Yli 40 vuotta kädentaitoja ja kuntoutusta

– Miltä tuntuu, kun yli 40 vuotta kestänyt ura on takana ja edessä siintävät eläkepäivät?

– Haikealta ja hyvältä, Arto vastaa ja huokaisee syvään.

Savon poika

Lapsuutensa Arto vietti Varkaudessa. Äiti maalasi tauluja ja veljestä tuli valokuvaaja. Arto muistaa, miten hän piirteli lyijykynätöitä äidin sutiessa vieressä värikkäitä maalauksia.

– Mustavalkoisuus on aina viehättänyt minua, edelleen lyijykynällä taiteileva Arto kertoo.

Arto muutti Helsinkiin 70-luvun loppupuolella. Hän oli kotikaupungissa työskennellyt kirjastossa. Helsingissä Arto meni töihin Rikhardinkadun kirjastoon, mistä hän siirtyi kirjastojen varastolle, jossa hän keräsi ja lähetti pienempiin kirjastoihin harvinaisuuksia, joita ei enää säilytetty esillä hyllyissä.

– Kirjat viehättävät minua edelleen, Arto kertoo.

– Luen paljon, ja nimenomaan paperikirjoja. En ole vielä oikein päässyt sinuiksi äänikirjojen kanssa.

Sattumien summana näkövammaistyöhön

– En suunnitellut uraa näkövammaisten kuntoutuksessa. Asiat vain tapahtuivat, Arto kertoo.

– Hain opiskelemaan moniin eri paikkoihin. Erään ystävän suosituksesta laitoin paperit myös Valtion Askarteluopistolle, jonne minut hyväksyttiin opiskelijaksi.

Ensimmäinen kosketus näkövammaisuuteen oli silloisen Näkövammaisten Keskusliiton kuntoutusyksikön johtaja Lipastin luento opistolla. Ikimuistoisen luennosta teki se, että luennolle mentiin silmät peitettyinä.

Vähitellen kohtalo johdatteli muutenkin Artoa yhä lähemmäs tulevaa työuraa. Opistoaikana hän valmisti erilaisia havaintovälineitä ja suoritti harjoittelujaksoja Näkövammaisten liiton kuntoutusyksikölle.

Valmistuttuaan Arto oli jo tuttu mies kuntoutuksessa ja hän pääsi tekemään sijaisuuksia. Lopulta hän sai vakinaisen toimen näkövammaisten kädentaitojen ohjaajana.

Vuosia Arto ohjasi kuntoutujia vain kädentaitojen parissa, mutta 2011 hän opiskeli vielä liikkumistaidon ohjaajaksi.

Pitkä ura on tuonut Arton elämään paljon ystäviä niin työkavereista kuin kuntoutujistakin.

– Aina ei ammatillisen etäisyyden pito ole onnistunut. Olen saanut hienoja ystäviä, joiden kanssa olemme pitäneet jo vuosia yhteyttä niin puhelimitse kuin sähköpostitsekin. Käyn myös työkavereiden kanssa hölkkäämässä ja toimin samalla Iiriksen juoksukerhossa oppaana.

Tulevaisuus huolettaa

Arto on nähnyt kuluneiden vuosien aikana muutosten tuulten puhaltavan.

– Työurani alussa kuntoutusjaksot olivat pidempiä ja silloin pystyttiin menemään syvemmälle yksittäisiin aiheisiin. Nykyään jaksot ovat lyhyempiä ja kokonaisvaltaisempia. Yhdelle asialle ei ole enää paljoa aikaa. Kädentaitojakin ehditään opetella vähemmän. Se on harmi, sillä tuntoaistin käyttö on tärkeää. Opettelemalla erilaisia kädentaitoja luodaan pohjaa arkielämän tehtävistä suoriutumiselle.

Arton mielestä parasta hänen työssään on, kun hän näkee, miten asiakas oppii käyttämään uusia taitoja, oli se sitten jokin uusi kädentaito tai vaikka aluksi vastenmieliseltä tuntuneen valkoisen kepin käyttäminen.

– Mieltä lämmittää kovasti, kun kuntoutuja liikkuu itsenäisesti kepin kanssa tai saa valmiiksi jonkun käsityön. Ja näkee sen ilon, mikä kuntoutujalle uusista taidoista tulee.

Näkövammaisten kuntoutuksen tulevaisuus huolettaa Artoa. Kilpailu asiakkaista on koventunut ja ratkaisuja tehdään kustannusperusteisesti. Kuntoutus-Iiriksessäkin on jo useampi YT-kierros takana, minkä seurauksena työtaakka jakaantuu entistä harvemman harteille.

– Ihmiset uupuvat ja tulee sairaslomia. Toivottavasti tilanne kehittyy tästä parempaan suuntaan. Minun on nyt aika joka tapauksessa vähän höllätä, Arto huokaisee ja paljastaa samalla, ettei hän kokonaan jätä kuntoutustöitä.

– On ollut puhetta siitä, että voisin käydä sijaistamassa aina välillä.

Maaseutu kutsuu

Arto asuu vaimonsa kanssa yli 100-vuotiaan talon ullakkohuoneistossa Helsingin Vallilassa. Välillä pariskunta karistaa kaupungin tomut jaloistaan ja lähtee Varsinais-Suomeen vapaa-ajan asunnolle viettämään aikaa idyllisessä maalaismaisemassa.

– Vaimonikin on eläkkeellä, joten tulemme varmasti viettämään entistä enemmän aikaa siellä, Arto sanoo.

– Vaimo kuopii kasvimaita ja minä teen solmutöitä.

Muuten Artolla ei ole tarkkoja suunnitelmia eläkepäivien varalle.

– Voisin lainata erään pankkiirin sanoja ja todeta, että ensimmäisen vuoden istun kiikkustuolissa ja toisen potkin siihen vauhtia, hän naurahtaa.