Tältä sivulta voit lukea Airut 7/2021:ssa julkaistun ”Jari Aula: Kielet ovat intohimoni” -äänijutun tekstivastineen.
Voit kuunnella jutun osoitteessa https://soundcloud.com/nakovammaistenliitto/kielet-ovat-jari-aulan-intohimo
Täällä YLE Radio 1, hyvää päivää, minä olen Jari Aula. Ja lähetys tulee Helsingin Oodista.
Markku Möttönen:
Se oli monelle meistä tuttu radioääni YLE Radio yhdestä. Mutta nyt me ollaan Jarin kanssa täällä, niin kun hän totesi, Helsingin keskustan kirjasto Oodissa täällä kirjojen ympäröimänä kolmannessa kerroksessa. Tämä on muuten tavattoman komea rakennus. Jos olette tänne Helsinkiin maakunnasta tulossa vierailemaan, niin täällä kannattaa ehdottomasti käydä. Mutta itse asiaan. Jari, sinut tunnetaan ennen muuta, tai koko kansa tuntee sinut ennen muuta radiokuuluttajana. Sä olet tänä vuonna saavuttanut 60 vuoden iän. Olet ollut YLE:n palveluksessa kohta 40 vuotta.
Jari Aula:
Pitää paikkansa.
Möttönen:
Mistä sinä olet lähtöisin?
Aula:
Rovaniemeltä, pohjoisen poikia, eli peräpohjolasta, peräpohjolan raukoilta rajoilta.
Möttönen:
Minkälainen sulla oli lapsuus, tai kouluaika, ja mikä sai sinut tulemaan tänne etelään?
Aula:
Opiskelu, venäjän kieli ja kirjallisuus, se kiehto jossakin vaiheessa. Se oli muotia 70-luvulla koulussa venäjän kieli. Ja se jotenkin kiehto, ja sitten rupes kiinnostamaan, ja sitä myötä sitten päädyin Helsinkiin. Vaikka vaihtoehtoja oli muitakin, Tampere, Joensuu, Jyväskylä, kaikkiin niihin pääsi, mutta Helsinkihän on Helsinki. Se lyhykäisyydessään. Elikkä siis kielet toi tänne.
Möttönen:
Koitko sä niin, että täällä ehkä sitten saa parasta opetusta?
Aula:
Kyllä joo, tai niin kun vaihtoehtoja oli Helsingissä ihan ylivoimasesti eniten.
Möttönen:
Sitten 80-luvun alussa tosiaankin -82 menit Yleisradion, tai tulit Yleisradion palelukseen.
Aula:
Kesällä, kyllä ensi kesänä tulee nyt 40 vuotta.
Möttönen:
Mistä tämä innostus, tai miten päädyit sinne Yleisradioon?
Aula:
No, nuorempana olin kuunnellu paljon radiota, ja äänittänyt C-kaseteilla kaikkea musiikkia. Ja siinä tuli sitten kuuluttajatkin ohessa tutuiksi. Mutta se ei sillä tavalla sävähdyttänyt erityisesti joku kuuluttaja, mutta radio-ohjelmat oli tuttuja. Ja minusta oppilaslehdessä haettiin kuuluttajia, kesäkuuluttajia. Ja eka kerran se tapahtu 1980, sillon mä olin 19-vuotias, sillon mä en päässy. Ja onneksi en päässykään, koska opinnot oli pahasti alkutekijöissä. Mutta sitten -82 vuonna haettiin taas kuuluttajia, ja sitten tärppäs sillä kerralla. Siitä alkoi sitten kesäkuun 15. päivä vuonna -82 olin ensimmäistä kertaa äänessä.
Möttönen:
Jännittikö?
Aula:
Jännitti, se oli hirvee kokemus, se oli rinnakkaisohjelman päivävuoro, vähän ennen keskipäivää. Sanoin, että siinä oli aluekatsaus.
Möttönen:
Ne oli sun ensimmäiset sanat.
Aula:
Niin, uskoisin, että se oli jotain sen tyyppistä.
Möttönen:
Täytyy ihan kysyä, että muistatko, kuka sinut oikeastaan palkkasi?
Aula:
Eiköhän se ollu Heikki Peltonen ja Pentti Fagerholm, jolla oli valta tällasiin asioihin.
Möttönen:
Fagerholmin Pentti on ollu legendaarinen kuuluttaja, ja olet hänen kanssaan työskennelly. Minkälainen hän oli sinua ohjaamassa?
Aula:
Hän oli aika mielenkiintoinen. Hänhän luotti ihmisiin aika paljon. Ja hän kyllä niin kun paimensi, muttei hän ylipaimentanu sillä tavalla, että kaikki puhuttiin A:sta Ö:n. Ja hän huomas sen, että mä olin kuunnellu radiota aikaisemmin, että hän antoi yleisohjeita, ja jätti sitten mut itsekseni kuulutuspöydän ääreen puhumaan, ja kuunteli sitten jossain tarkkaamossa, ja sitten antoi jotain palautetta. Mutta hän ei hengittäny niskaan kaiken aikaa, se oli hyvää hänessä.
Möttönen:
Millasta huomioo kiinnitettiin tuohon aikaa radiokuuluttajan käyttämään kieleen, ja suomen kieleen, ja sen ääntämiseen?
Aula:
Tarkkaa, tarkkaa oli. Se oli vanhaa perua, se oli varmaan ihan sieltä alkuajoilta lähti. Sehän on vieläkin tällanen, että en tiedä, voisko sanoa, että rasite, mutta sellainen, että olis jotenkin vapautuneempaa puhetta, että se on hieman vielä semmosta kirjanoppinutta. Niin tulee mieleen 30-luvun kotimaiset elokuvat, puhuuko kukaan sitten oikeesti sillä tavalla. Se hieman etäännyttää, mutta tarkkaa oli, tarkkaa oli.
Möttönen:
Mutta toisaalta ehkä voisin sanoa niinkin, että joihinkin kuulutuksiin kuuluu myös ihan virallinen kieli varmasti?
Aula:
Kyllä, että ei ainakaan semmosta puhekieltä, hyvää yleiskieltä pitäs olla, mutta ei ainakaan mitään puhekieltä, tai murteellisuuksia. Sitä meillä ei oo ollu.
Möttönen:
Sä olet tässä kohta 40 vuoden radiouralla on tapahtunu kaikenlaista, ja sä olet ollu todistamassa radiokuuluttajanakin erilaisia tapahtumia. Mainitse jotakin, mikä en ehkä niin kun säväyttänyt, kun maailmalla tapahtuu, tai Suomessa tapahtuu?
Aula:
Kekkosen kuolema. Tulin aamuvuoroon 31.8.86. Heikki Peltonen, ohjelmapäällikkö istui kuuluttamossa ja odotti siellä. Ja sitten nyökkäsi ja sanoi, että nyt se sitten on tapahtunut, elikkä yöllä Kekkonen oli nukkunut pois. Ja sitten kaikki ohjelmat muutettiin. Sitten oli tietenkin Estonia-aamu, mutta mä en ollu siinä Estonia-aamussa kuuluttamassa heti, mutta sen päivän mittaan olin kyllä, ja se oli aikamoista säpinää ja sähläystä. No, sitten oli tietystikin nää ikävät koulujutut, Jokela, Kauhajoki, sillon olin töissä, muutettiin hieman ohjelmia. No, sitten on tämmösiä urheiluhetkiä ikimuistoisia, vaikka mä en oo selostanu urheilua. Nää Tiina Lillakin kultamitaliheitto. Tai siinähän kävi niin, että viimeinen, eli kuudes heitto, kun Tiina Lillak heitti keihästä ilmaan, lähetys pantiin poikki, ja sanottiin, että news in english, piti kellolla niin kun mennä, ja siitä Heikki Peltoinen sano klassisen lauseen: Loppu on alkua tärkeämpää. Siitä tuli hirveesti pyyhkeitä, että olis pitäny loppuun asti seurata, niin kun oliskin pitäny loppuun asti seurata. Ja, elikkä tämmösiä yhteisiä kokemuksia, mitä Suomen kansa kokee. proadcast, suoran lähetyksen myötä, yhteisiä kokemuksia tämmösiä, joku euroviisuvoitto, tosin sillon mä en ollu töissä Lordin voittaessa, että jotain tän tyyppisiä.
Möttönen:
Niin, sä olet saanu jatkaa näitä hetkiä kaikkien suomalaisten kanssa. Miltä se tuntu siellä radiokuuluttamossa näinä hetkinä, kun sä tiedät, että sä jaat tätä iloa, tai surua.
Aula:
No, siinä pitää just tulla se myötäelämään, siihen pitää reagoida siihen tilanteeseen, että ei sitä voi kliinisesti vaan sanoa, että euroviisuja selosti joku, vaan siihen pitäs myötäelää sitä tilannetta, että koen tämän kokemuksen teidän kaikkien kanssa.
Möttönen:
Kun olet radiokuuluttaja toiminut, niin sen lisäks sä olet nyt viime aikoina tehny paljon myös omia ohjelmia.
Aula:
Kyllä.
Möttönen:
Eli miten sä olet päätynyt, oletko sä ilmoittanut, että sä mielellään teet ohjelmia?
Aula:
Sitäkin.
Möttönen:
Vai miten olet päässyt?
Aula:
Joo, mutta mähän olen ollu ajankohtaisessa toimituksessa joskus aikoinaan Radio Suomen aikana, että mikä ohjelman tekeminen, ja mitä ihan täysin uutta meikäläisellä on ollu, vaikkakaan en oo varsinaisesti tehny säännöllistä ohjelmasarjaa. Mut sitten ilmotin tässä pari vuotta sitten, että voisin tehdä kyllä vielä jotain tässä ennen eläkepäiviä, jättää jotain testamenttia itestäni. Ja esittelin sitten muutamia ideoita. Yks oli tää tuntematon Venäjä, että mikä laajeni sitten konseptiin tuntematon, tuntematon Afrikka, Latinalainen Amerikka, meillä on tämmösiä teemaheinäkuita, niin siitä oli hyvä sitten jatkaa tuntematon konseptilla. Sitten kurkistus joihinkin kieliin. Kielet on ollu mua aina lähellä, kiehtoneet, tän tyyppisiä.
Möttönen:
Ja ilmeisesti ohjelmia on kiva tehdä?
Aula:
Kyllä, mutta siinä on stressaavaa pakko tämmönen tahtisuus, et joka viikko menee aina ulos jollakin ohjelmapaikalla. Ja siihen pitää sitten vaan keksiä aina jotain. Uusintoja toki voi laittaa, mutta uutta tuotantoo pitäis tehdä.
Möttönen:
Ja ohjelman on oltava valmis sitten, kun se lähetysaika on.
Aula:
Siinäpä se on, ja sitten onnistuuko nauhotukset, leikkaukset, no ne onnistuu yleensä, paitsi ei aina. Mulla oli yks semmonen haastattelu, jossa sitten osoittautu, että toinen mikki, siinä oli joku semmonen ihmeellinen, mitä ei kuulunu esikuuntelusta, joku semmonen vinku, tai särö. Niin mun täyty sitten modifioida omat, onneks se oli mun oma puhe, niin mun piti omat puheet modifioida väliin uudelleen. Ja se oli aika työlästä. Samoin kun se tunnelma sanasta sanaan, mitä sanoo haastateltavan kanssa.
Möttönen:
Saa nähdä, miten käy tämän, ainakin näyttää vielä mikrofoni toimivan. Tossa vilahti sinun harrastuneisuus kieliin, sen verran mä tossa tarkistelin, että sä olet auktorisoitu kääntäjä.
Aula:
Neljästä kielestä.
Möttönen:
Mistä kaikista?
Aula:
Venäjä, tsekki, slovakki, ukraina.
Möttönen:
Mistä sun innostus kieliin on kummunnut? Sanoitkin tossa, että 70-luvulla koulussa jo varmaan yläasteella olit venäjän kielen heti kun se oli mahdollista. Mutta mistä tää innostus kieliin kumpuaa?
Aula:
Mun lapsuudesta. Se on vaan jotenkin niin. Kolmannella luokalla tuli englannin kieli, se oli helppoa. No, sen jälkeen se välillä ei ollu helppoa, mutta. Huomasin, että tää on jotenkin niin kun omaa alaa. Ja sitten mä luin itse omatoimisesti ranskaa, muistaakseni ihan yläasteella. Sitä ei voinu lukeekaan sillon koulussa. Ja sitten kiinan kieltä olen lukenu itsekseni. Ja myöhemmin sitten kursseilla, että ihan siis omaehtoisestikin olen lukenu erilaisia kieliä.
Möttönen:
Mutta sä oot erityisesti perehtyny näihin slaavilaisiin kieliin, mikä niissä viehättää?
Aula:
No, en mä tiedä viehättää, mutta se venäjän kieli vaan lähti nuorena liikkeelle. Ja se vaan rönsyili sit näihin sukulaiskieliin. En tiedä, viehättääkö erityisesti joku tsekin kieli siinä, missä joku ranskan kieli, mut se oli helppo sitten omaksua, kun on kuitenkin perehtyny, vaikka venäjän kieleen. Sitä kautta ehkä voi sanoa. En tiedä, että onko ne mitenkään erityisen kauniita kieliä.
Möttönen:
Joku on mulle kertonu, että puolan kieli olis kaunis.
Aula:
Joo, sitä sanotaan.
Möttönen:
Miksi se on? Kun mä en oikein tunnista sitä.
Aula:
Kyllä, kyllä se on nimittäin slaavilaisten kielten ranska, siellä on nasaaliäänteitä, vaikka Valesa. Ja siten siinä on paino toiseks viimésellä tavulla, että ranskassahan se on viimeisellä tavulla. Siinä on, niin sanotaan, että se on slaavilaisten kielten ranskaa.
Möttönen:
Nää kielet on myös johdattanut sinut, tiedän, että oot innostunu matkustamisesta, ja olet valtavan monessa paikassa käynyt.
Aula:
165 itsenäistä valtiota.
Möttönen:
Aikamoinen määrä.
Aula:
Niistä muuten Tyynen meren itsenäisiä, mitkä on harvinaisempia, niin ihan kaikki.
Möttönen:
Ja sulla on kyllä siellä sellasia, no, tietysti nää Tyynen meren saaretkin, ja muut, niin harvapa siellä varmaan käykään. Mutta olet käyny myöskin, muistini mukaan joskus olet kertonut, kerro se nyt tässä vielä Pohjois-Koreassa.
Aula: Kyllä Pjongjangissa kolme yötä.
Möttönen: Miltä siellä näytti?
Aula: Pimeää, tai hämärää, hieman kylmää. Siellä säästettiin energiaa, et siellä aina takki päällä piti olla, se oli tammikuu, kun käytiin. Tultiin Pjongjangin asemalle, niin se oli semmonen puolihämyisä paikka, että joka toinen katulyhty oli valaistu, että se oli aika hurja. Mutta turvallistahan siellä on, kun esiliinat on kaiken aikaa ympärillä.
Möttönen: Onnistuitteko mitenkään käymään omatoimisesti missään? Näitä on paljon nyt kirjoitettu viime aikoina näitä toimittajienkin vierailuja siellä, ja moni aina pyrkii niiltä varjostajilta vähän kaupungille.
Aula: No, sillä tavalla poikettiin protokollasta, että meidän piti mennä johonkin saviruukkupajaan kattomaan, miten naiset tekee ruukkuja. No, sehän on kovaa työtä, kunnioitettavaa, mut meijän mielestä se oli sillon boring, tylsimmästä tylsin. Ja sanottiin meidän esiliinaoppaille, että voitasko poiketa nyt tästä ohjelmasta, että me haluttas nyt mennä juomaan syntymäpäivän kunniaksi, silloin oli mun syntymäpäivä ja yhden kollegan oli edellisenä päivänä, johonkin, vaikka punaviiniä tai jotain. He keksivät, että no, mennään, mennään. Löysivät jonkun keilahallin lähettyviltä, mentiin sinne kattoon, kun pohjoiskorealaiset keilaili. Siellä myytiin viiniä, ja poikettiin sillä tavalla protokollasta, eikä mentykään kattoon mitään saviruukkuja, Mutta ne oli koko ajan kyllä mukana, että me sillä tavalla ei päästy luikahtamaan, että mennäämpäs nyt jonnekin yksityiseen kotiin, sehän oli täysin mahdotonta.
Möttönen:
Tuleeko muita tällasia maita mieleen, jotka on erityisesti jääny mieleen, missä olet vieraillu.
Aula:
Naurun radiossa kävin, Yaren niminen pääkaupunki, ja tota siellä menee yksi tie sen saaren ympäri. Ja tota lentokentän lähellä on sitten kaikki hallintorakennukset, ja siellä oli semmonen matala, pitkä rakennus, siinä oli Naurun radio. Ja yksinkertasesti vaan menin sisään, siellä oli suora lähetys meneillään. Oli hirveen iloisia naisia vetämässä lähetystä, olivat hyvin otettuja, ahaa, nyt tulee Pohjois-Euroopasta vieraita tänne. Sit he esittelivät studiota, ja mä kerroin, mitä itse teen. Sitten me myöhemmin illalla tuli hotellille, jonka nimi muuten oli Menen, aika hassu nimi. Niin kuvaamaan Naurun televisioon, että semmonen mulla tulee mieleen. Se oli hyvin erikoinen juttu.
Möttönen:
Melkoisia seikkailuja, sä voisit varmaan kirjottaa jonkun matkakirjan.
Aula:
Kyllä joo. No, auringon pimennys Tulimaan lähettyvillä, tai Patagoniassa Calafate niminen kaupunki, se oli upea kokemus, sen muistan. Se tapahtu samana päivänä alkuillasta, kun oli toi jalkapallon MM-kilpailu muistaakseni Hollanti ja Espanjakohan siinä oli, ja Espanja tais sen voittaa, muistaakseni se oli sellanen tapaus. Ja sitten oli Etelä-Amerikassa Guyana niminen paikka, käytiin semmosella putouksella jumalan selän takana Brasilian rajalla, eikä meinattu päästä pois, kun oli yksityiskone ja oli hirmuinen vesisade, eikä ollu kunnon semmosta kenttää sitten, mistä se kone pääsi lähtemään. Oli ihan semmosta mutavelliä. Mutta sitten ihmekonsteilla, kun useita kertoja yritettiin, niin päästiin pois. Mutta se oli niin kaamee vesisade, että vettä tuli sitten koneen ohjaamoon sisäpuolelle, ja mä olin varma, että tää on viimenen lento. Mutta päästiin sitten kuitenkin, et semmonen kokemus mm. Se oli Georgetownkohan se oli, tai Bridgetown, jompikumpi oli sen pääkaupungin nimi Guyanan.
Möttönen:
Ehkäpä me joskus tulevaisuudessa luemme sinun matkakertomuksia. Kannustan laittamaan niitä paperille, tai kertomaan vaikka, vaikka äänitteeksi. Olet tosiaankin tehnyt pitkän äänityöläisen rupeaman, ja niin kun sanoin tossa alussa, niin koko kansalle olet tuttu radiosta. Mutta näkövammaisille olet sitten myös tuttu äänikirjan lukijana. Mistä sinun innostus äänikirjan lukemiseen lähti?
Aula:
Osaan sanoa tähän, että se oli Carl-Erik Groits, josta olin lukenu jostakin lehdestä, Katso lehdestä tai mikähän olikaan, että hän tekee myös sellasta työtä. Ja sitten kun pääsin radioon, niin tapasin sitten jossakin yhteydessä tän samaisen herran, joka oli jääny eläkkeelle. Ja sillon mulla niin kun välähti mieleen, et hetkinen, musta ois kiva lukea kirjoja, että mä olin aikasemmin lukenu Kolmea Muskettisoturia ääneen jostain ihmeen syystä. Ja sitten otin yhteyttä silloiseen Näkövammaisten keskusliittoon Jaakko Räisänen, legendaarinen hänkin omalla tavallaan. Niin vastas puhelimeen ja sano, että tuut äänikokeeseen. Mä olin ollu sillon puoli vuotta radiossa. Se oli -83 tammikuussa. Ja sillä tiellä sitten olen, että Groits, joka puhui omasta työstään, niin en mä sitä muuten ois keksinyt.
Möttönen:
Muistatko, mikä oli sun ensimmäinen lukemasi äänikirja?
Aula:
Minäpä muistan, Mirjami Hietala, Vihdoinkin vihreää. Mä muuten katoin sitä tuolta Celia netistä, niin se löytyy se Mirjami Hietala, Vihdoinkin vihreää.
Möttönen:
No niin, kaikki sitten lainaamaan, voi olla, että Celiaan tulee piikki tämän jutun jälkeen sille kirjalle. No, näiden vuosien varrella sinä olet lukenu valtavan määrän äänikirjoja. 2011 tais olla, sait Sokeain ystävien tämmösen tiedonvälityspalkinnon, ja silloin mä muistan, että puhuit, että olet jonkun päälle 700 kirjaa lukenu, lähes 800. Niin onks sulla edelleen kaikki muistissa, mitä sä oot lukenu?
Aula:
Ei oo, niitä on 912, katoin ihan. Aika pitkälti kyllä muistan, että kun nään jonkun kirjan, että ton mä olen lukenu. Mut ei tietenkään niitä, joitakin yksityiskohtia muistan joistakin. Ja semmosia hassuja yksityiskohtia muistan. Esim. nyt semmonen Rappaportin Pietari kirja, mikä kerto Pietarin piirityksestä, ja sota-ajasta ja nälänhädästä siellä, mikä ikävä aiheena. Muta siitä kirjasta mä muistan semmosen Krasavitsa nimisen virtahevon, joka oli Neuvostoliiton ainoa virtahepo, jota pidettiin Leningradin eläintarhassa, ja sitä puunattiin sitä virtaheporaukkaa, pestiin joka päivä oikein saippuoitiin ja harjalla. Niin vaikka ihmisiä kuoli nälkään, ja melkein söi ruumiita suurin piirtein, niin siitä virtahevosta pidettiin huolta. Ja semmonen ihmeellinen on jääny, että tämmösiä muistan eri kirjoista, et ai, tossa kirjassa oli tommonen juttu.
Möttönen:
Mitä äänikirjoja sinä olet viime aikoina lukenut meidän näkövammaisten tarjolle?
Aula:
No, tänä vuonna -21 oon lukenu ainakin Rochenkovin Douping kirjan, sitten Pekka Hakon, Anu Linnun, se on muistelmakirja, mutta hänen elämästään kertovan kirjan. Sitten tässä vuoden sisällä Brittifutis kirjan, sitten Unohtumattomia kirjeitä, muistaakseni tää oli 99 kappaletta, niin semmosen mä oon lukenu. Mutta nyt ihan viimesimpien kuukausien aikana en oo lukenu, että kirjoja ei ole ollu niin hirveesti tarjollakaan. Mutta toivokaa sitten hyvät Airueen kuuntelijat, että hei, lukekaa nyt, että joku ihminen vois lukee jonkin kirjan, niin pistäkää toiveita, niin mielellään sitten voisin lukea.
Möttönen:
Kun sä olet paljon lukenu näitä äänikirjoja, niin mikä on sun oma suhde kirjallisuuteen, ja mikä ehkä on sun omaa lempikirjallisuutta?
Aula:
No, ehkä semmonen tietopuolinen kirjallisuus, mähän olen itse myöskin sumentanut muutamia runokokoelmia, mitkä on muuten luettukin, Miroslav Valekia slovakialaista runoutta. Siis suhde kirjaallisuuteen? Lämmin suhde, mutta mä itse en kirjoita, käännän, en lue välttämättä vapaa-aikana enää niinkään paljon, kun kirjallisuudesta saa kyllästyspistettä montakin kautta, että paitsi lukee näitä äänikirjoja, lukee radioon, vaikka mietelauseita, niin aina ei sitten jaksa enää loputtomiin. Mutta toki sitten kirjallisuus sävähdyttää, että jos näkee jonkun mielenkiintosen kirjan, tai puhutaan jostain uutuusteoksesta, erityisesti mun kohdemaihin liittyvistä, niin kyllähän ne herättää intohimoja aina.
Möttönen:
Tänä päivänä puhutaan paljon äänikirjoista, ja äänikirjat on lyöny läpi nyt ihan valtaväestössäkin. Meille näkövammaisille ne on tietysti ollu tuttuja jo 1050-luvulta lähtien. Mutta mitä mieltä olet tästä, olet ehkä seurannu äänikirjoista käytävää keskustelua. Mikä mahtaa äänikirjojen vaikutus olla, sanotaan nyt lukutaitoon, tai oikein kirjoitukseen?
Aula:
Tää on hyvä kysymys. Luulen, että se ei välttämättä oo hyvä juttu. Viekö se ihmisen keskittymistä sitten, että kun otat kirjan käteen, sehän vaatii pienen ponnistelun se, että meet kirjassa eteenpäin, se on niin kun aktiivisempaa, kun itse luet, ja kahlaat läpi kirjaa. Mutta sitten, kun sä panet napit korville, rupeet kuuntelemaan jonkun lukemana, se on jollakin tavalla liian helppoa. Ja sehän menee helposti sitten, että niin kun ajatuksen virtana, että joku kirja menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Niin muistaksä siitä kirjasta sitten välttämättä mitään? Mutta kun sä itse luet sitä, niin se on jotenkin aktiivisempaa suorittamista. Mutta toki voidaan sanoa, että sitten kirjallisuus tulee useammalle läheisemmäksi, kun se kuuntelee niitä kirjoja, en sitä tarkoita ollenkaan. Mut se on vähän kahtalainen juttu, että viekö se sitten jotenkin keskittymistä. Kun elämä on menny pirstaleisemmaksi, ja on facebookeja ja älypuhelimia, kaikkia, ja sitten pannaan vaan joku taustalle soimaan korviin, niin. Vaikea sanoa. Jotenkin semmosta niin kun kaupallista massatuotantoa tehdään. Ja se, mikä niissä pistää silmään, jos vertaa vaikka näkövammaisten tuotantoon, niin aika paljonhan tehdään minun mielestä semmosta, jos nyt sanon ihan rumasti, roskakirjallisuutta, mikä tietenkin myy myös. Ja siinähän on hyvääkin kirjallisuutta, viihdekirjallisuuttaa, mutta sit semmosia tietopohjaisia luetaan kuitenkin suhteessa aika vähän. Yksipuolistaako se sitten kirjallisuuden kuuntelua. Koska tietenkin kaupallisethan tekee semmosia, mitkä heidän mielestään myyvät. Tämmönen kysymys herää.
Möttönen:
Näin on, ja mulle tulee toisaalta sitten mieleen sekin, että saattaahan äänikirja myös houkutella joitakin äänikirjan käyttäjiä lukemaan sitten oikeaa kirjaa.
Aula:
Se on varmasti totta. Ja sitten, jos joku kirja, sen lukija ei miellytä, tai sitten on luettu epäselvästi joitakin nimiä vaikka, niin haluaa tarkistaa, että mikä se paikka oli. Sitäkin kautta pelkästään, mutta olet ihan oikeessa kyllä. Nehän ei ota toisiltaan pois välttämättä. Ja sitten se, mistä en tykkää minä itse tässä nykyisessä kaupallisessa äänikirjamarkkinassa on se, että kun niitä näytellään niitä kirjoja. Näkövammaisillahan ei ole perinteisesti näytelty. Niin ylitulkitaanko niissä joitakin kirjoja, että mä en itse haluais, että mulle tyrkytetään valmiiksi joku rooli jonkun kirjan kautta, että mun mielestä, niin siinä ei osittain olla kuitenkaan sen äärellä, missä alun perin on oltu, kun äänikirjoja on tehty.
Möttönen:
No, mitäs tuumaat siihen, että kun paljon uumoillaan myöskin, että kirjallisuus muuttuu, kun äänikirjat ovat tulleet, häviääkö printtikirja?
Aula:
Eikös se ole pikemminkin päinvastoin, että ne on lisääntyneet. Sehän on sama juttu, kun otettiin näyttöpäätteet, niin ihmisethän rupes printtaamaan enemmän. Pelättiin, että kohta ei enää paperia mee ollenkaan. Siihen mä ehkä en usko sit kuitenkaan.
Möttönen:
Tämä juttu, kun julkaistaan, niin ollaan jo aika lähellä joulua. Sä et, tai sanoit tossa, kun etukäteen juteltiin, että et vielä tiedä, oletko jouluna, aattona, tai joulupäivänä kuuluttajavuorossa. Mutta aika useina jouluna sinut on kuullu, minäkin kuuntelen paljon YLE Radio yhtä, niin sinut on kuullu YLE Radio yhden kuuluttamossa, ja olet päässyt toivottamaan koko kansalle omasta ja edustamasi yhtiön puolesta hyvää joulua. Mitä joulu sulle itselle merkitsee?
Aula:
Tää onkin jännä juttu, kun kysyt tätä. Muuten mietin tässä juuri, että saattaa olla, että tänä vuonna muuten olen joulupäivän aamussa, tapaninpäivä, eli viikonloppuaamuissa, se ei oo mitenkään varmaa. No, jouluhan on, se on perhejuhla, ja mulla ei ole perhettä, että siinä mielessä se ei merkitse mulle. Mut siinä on tietyt traditiot ja perinteet. Ja muistothan siinä aina tulee, siihen kuuluu tietty joulusauna, sitten ennen oli kynttilöiden viennit haudoille, tosin sitä nykyään mulla ei ole, kun en asu enää semmosissa paikoissa, missä lähiomaisten hautoja on. Ja se on perinteinen, se perinteikkyys liittyy jouluun.
Möttönen:
Miltä siellä kuuluttamossa tuntuu yksin jouluna?
Aula:
Ihan samalla lailla tuntuu, kun muutenkin. Eli olet orpo piru, joka puhut 100 000 ihmiselle, etkä nää ketään ihmisiä missään, varsinkaan jouluna. Edes lähityökaverit ei tuu sinne paikan päälle, kun siellä on aika vähän ihmisiä töissä, että yksinäistä. Sä vedät Suomen kansalle tunteikasta juhlahetkeä. mut sä puhut tyhjille seinille, et se yleisösuhde on mun pöydällä oleva semmonen puinen maskotti, semmonen tiikeri, jota mä katson sitä tiikeriä, joka on äänipöydällä. Siinä on mun yleisösuhde, ja 100 000 ihmistä. Se on aika hullu tunne, et sä puhut tyhjille seinille lukuisille ihmisille.
Möttönen:
Saako radiotalossa edes sytyttää aitoa kynttilää?
Aula:
Tähän en osaa työturvallisuussyistä, tai en tunne niitä sillä tavalla, että onko se suorastaan kiellettyä, varmaankaan ei suotavaa. Mutta meillähän on tekokynttilöitä, tai semmosia sähkökynttilöitä, ja muuta kaikkea joulurekvisiittaa, mitä meillä on, joulukoristeita. Ja tietenkin sitten kuuntelijat lähettää meille suklaakonvehtirasioita, se on aika mielenkiintosta. Niitä sit syödään ja popsitaan.
Möttönen:
Mä olen vieraillut joskus siellä radiokuuluttamossa, niin silloin näytit mulle, se tais olla semmonen, oliko ne sinikantisia kirjoja, johon te kuuluttajat kirjoittelette kaikkea, mitä siinä on tapahtunut kuulutusvuoron aikana. Saako joulu kuuluttajien runosuonen erityisesti kukkimaan, vai kirjoitetaanko sinne vaan niitä teknisiä juttuja?
Aula:
Aika pitkälti teknisiä. Niitä on muuten kirjoitettu vuodesta -35. Ja semmosen huvittavan yksityiskohdan voisin kertoa, tää varmaan kiinnostaa, että oli, semmonen ensimmäinen kuuluttaja kun Aleksis Af Enehjelm, joka kuoli jo vuonna 1939, niin juuri ennen kuolemaansa hän kirjoitti viimeisessä vuorossaan: Tuon laulajan ääni, kuin oravan hännän päälle olisi tallottu, että kun hän oli oopperalaulaja, niin se oli siis hänen mielestään niin karsea. Niin tämmösiä mielenkiintosia, hassuja kommenttejahan niihin myös, että ei pelkästään tekniikkaa, vaan ton tyyppisiä. Se mun kuuluisa tämmönen moga Liranta, Lirannan kaupungin asukkaille, tai kunnan, joka oli siis Lappeenrannan, niin sen taisin kirjottaa tohon kuuluttajan kuuluisaan päiväkirjaan, mitä sanoin, että sitten jälkipolvi voi naureskella joskus 2000-lvuoden loppupuolella, että Aula on sanonu jotain tommosta joskus.
Möttönen:
Jos olet joulupäivänä töissä, tai joulun aikaan siellä radiokuuluttamossa, niin lupaa nyt meille lehden lukijoille ja tämän äänijutun kuuntelijoille, että toivotat työtovereillesi jotain hyvää joulua ja uuttavuotta.
Aula:
Eiköhän se ole jo perinteistä. Kuuluttajallahan on niin sanotusti lupa sanoa virallisesti aina työvuoroon tullessaan hyvää joulua tai uuttavuotta, mutta kyllähän se on taas kärsiny inflaation, että melkein toimittaja ohjelmassaan toimittaa hyvää joulua. Niin miltä sekään kuulostaa sitten, kun se sanotaan 30 kertaa saman päivän aikana. Mutta lupaan kyllä sanoa sen.