Väkivallan teemoja ja kuunnelmallisia elämyksiä
Rosa Liksomin romaani Everstinna vie lukijansa toisen maailmansodan aikaiseen Lappiin, jossa nuori nainen kasvaa ihannoimaan natsi-Saksaa ja päätyy liittoon sharmantin ja äkkiväärän everstin kanssa. Tämä raju romaani kääntyy näytelmäksi Helsingin kaupunginteatterissa. Heidi Heralan monologia säestää kuunnelmallinen äänimaisema.
Toisen maailmansodan aikana natsiaatteen pauloissa hihhuloiva nuori everstinna kokee olevansa enemmän elossa kuin koskaan. Hän on hurmaantunut karismaattisesta kihlatustaan, everstistä, joka nai hänet taivaisiin revontulien loisteessa ja vie hänet natsiherrojen juhliin. Kaikki on mahdollista, kun saksalaissotilaat jakelevat suklaata kansalle ja sota-apua Lapin rintamilla.
Sodan loputtua everstinnan maailma romahtaa natsiaatteen mukana ja ennen niin juhlitut saksalaissotilaat polttavat Lappia mennessään. Avioliitto muuttaa everstin hellän rakkauden silmittömäksi väkivallaksi.
Onneksi tragedian vastapainona hersyy suorasukainen huumori ja meänkielen rapsakka poljento, josta sekä kirjailija Rosa Liksom että näyttelijä Heidi Herala ottavat kaikki mehut irti. Ajoittain Lapin luonto, sen suot ja revontulet saavat kokijansa täysin valtoihinsa.
Yksi esityksen kiinnostavimmista elementeistä on Johanna Puuperän luoma ja säveltämä äänimaisema. Se syventää esityksen kuunnelmalliseksi elämykseksi tavalla, joka on harvinaista näyttämöllä. Everstinnan radio suoltaa äänellisiä muistoja ja takaumia, sotapuheita ja aatteellisia sävelmiä. Joskus kuulokuva laajenee koko katsomon levyiseksi maisemaksi.
Musiikki vaihtelee kimmeltävän tähtitaivaan syvyyksistä sodan metallinsävyiseen maisemointiin, johon sähkökitarat ja heavysäröt uppoavat kuin luonnostaan. Äänimaisema on ajatuksella rytmitettyä. Sotaa edeltävää hiljaisuutta hallitsee vain tuulen humina, kunnes rock ja ilmahälyytykset repivät pettävän tyyneyden rikki. Hurjissakin menopaikoissa maltti kuitenkin säilyy eikä kuulijan tarvitse haikailla korvatulppien perään.
Tällainen antaumuksellinen äänityö on yksi keino, jolla teatterin saavutettavuus paranee. Minulle sokeana se tuo esitykseen samanlaista lisäsyvyyttä kuin lavastus, puvustus tai valosuunnittelu näkevälle katsojalle. Rikkaan äänikuvan keskellä unohdan miettiä, mistäköhän visuaalisesta ehkä jäin paitsi. Olen saanut elämyksiä tuutin täydeltä.