Siirry sisältöön
Airut 12/2019
Kartalla

Napapiirini

Tytti Matsinen oranssissa paidassa, kädet leväten pöydällä ja silmät kiinni.
Näytä kuvan suurikontrastinen versio Näytä kuvan normaali versio Suurena kuvaa
Kuva: Petteri Mård
Teksti Tytti Matsinen

Karttani on kutistunut. Pääsiäisestä saakka sen keskiöksi on muodostunut oma napani tai pikemminkin se, mitä napani takana tapahtuu. Meille tulee vauva.

Vammaisen ihmisen vanhemmuus näyttää ensimetreiltä lähtien olevan normien kolistelua. Ennakkokäsitysten ja -luulojen ravistelua omilta ja etenkin muiden hartioilta. Raskaustestin kaksi viivaa vaativat näköaistin käyttöä. Minä pärjäsin suurennuslasilla ja puolison silmillä, mutta kukapa ne viivat sokealle yksin odottajalle lukee? Neuvolan ensikontakti hoidetaan puhelimitse. Kuurot lähettänevät kirjekyyhkyn tai savumerkkejä? Neuvolat sentään – ainakin Helsingissä – kertovat verkkosivuillaan esteettömyystietonsa. Tavallaan loogistakin, liikutaanhan niissä paljon myös lastenvaunuilla.

Mutta ne lastenvaunut! Miten niillä liikutaan, kun työntää ei näe ja vetämisessä kukaan ei osaa neuvoa? Neuvolakin on tee-se-itse-terveydenhuoltopiste: ilmoittaudu automaatilla, punnitse itsesi vaa’alla aulassa, mittaa verenpaine puhumattomalla mittarilla. Virtsanäytekin paitsi annetaan, myös analysoidaan itse testiliuskan värisävyjä annettuun värikarttaan vertailemalla. Kyllä muuten mahtuu maailmaan monta erilaista kellertävää sävyä! Sori vaan vauva, tulkintojen virhemarginaali lienee melkoinen.

Vanhemmuus on yksityistä, mutta samalla hyvin yleistä ja julkista. Suomessa, jossa käytännössä kaikki lasta odottavat perheet saavat standardoituun tutkimustietoon perustuvan ohjeistuksen ja ohjauksen neuvolasta, erilaisille todellisuuksille ja toimintatavoille tuntuu olevan varsin vähän tilaa. Itähelsinkiläisen neuvolani odotusauloissa istuu perheitä, joiden sukujuuret levittäytyvät kaikkialle maailmaan. Samainen neuvola tarjoaa perhevalmennusta kuitenkin vain suomeksi ja ryhmäänkin oli tiensä löytänyt vain kantasuomalaisia heteropareja, joille kerrottiin raikkain menneiden vuosikymmenten tuulahduksin, miten maailma makaa, miten vauvalle laitetaan tissi suuhun ja miten vauvat maailmaan syntyvät äitinsä ahkeran ponnistelun tuloksena. Aamulla kyllä radiossa sanottiin, että 16 prosenttia suomalaislapsista syntyy kirurgin veitsen avittamina, mutta se tieto ei ollut ilmeisesti ehtinyt neuvolaan saakka.

Mielipiteitä on kaikilla eikä niiden jakamisen kanssa juuri emmitä. Vammaisena odottajana olen kuitenkin saanut olla yllättävänkin rauhassa, sillä normien raameissa vammaisethan eivät lisäänny ja äitiysvaateliikkeen myyjäkin yritti ohjata eksyneen sokean polon liikkeestä ulos, koska mitä se sokko nyt täällä kaupassa tekisi! Ainoastaan Afrikassa minulta on toistuvasti kysytty, onko minulla jo lapsia, sillä lapset kuuluvat kaikenlaisten ihmisten arkeen ja elämään.

Tämän kolumnin julkaisun aikaan lapsemme on jo syntynyt.

Kirjoittaja Tytti Matsinen on heikkonäköinen teologi ja teekkari, joka katselee maailmaa uteliaasti ja tarkasti.