun näkövamma alkoi vaikuttaa lukunopeuteeni, olin tosi laiska lukemaan. Äänikirjat ovat olleet suuri helpotus! hän korostaa.

Eniten Laurila harmittelee sitä, ettei pysty enää erottamaan ihmisten kasvoja, ilmeitä ja eleitä. Ihmisten vuorovaikutus on suurelta osin sanatonta viestintää. Osan pystyy kuulemaan äänensävyistä. Kuitenkin se, ettei näe toisen ilmeitä ja eleitä, voi johtaa väärinkäsityksiin.

– Jos toinen muuttuu yhtäkkiä hiljaiseksi sanottuani hänelle jotain, se voi yhtä hyvin tarkoittaa, että hän on samaa mieltä, kuin että hän on yllättynyt, hämmentynyt tai ärsyyntynyt. Hiljaisuus voi kertoa monta asiaa, mutta kun en näe ilmeitä, on minun vaikea reagoida tai korjata sanomistani.

Hän haaveilee Toivon kanssa juoksemisesta ja hiihtämisestä. Hän on harrastanut molempia lajeja aktiivisesti koko ikänsä, mutta heikentynyt näkö on alkanut haitata, ja lenkeillä on ollut kaveri mukana.

Viime talvena mies hiihti 333 kilometriä. Hän harrastaa myös patikointia, mihin koira tuo varmasti oman lisänsä.

Laurila haluaisi myös nähdä kaiken sen kauneuden, mitä maailmassa on. Myös Toivo-koiran katseen isäntä soisi näkevänsä.

– Minulla on mielikuva lasteni kasvoista. Vuokon kohdalla tilanne on siten autuas, että muistan ne aina 25-vuotiaana, hän hymyilee.

Näkövamma toi haasteita parisuhteeseen

Matti Laurilan puoliso Vuokko huolehtii yksin heidän pihansa kaikesta ruohonleikkuusta, auton tankkaamisesta vesisateessa, lasten kuskaamisesta ja monesta muusta. Eittämättä parisuhde joutuu aika ajoin ottamaan uutta asentoa.

– Yritän tehdä kotona kaikkea, mitä pystyn, kuten imurointia, tiskikoneen tyhjennystä ja pyykkien ripustamista koneesta narulle. Teen myös lumitöitä ja pesen auton, Matti Laurila sanoo.

Hän sanoo käyvänsä jatkuvaa rajanvetoa siitä, onko järkevä tehdä sellaista, missä riski tehdä vahinkoa onkin suurempi.

– Vaikka näkövammani on ollut parisuhteellemme haaste, on se myös antanut jotakin – tunteiden ilmaisemisen tärkeyttä. Olemme vaimoni kanssa luonnollisesti parhaat ystävät ja olleet valmiita tarttumaan isoihin haasteisiin.

Laurila ajoi kolmikymppiseksi polkupyörällä, mutta joutui luopumaan siitä näkövammansa vuoksi. Hän ei tiennyt, että tandem sopii hyvin näkövammaisille, vaan piti sitä pelleilypyöränä.

Lopulta pariskunta hankki pyörän, ja he ovat kiertäneet tandemilla aina Ahvenanmaata myöten. Tandemin päällä keskusteleminen onnistuu paljon paremmin kuin kahdella irrallisella pyörällä ajellessa.