Seksuaalioikeudet kuuluvat kaikille
Siellä, missä vallitsee vaikenemisen kulttuuri, on tilaa väkivallalle ja kaltoin kohtelulle. Siksi myös seksistä ja yhdenvertaisista seksuaalioikeuksista vammaisten ihmisten kohdalla on puhuttava enemmän ja avoimemmin.
Juttusarja: Nyt puhuvat vammaiset! Toteutuuko YK:n vammaissopimus arjessa? Osa 1.
Vammaiset naiset kohtaavat seksuaalista häirintää, väkivaltaa ja pakottamista useammin kuin vammattomat naiset. Heidän seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan loukataan ja he kohtaavat epäasiallista käytöstä jopa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilta esimerkiksi perhettä perustaessaan ja vanhemmuuteen liittyvissä kysymyksissä. He jäävät myös liian usein vaille tarvittavaa tukea ja tietoa, kun kysymys on seksuaali- ja lisääntymisterveydestä. Kaikki tämä käy ilmi Vammaisfoorumin tekemästä kyselystä, joka liittyy YK:n vammaissopimuksen toteutumiseen arjessa.
Erityistason seksuaaliterapeutti, seksuaalikasvattaja, seksuaalineuvoja Tanja Roth tunnistaa tilanteen työnsä kautta. Vaikka seksistä ja seksuaalisuudesta keskustellaan nykyisin paljon ja rohkeastikin, vammaisten kohdalla tilanne on toinen. Pelkoja, kielteisiä asenteita ja tiedon puutetta on selätettävänä vielä paljon.
Puhutaan seksistä!
– Seksuaalisuudesta, seksistä tai vaikkapa perheenperustamishaaveista on edelleen vaikea puhua, kun kysymys on vammaisista ihmisistä. Se voi osittain johtua siitä, että vielä on kipeän lähellä aika, jolloin vammaisia muun muassa pakkosterilisoitiin.
Mielenterveyspotilaille ja kehitysvammaisille tehdyistä pakkosterilisaatioista luovuttiin Suomessa lopulta vasta 1970-luvulla, kun lainsäädäntöä muutettiin. Puhuminen vammaisten ihmisten seksuaalisuudesta, oikeudesta toteuttaa seksuaalisia tarpeitaan ja perustaa perhe on lisääntynyt toden teolla vasta 2000-luvulla. Viimeisimpänä keskusteluun on tullut mukaan terveysnäkökulma eli se, miten mahdollisuus toteuttaa omannäköistään seksuaalisuutta lisää henkistä ja fyysistä hyvinvointia ja jopa lievittää kipua.
Yhä edelleen vammaisilla on kuitenkin haasteita, kun kysymys on adoptio-oikeudesta tai hedelmöityshoidoista, vaikka periaatteessa niihin on yhdenvertainen oikeus. Käytännössä vammaisen pariskunnan tai vammaisen naisen mahdollisuus saada adoptiolapsi on erittäin harvinaista.
Vammaisten ihmisten mieltäminen seksuaalisina olentoina ei sekään ole aina selvää. Tanja Roth on itsekin ollut tilanteessa, jossa häntä on ohjeistettu kertomaan vain ystävyydestä, kun hän on ollut menossa puhumaan vammaisille nuorille seksuaalisuudesta. Oppilaitosten henkilökunta, sote-ammattilaiset ja vammaisten lasten ja nuorten vanhemmat saattavat pitää seksuaalikasvatusta ja seksuaalisuutta koskevan tiedon jakamista jotenkin arveluttavana tai jopa pelottavana.
– Ajatuksena voi olla, että jos seksistä kerrotaan vammaisille ihmisille, kohta kaikki harrastavat vain sitä. Oman nuoren näkeminen seksuaalisena olentona voi myös tuntua vaikealta.
Roth kertoo, että on kohdannut vastaanotollaan vanhempia, jotka ovat huolissaan siitä, että heidän vammainen nuorensa on rakastunut.
– Olen onnitellut heitä ja todennut, miten hieno juttu se on. Sehän kertoo vain, että nuori on normaali ihminen. On surullista, jos joku elää elämänsä rakastumatta tai ihastumatta kertaakaan.
Sitä paitsi rakastumisessa ja ihmissuhteissa myös vammaisella ihmisellä on oikeus mokata, tehdä virheitä ja oppia erehdyksen kautta. Sydänsurut ja pettymykset ihmissuhteissa kuuluvat vammaisten elämään siinä kuin vammattomienkin.
Tieto on turvaa
Tanja Roth painottaa seksuaalioikeuksien yhteydessä oikeutta tietoon.
– Jos ihminen ei saa aiheesta asianmukaista tietoa, hän on paljon alttiimpi väkivallalle ja hyväksikäytölle.
Oikea tieto auttaa ymmärtämään, millainen seksi on turvallista ja sellaista, että siitä voi rauhassa nauttia. Toisaalta tieto auttaa hahmottamaan omia rajoja.
– Vammaisia ihmisiä kosketetaan helposti ja se on monien kohdalla tavallista esimerkiksi erilaisissa hoitotilanteissa. Sen vuoksi raja sille, mikä on ok ja mikä jotain muuta, voi hämärtyä.
– Seksuaalisävytteinen koskettelu ei koskaan ole sallittua, jos siihen ei ole lupaa asianosaiselta.
– Jos hälytyskello soi, kun joku koskettaa erogeenisille alueille, voi heti kieltää sen. Usein näihin tilanteisiin liittyy häpeän ja syyllisyyden tunteita, koska se voi yhtäaikaisesti aiheuttaa myös mielihyvän tuntemuksia.
Perusperiaate Tanja Rothin mukaan kuitenkin on, että vaikka ihminen kävelisi alasti, koskea ei saa ilman lupaa.
– Myös missä kohtaa tahansa voi pyytää toista lopettamaan.
Oikean tiedon avulla ihminen saa työkaluja tutkia omaa seksuaalisuuttaan ja voimavaroja ilmentää sitä omalla tavallaan.
Vammaisten seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ääni on vielä todella hiljainen.
– Kun ensin on vaikea puhua vammaisista ihmisistä seksuaalisina olentoina, niin todella vaikeaa on puhua seksuaalivähemmistöihin kuuluvista vammaisista ihmisistä. Vammainen ihminen saa juuri ja juuri olla hetero ja harrastaa seksiä lähetyssaarnaaja-asennossa, mutta muu tuntuu olevan jo liikaa.
Vammaisuuden mukana voi tulla ongelmia jo ihan käytännön tasolla harrastaa seksiä, mutta kaikkeen löytyy ratkaisu. Oikea tieto sopivista apuvälineistä tai vaikkapa avusteisesta seksistä voi avata oven omannäköisen seksuaalisuuden toteuttamiseen ja olisi tärkeää myös vammaisia asiakkaita kohtaaville sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille.
– Jokainen ihminen on seksuaalinen olento ja arvokas sellaisena kuin on. Tämän kieltäminen vaikuttaa ihmisen käsitykseen omasta itsestään, kyvykkyydestään ja ihmisarvostaan.
Onko minusta äidiksi?
Vammaiset naiset kohtaavat epäasiallista kohtelua usein juuri perheenperustamisen, lastensaamisen ja vanhemmuuden yhteydessä. Vammaista nuorta naista saatetaan varoitella ryhtymästä parisuhteeseen tai hankkimasta lapsia ja epäillä hänen mahdollisuuksia selvitä perhearjesta.
Neuvolassa vammaisuuteen liittyvät tarpeet saatetaan ohittaa kokonaan senkin vuoksi, että niistä tai niiden ratkaisutavoista ei ole tietoa.
– Sen sijaan pitäisi kannustaa ja tukea vammaisia vanhempia ja heidän perheitään. Tärkeitä kokemuksia voi saada myös muilta vammaisilta vanhemmilta.
Paineiden keskellä vammaiset vanhemmat ja erityisesti äidit yrittävät joskus selviytyä uupumuksen uhallakin ja suorittaa täydellistä arkea. Roth muistuttaa, että vammaisten ei tarvitse olla sankarivanhempia.
– Heillä on oikeus välillä väsyä ja saada tukea vanhemmuuteen. Ei siis niin, että silloin mennään vammaiskärki edellä, vaan niin, että tukea saadaan nimenomaan vanhemmuuteen.
Sekin on hyvä muistaa, että vammaisilla vanhemmilla on oikeus käyttää henkilökohtaista avustajaa apuna lasten hoidossa.
Tanja Roth painottaa, että seksuaalioikeuksiin kuuluu muun muassa, että ihminen itse päättää perheenperustamisestaan ja lapsiluvustaan. Näiden asioiden kyseenalaistaminen on epäasiallista käytöstä, johon varsinkaan ammattihenkilöstön ei pitäisi syyllistyä.
Jotta seksistä uskalletaan puhua, siitä juuri pitäisikin puhua.
Myös vammaisjärjestöissä seksistä ja seksuaalisuudesta keskustellaan liian vähän.
– Vammaisten ihmisten seksuaalioikeuksien teroittaminen järjestöjen sisällä ja seksuaalisuuden ja seksuaaliterveyden käsittely esimerkiksi kuntoutuksen yhteydessä olisi enemmän kuin tarpeen, Tanja Roth sanoo.
Sokean äidin on pakko olla päättäväinen
Minna on kahden lapsen sokea äiti Pohjois-Suomesta. Perheen perustaminen on vaatinut häneltä päättäväisyyttä ja epämukavuuden sietokykyä.
Minna, 35, on ehtinyt nuoruudestaan huolimatta jo paljon: mennä naimisiin, saada kaksi lasta, rakentaa kaksi omakotitaloa miehensä kanssa, suorittaa sosiaalialan korkeakoulututkinnon ja saada lopulta koulutustaan vastaavaa työtä.
– Osittain nopea tahti liittyy diabetekseen, joka diagnosoitiin minulla jo vuoden ikäisenä. Diabetesta sairastavalla riskit raskausaikana ovat aina suuremmat kuin terveellä äidillä ja äidin korkea ikä nostaa riskiä. Tiesin, että jos aion hankkia lapsia, asiaan täytyy ryhtyä mieluusti alle 30-vuotiaana.
– Minulla on näkevä mies, jonka kanssa olen seurustellut jo 18-vuotiaasta saakka ja ennen sokeutumistani. Näköni menetin äkillisesti 19-vuotiaana saatuani iskun päähäni koulun liikuntatunnilla. Vielä kotiin ajoin omalla autolla ja ihmettelin, kun en nähnyt juuri mitään. Sittemmin näköä yritettiin pelastaa silmäleikkauksilla, mutta siinä ei onnistuttu.
– Alku oli kamala. Tuntui, kuin minut olisi heitetty kylmään jokeen, jossa vain on yritettävä pitää pää veden pinnalla. En oikeastaan edes muista paljon noilta ajoilta. Se on jäänyt mieleeni, että yritin sairaalassa ahmia erilaisten kylttien tekstejä. Ajattelin, että ne ovat viimeinen asia, jotka tulen näkemään.
– Minua kehotettiin jäämään eläkkeelle, mutta palasin lukioon, joka oli jäänyt kesken ja innostuin uudella tavalla opiskelusta, joka aiemmin oli ollut vastenmielistä.
– Seurusteluni poikaystävän kanssa jatkui, mutta siihen tuli uusia sävyjä. Tilanne muuttui ratkaisevasti, kun toisesta tuli yhtäkkiä avuton ja ihan eri tavalla riippuvainen kuin aiemmin. Tilanne ei ollut helppo kummankaan kannalta.
– Minusta tuntui muutenkin, että putosin naisena ei-kiinnostavien luokkaan. Itseluottamukseni oli nollissa ja sosiaalisista tilanteista tuli jotenkin kömpelöitä. Muiden silmissä vammainen on helposti sukupuoleton.
– Toisaalta sain osakseni myös epäasiallista käytöstä. Tuli tekstiviestejä ja puheluita oudoilta ihmisiltä ja baareissa törkeitä kommentteja. Joku saattoi esimerkiksi kysyä, että miltä seksi mahtaisi tuntua vammaisen kanssa.
– Se, että minulla oli jo parisuhde, helpotti tilannetta. Kriisejä kuitenkin tuli. Jotenkin siinä hämärtyi helposti se, mitä itse haluan ja mitä toinen haluaa ja mitä voin pyytää toiselta. En halunnut, että mies on omaishoitajani tai avustajani. Tämän vuoksi hankin opaskoiran. Minulle oli tärkeää päästä liikkumaan itsenäisesti ja silloin, kun itse haluan.
– Kun aloin suunnitella raskautta, en kertonut siitä kenellekään. Selvitin kaikki speksit netistä ja olin yhteydessä diabeteskeskuksen lääkäriin. Äidille kerroin vasta, kun verensokerini heittelivät ja hän ihmetteli, mistä se johtuu. Vanhemmat olivat aluksi järkyttyneitä, mutta se meni nopeasti ohi.
– Ainut paikka, mistä tuli selvästi ikävää palautetta oli vammaispalvelu- ja sosiaalityöntekijä, joka ehdotti, että hän tekee omalta osaltaan ennalta ilmoituksen lastensuojeluun. Se tuntui tosi pahalta ja päätin, että en pyydä mistään apua, vaan selviän itse.
– Olen ottanut sellaisen taktiikan, että jos joku heittää jotain epäasiallista, pyydän, että voisiko hän avata hiukan näkemystään. Se yleensä tehoaa. Muutenkin jos joku alkaa väärässä yhteydessä puhua näkövammastani, sanon heti, että nyt poikki, näkövamma ei vaikuta tähän mitenkään.
– Esikoisen kanssa minusta tuli ylisuojeleva äiti. Kannoin vauvaa paljon kantoliinassa, koska ajattelin, että parempi pitää vauva lähellä eikä esimerkiksi lattialla, että en ainakaan kompastuisi häneen. Pelkäsin myös, että joku varastaa minulta päiväunilla nukkuvan vauvan, joten laitoin koiran vahtimaan sitä. Alussa vaihdoin lapsen vaatteet kaksi kertaa päivässä, että ne olisivat puhtaat. Ajattelin, että pitää olla kaksi kertaa parempi kuin vammaton äiti, jotta minua pidettäisiin yhtä hyvänä. Kuopuksen kanssa olen ollut jo paljon rennompi. Jos joku arvostelee, se ei enää satuta samalla tavalla. Kun esikoinen vielä sai asperger-diagnoosin, olin helpottunut, että vaikeudet eivät olleet mitenkään johtuneet näkövammastani.
– En ole kokenut suoranaista vähättelyä näkövammani vuoksi, mutta en ehkä ole päässyt äitien sisäpiiriin esimerkiksi päiväkodissa ja koulussa samalla tavalla kuin näkevänä olisin päässyt. Olo on ollut jotenkin ulkopuolinen.
– Omalla kohdallani suurin voimaannuttaja on ollut mieheni, joka ei tee puolesta ja toimi arjen juoksupoikana. Myös työssä käyminen on tuonut uskottavuutta, kun pystyn itse päättämään perustelematta, miksi haluan jotain enkä ole taloudellisesti muiden varassa. Jos itse pystyt olemaan itsevarma ja määrätietoinen, se vaikuttaa myös siihen, miten ympäristö määrittelee sinut.
– Eniten olen joutunut taistelemaan itsenäisen liikkumisen puolesta. Tosi usein olen joutunut vääntämään, miksi se on minulle niin tärkeää.
– Vuosien myötä olen aikuistunut ja tiedän, että selviän ja pystyn. Päätän itse ja pidän kiinni siitä, että minulla on myös oikeus tehdä niin. Ympäristökään ei kyseenalaista tätä enää ja parisuhde on tasapainoinen.
– Olen myös oppinut, että vaikka joku asia ei mene täydellisesti, se ei tarkoita epäonnistumista. Epämukavuuden sietokykyni on kasvanut.
Haastateltavan nimi on muutettu.