Meitä on moneksi
Heinäkuussa Lontoossa järjestettiin vammaisten oikeuksia käsittelevä huippukokous. Sosiaaliseen mediaan välitetyt viestit toistivat paitsi itseään myös kaikkia muitakin kansainvälisiä vammaisaiheisia kokouksia: ”On aika tarttua toimeen!” ”Pois kaunopuheet, on saatava aikaan muutos!” ”Nyt on vammaisten ihmisten oikeuksien aika!”
Sinällään aivan oikeaa mutta niin monesti kuultua ilosanomaa julistavat ovat aina pääosin miehiä, valkoihoisia, fyysisesti vammaisia, heteroja ja yliopistokoulutettuja.
Äkkiseltään joukosta ei tule mieleen yhtäkään seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvaa, etnistä vähemmistöä edustavaa tai alle 29-vuotiasta. Fyysisesti vammaisia, näkövammaisia ja kuuroja edustajia on, mutta esimerkiksi kehitysvammaisia ei juurikaan.
Vammaisten ihmisten ongelmat ovat vanhoja: osattomuus, köyhyys, työttömyys, syrjäytyminen. Valitettavasti ratkaisutkin ovat vanhoja niin kauan, kun samat vanhat valkoiset naamat yrittävät ratkaisuja löytää.
Vammaisliike on jumiutunut kissanhännänvetoon, jossa kyräillään, kuka on tarpeeksi vammainen puhuakseen kaikkien vammaisten äänellä tai saa nimekkäimmät luottamustoimet.
Suomessa isojen vammaisjärjestöjen johtotehtävissä on vammattomia ihmisiä. YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan sopimuksen valvontakomiteassa oli edellisellä kaudella vain yksi nainen.
Toisinaan kuurojen identiteetti kielivähemmistönä on petturuutta vammaisliikettä kohtaan, tai oikeampina vammaisina itseään pitävät syyttävät epileptikoiden tai mielenterveyskuntoutujien kaltaisia, vammaisliikkeeseen vastikään liittyneitä ihmisryhmiä vammaisuuden vesittämisestä.
Nurkkakuntaisuus koteloi ja näivettää vammaisliikkeen. Kotelosta ei kuoriudu perhosta eikä mitään muutakaan.
Vammaisliikkeen perimmäinen viesti on, että ihmiselämä on arvokas sellaisena, kuin ihmiset sitä elävät: monenlaisena, erilaisena, omannäköisenään. Siksi vammaisliikkeen tulisikin ilmentää moninaisuutta, uudistua jatkuvasti ja kulkea kirjavuuden etujoukoissa. On aktiivisesti kutsuttava mukaan uusia, erilaisia vammaisia ihmisiä.
Miten me suomalaiset näkövammaiset haastamme itsemme? Lähdemmekö joukolla pridekulkueisiin? Saammeko jokaiseen alueyhdistykseen nuoren luottamushenkilön? Järjestämmekö tapahtumiimme saunavuoron myös sukupuolettomille ja muunsukupuolisille? Ryhdymmekö tilastoimaan, miten eri sukupuolet tai vähemmistöt näkyvät Airuessa? Meitä on moneksi!