Karttani on kokonainen
Olen seikkaillut elämästäni valtaosan erikoissairaanhoidon sokkeloissa. Ensin vanhemmistani ja sittemmin myös minusta on tullut erinomainen kartanlukija usein yliopistollisten sairaaloiden silmäklinikoiden sokkeloihin sekä fyysisten tilojen että toimintakulttuurien osalta.
Viime vuosina olen kuitenkin päätynyt myös muutaman muun erikoissairaanhoidon yksikön kanta-asiakkaaksi ja kartanlukutaitoni on muuttunut kovin vajavaiseksi. Yhdellä poliklinikalla saa sekunneissa puhelinyhteyden kokeneeseen ammattilaiseen, joka antaa rauhoittavat hoito-ohjeet ja askelmerkit kartan reuna-alueiden jo häämöttäessä. Toisella taas on ensin navigoitava puhelinvastaajasokkelon lävitse kuin lapsuuteni televisiopeleissä: paina 1 ja sitten risuaita. Risukkoa totisesti riittää. Hoitopolkuani varten olen saanut varsin eriparisia karttoja, joiden liittäminen yhteen on sula mahdottomuus.
Myös lääkäreille minä olen kartta, josta voi lukea niin ojat kuin penkereetkin, taimista suuriksi kasvaneet kuuset, jyrkänteen reunat ja merkityt reitit. Erikoissairaanhoidolle näyttää kuitenkin olevan tyypillistä se, että kartanlukijat ovat erikoistuneet niin pitkälle, että vain aniharva osaa lukea koko karttaa ja suurin osa keskittyy johonkin yksityiskohtaan. Yksi lääkäri näkee pelkkiä siirtolohkareita, toinen lehtimetsää, kolmas tuntee vesistöt ja yksi ei poikkea merkityiltä poluilta. Naapurikartturin erityisosaamiseen ei haluta ottaa kantaa eikä ketään kiinnosta se, millainen kokonaisuus kartasta muodostuu. On niin valitettavaa, että tähän karttaan on merkitty niin paljon muutakin kuin pelkät kivenmurikat tai pöpeliköt!
Elämme kaikenlaisen paikannusteknologian kulta-aikaa. Ihminen osaa lentää kuuhun ja kuka vain voi navigoida lähes minne vain pelkkä hakukoneen reittisovellus apunaan. Mutta yksi meiltä puuttuu: terveyspalveluviidakon reittiopas. En kaipaa niinkään kirjallista opasta tai käyttöohjetta kuin fyysistä ihmistä, sellaista joka iloisen kyltin kanssa tallaisi edelläni sitä polkua, jota minä ja hoitohenkilökunta kuljemme ja risteysten kohdalla kuuluvalla äänellä kajauttaisi, mihin suuntaan jatketaan. Sellaista reittiopasta, joka järjestäisi kaikille karttani kanssa painiskeleville yhteisen evästauon, jonka aikana voisimme puhua siitä, miten pääsemme parhaiten perille, vaikka on lohkareita kierrettävänä ja jyrkänteen reunoja horjuttavana.
Karttani on kokonainen. Mutta ei ole minun tehtäväni olla kartta ja kartanlukija yhtä aikaa, vaan terveydenhuollon tehtävä on vastata reittioppaista ja suunnistusvalmennuksesta. Hyvä hoito ja kattava kartanluku on tiimityötä, ei yksilösuoritus.
Kirjoittaja Tytti Matsinen on heikkonäköinen teologi ja teekkari, joka katselee maailmaa uteliaasti ja tarkasti.