Näkövammaisteatteri aloittaa alusta

Anne Huttunen oli mukana Näkövammaisteatterissa heti perustamisvuonna 1977 ja vaikutti teatterissa vuoteen 2003. Teatterin kultavuodet, jos niillä tarkoitetaan sitä aikaa, kun teatterissa oli eniten osallistujia, ajoittuvat Annen mukaan vuosien 1985–1990 välille. Silloin teatterilla oli parhaimmillaan kaksi ohjaajaa.

– Ennen 90-luvun lamaa kiersimme tilausbussilla esiintymässä ympäri Suomen ja Virossa asti. Eero Vartion Limperin Hilman läksiäisiä esitettiin 20 kertaa, Huttunen muistelee.

Yksi asia oli huonommin. Teatteri harjoitteli Näkövammaisten liiton tiloissa Mäkelänkadulla, mutta esiintyi milloin missäkin. Esiintymistilassa liikkuminen piti siis aina opetella erikseen. Iiris-keskuksen valmistumisesta lähtien Näkövammaisteatterilla on ollut kotinäyttämö, Braille-sali.

Kun kysytään harrastuksen hyödyistä, Anne Huttunen ei erottele näkeviä ja näkövammaisia harrastajanäyttelijöitä.

– Kaikki hyötyvät siitä, kun saadaan olla yhdessä ja opitaan empatiaa ryömimällä toisten ihmisten nahkoihin. Esiintyminen tuo iloa itselle. Liikkumistaitoa teatteriharrastus tietysti näkövammaisella kehittää, hän sanoo.

Vaikka Anne Huttunen on ollut pitkään pois, hän uskoo, että teatterilaisia yhdistää edelleen harrastamisen ilo.

– Kun ohjaaja vaihtuu, kaikki vaihtuu. Erkki Mäensivu ohjasi meitä ainakin 10 vuotta, 80-luvun puolivälistä eteenpäin. Anu Aaltosen aikaan on ainakin ollut liikunnallisempaa kuin Erkin aikana, Anne Huttunen miettii.

Hän ei tiedä, mitä näkevät katsojat saavat irti Näkövammaisteatterin esityksistä, ja epäilee, että niistä tullaan etsimään kiinnostavaa toiseuden kokemusta.

– Minulla on sellainen tunne, että tullaan töllistelemään, miten sokea näyttelee, eikä katsomaan itse näytelmää. Toiset näkövammaiset kyllä tulevat kiinnostavan näytelmän takia, ja tapaamaan tuttuja, niin kuin mihin tahansa teatteriin.

Törmää, ja sano samalla poks!

Anu Aaltonen ehti ohjata Näkövammaisteatterille 11 esitystä vuosien 2005 ja 2022 välillä. Aaltosenkaan mielestä näkövammaisuus ei ole määräävä tekijä teatterin harrastamisessa. Ohjaajan suurimmat haasteet eivät myöskään liity näkövammaisuuteen.

– Näytteleminen on yhdeltä osaltaan häpeän voittamista ja yhdessä tekeminen liimaa ihmisiä yhteen. Suurimmat haasteet ovat aina rahoitus, ihmisten sitoutuminen, aikapula, ja se, jos kemiat eivät kohtaa. Eroa muihin harrastajateatteriryhmiin ei tässä suhteessa ole, Aaltonen sanoo.

Anu Aaltonen katsoo yhdeksi suurimmaksi saavutuksekseen sen, että teatterilaiset ovat ottaneet teatterin harjoitukset käyttöön arjessaan.

– Harjoittelimme esimerkiksi turvallisesti törmäämistä. Lopulta se kääntyi niin, että osallistujien piti yrittää törmätä niin moneen esteeseen kuin mahdollista, törmäyksestä sai pisteen ja aina kun törmäsi, piti päästää tehosteääni, esimerkiksi poks. Peittelystä tulee kielteinen fiilis, mutta kun törmää ja sanoo samalla poks, se on hauskaa ja myönteistä, leikki. Teatterilaiset ovat kertoneet, että kun he törmäävät johonkin, he sanovat mielessään poks, Anu Aaltonen kuvaa.

Tanssin ammattilaisiakin kiinnostaneessa Tanssi mun kanssa -esityksessä vuonna 2015 tutkittiin sitä, miltä tanssi tuntuu. Samalla teatterilaiset tutustuivat siihen, miten tunteet näkyvät kehossa.

– Joku otti valitsemaansa tunnetilaa esittävän asennon kertomatta muille, mitä tunnetta asento kuvastaa. Muut kävivät tunnustelemassa sitä, ja ottivat saman asennon. Asennon perusteella he tiesivät, mikä tunne oli kysymyksessä. Syntymäsokea sai varmistuksen siitä, että kehollinen ilmaisu on kaikille ihmisille yhteistä. Tietynlainen kippura-asento on näkövammaisellekin ahdistuksen ele, vaikka ei olisi koskaan nähnyt sitä. Se oli ohjaajallekin iso oivallus, Anu Aaltonen kertoo.

Aaltosen kuuleman palautteen mukaan Näkövammaisteatterin yleisö on saanut esityksistä taide-elämyksiä, joissa näyttelijöiden näkövammaisuudesta on tullut osa taiteellista kokonaisuutta. Esityksestä on päällimmäisenä jäänyt mieleen sen sanoma ja sisältö.

Työ tekijäänsä opettaa

Näkövammaisteatterin uusi ohjaaja Kari Kinnaslampi on tehnyt työtä teatterissa yli 30 vuoden ajan. Hän on toiminut näyttelijänä, teatterinjohtajana ja ohjaajana. Ohjaajantyö on Kinnaslammen ominta aluetta, ehkä siksi, että ohjaajassa on aina ripaus opettajaa.

– Opettaja pukkaa minusta jatkuvasti esiin. Olen pedagoginen ohjaaja. Otan huomioon näyttelijän kyvyt, enkä vaadi liikoja, mutta en toisaalta päästä helpolla, jos näen, että ihmisellä on kykyjä. Hyvä ohjaaja saa näyttelijän huomaamatta ylittämään rajansa, Kari Kinnaslampi sanoo.

Tässä vaiheessa pitkää uraa Kinnaslampi haluaa uusia haasteita, ja lähtee tutkimaan mielenkiinnolla uutta tehtävää. Kaikessa teatterin tekemisessä hän korostaa yhteistyötä. Ohjaajan ominaisuuksista yhteistyötaidot ovat hänen mukaansa kärkipäässä.

– Olen varma, että saan näkövammaisteatterilaisilta apua, ja että meillä tulee olemaan hauskaa. Näkövammaisteatterin näyttelijät ovat kokeneita teatterintekijöitä, luotan heihin, Kari Kinnaslampi sanoo.

Näkövammaisteatteri kokoontuu syyskaudella 2022 ja kevätkaudella 2023 paineettomasti harrastuskerhomuotoisena. Näkövammaisteatteriin ovat lämpimästi tervetulleita uudet tai pitkään poissaolleet harrastajat.