Monelle avun pyytäminen ja tuen vastaanottaminen tuntuu vaikealta, jopa hävettävältä, ikään kuin siitä tulisi jotenkin heikommaksi ja huonommaksi.
Miten tuen vastaanottaminen voi siis olla juhlimisen arvoinen supervoima?
Näkövammaisen elämässä tulee vastaan asioita, joista ensimmäinen ajatus on, että tämä ei varmaan näkkärinä onnistu.
Uteliaisuus voi olla voima, joka puskee eteenpäin epäilystä huolimatta.
Näkövammaisen arjessa on aika monia asioita, jotka eivät suju ensi yrittämällä.
Kokonaan toista sinnikkyyden tasoa tarvitaan, kun muiden ennakkoasenteet näkövammaisten ihmisten pystyvyydestä tulevat unelmien tielle.
Extreme-seikkailut vaativat rohkeutta niin näkövammaiselta kuin normaalisti näkevältäkin.
Voisiko uuden reitin opetteleminen olla yhtä rohkeaa ja sankarillista kuin tulivuorelle kiipeäminen?
Näkeminen ei ole ainut tapa saada kontakti muihin ihmisiin.
Näkövammaisten ihmisten erityisosaamista on usein kuunteleminen.
Näkövamma vaikuttaa arkeen ja usein myös omanarvontunteeseen.
Omanarvontunnetta voi parantaa tunnistamalla vahvuutensa.
Näkövamman kanssa eläminen on luopumisen ja pettymyksen sietämistä, heikkeneepä näkö yhtäkkiä tai vähitellen.
Kuitenkin meissä on sama ominaisuus kuin ruohossa: sisäinen vaisto kasvaa vaikka asvaltin raosta ja pitkän
routatalven jälkeen. Sitä on resilienssi, kyky palautua henkisesti vaikeista tilanteista.
