Mystikoita liikenteessä
Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, vai onko sittenkään? Näkövammaisteatteri etsii vastausta muun muassa tähän kysymykseen uutukaisessaan, jonka nimi on Bussillinen mystikoita. Kuinka kuvata jotain sellaista, joka ylittää arjen kokemuksen ja jolle ei ole olemassa edes nimeä tai valmiita käsitteitä?
Bussillinen mystikoita perustuu esityksen ohjaaja Anu Aaltosen 20 vuotta sitten omaa graduaan varten keräämään kirjeaineistoon, romanialaissyntyisen saksankielistä runoutta kirjoittaneen Paul Celanin runoihin, filosofisiin teksteihin, joissa pohditaan muun muassa Jumalan ja ajan luonnetta sekä bussimatkustajien ja Sohvaperunat-tositelevisiosarjan litteroituihin repliikkeihin. Kaikesta tästä syntyy moniulotteinen kudelma, joka on samanaikaisesti sekä pohdiskeleva että lempeän humoristinen.
Anu Aaltonen on ohjauksen lisäksi käsikirjoittanut näytelmän. Sen rungon muodostavat ihmisten kirjeet, joissa he kertovat erikoisista ja jopa yliluonnollisista kokemuksistaan, jotka ovat vaikuttaneet heihin syvästi ja ohjanneet tavalla tai toisella heidän elämäänsä. Jokaisessa kirjeessä toistuu ajatus siitä, miten vaikeaa sanoilla on kuvata näitä kokemuksia.
Keskeistä materiaalia esityksessä ovat kirjeiden lisäksi Celanin runot. Celan oli sitä mieltä, että runous pyrkii hiljaiseen kielenkäyttöön ja epäili kielen mahdollisuuksia ilmaisukeinona ylipäätään. Celanin turhautuminen johti lopulta siihen, että hän hukuttautui 49-vuotiaana Seineen.
Piristävintä esityksessä olivat mielestäni Putous-tyyppiset televisionkatselu- ja bussikohtaukset. Niissä myös näyttelijät, Joose Ojala, Kasper Oja, Riikka Hänninen, Marianne Tenhami, Anniina Latikka ja Jari Gusev pelasivat hienosti yhteen ja muodostivat hauskan ja saumattoman ensamblen, jossa kukaan ei jäänyt varjoon ja mahdolliset näyttelijäntaitojen epätasaisuudet eivät hypänneet silmille. Litteroiduista aidoista keskustelunpätkistä syntyi ikään kuin pieniä sinfonioita, joiden pohjavire oli vähintäänkin hykerryttävä ja joita olisin kuullut pitempäänkin.
Oikeiden kirjeiden lukeminen taas oli paikoitellen liikuttavaa ja toi esitykseen oman pyhyyttä kohti kurkottavan ulottuvuutensa. Sen sijaan alun jonkinlainen kehyskertomus luennoitsijan sähellyksineen ja tiedemiesten ja -naisten puheenvuoroineen vaikuttivat hiukan turhilta ja päälleliimatuiltakin. Riikka Hännisen sävellys, jossa yhdistyivät avokelanauhalta soitettu musiikki ja äänet sekä hänen oma laulunsa kerivät esityksen tematiikkaa taitavasti kasaan.
Näkövammaisteatterin vahvuus piilee tarkassa kanssanäyttelijöiden kuuntelemisessa ja replikoinnin rytmityksessä, mikä antaisi oivat edellytykset tuoda näyttämölle bussi- ja Sohvaperunat-kohtausten tyyppistä arkeen ja omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuvaa komediaa. Ehkä ensi kerralla näemme jotain sellaista?