Seitsemän supervoimaa – Osa 2. Omanarvontunto

Tältä sivulta voit lukea Airut 4/2022:ssa julkaistun ”Seitsemän supervoimaa – Osa 2. Omanarvontunto” -podcastin tekstivastineen. 

Voit kuunnella podcastin osoitteessa soundcloud.com/nakovammaistenliitto/seitseman-supervoimaa-omanarvontunto

Riikka: Seitsemän supervoimaa. Podcast vahvuuksista, joita näkövammaisuus voi tuoda mukanaan. Kuunteleminen, uteliaisuus, rohkeus, tuen vastaanottaminen, sinnikkyys, resilienssi, omanarvontunto. Osa 2 Omanarvontunto. On selvää, että näkövamma hidastaa joitain asioita ja estää toisten tekemisen kokonaan, mutta ootko sä ajatellut, mitä vahvuuksia näkövammaisena eläminen kehittää? Tässä podcastissa sä kuulet ihmisten kokemuksia siitä, miten nää vahvuudet on näkyneet näiden ihmisten elämässä. Ja sä tutustut myös historiallisiin esikuviin, jotka on omistaneet elämänsä näille sisäisille supervoimille. Mä oon Riikka Hänninen, itsekin syntymäsokea ja mä olen tämän podcastin emäntä. Tässä osassa tarkastellaan omanarvontuntoa.

Ellen: Hei! Mä olen Ellen. Mun tarina on keksitty, mutta yhtä hyvin se vois olla tottakin. Ja jollekulle tää voi olla totta just nyt. Mä sokeuduin ratsastusonnettomuudessa ja jouduin jättämään entisen työni ongelmahevosten kouluttajana. Pitkään mä surin kaikkea sitä, minkä mä menetin. Mutta vähitellen mä aloin miettiä, mitä voisin tehdä jäljellä olevilla taidoilla. Sitten se mahdollisuus tuli eteen melkein vahingossa. Me löhöttiin mun ystävän kanssa ja selattiin Hesarin otsikoita.

Riikka: Hei! Kuuntele tätä!

Ellen: No.

Riikka: Hyvinvointialue vastaa hoitajien hätähuutoihin. Uudessa projektissa johtajat koulutetaan viestinnän ja kuuntelemisen ammattilaisiksi.

Ellen: No, toihan on helppo nakki. Jos ihmisten johtamisessa ois samat periaatteet, kun hevosten kouluttamisessa niin sillä ne ongelmat ratkastas.

Riikka: No niin. Siinähän sulla on uus työ. Siitä vaan kato Ellen Jokinen kouluttaa ongelmahevoset ja ongelmajohtajat. Hei! Oota! No, näähän oikeesti rekrytoi niitä ihmisii tänne. Ellen! Entä, jos sä oikeesti hakisit tätä paikkaa. Siis mieti nytte oikeesti.

Ellen: No, niinhän mä sitten hain. Täällä mä nyt oon kuhisevassa ala-aulassa ja mun pitäs jotenkin löytää viidenteen kerrokseen ja siellä neuvotteluhuoneeseen numero 3. Mitä mä nyt teen? Mä en kirjottanut sanaakaan sokeudestani siihen työhakemukseen. Nytkö mä sitten vaan soittaa pirautan niille, että tulkaa noukkimaan mut täältä.

Mielennakertaja: Tämä oli virhe. Kuka sä luulet olevas? Se kattoo, että mikä vammainen tänne on tullut töitä hakemaan. Ne nauraa sulle. Ethän sä olekaan mikään asiantuntija. Sä oot vaan vammainen. Mikäs? Aivan. Mee pois täältä senkin vammainen. Ei sua kukaan täällä kaipaa. Ei todellakaan. Etkä sä mitään tässä ollenkaan.

Michael: Ellen, Ellen hold your horses.

Ellen: Mitä asiaa? Mulla on vähän kiire työhaastatteluun.

Michael: Sulla on kiire työhaastatteluun vasta sitten, kun sä muistat, että sinä olet asiantuntija. Sen takiahan sä täällä olet. Eikö niin?

Ellen: Kuka sä sitten olet?

Michael: Mä olen Michael, Michael Hingson. Mä olin töissä World Trade centerissä New Yorkin kaksoistorneissa siis ennen, kuin ne romahti syyskuussa 2001. Mä tein siellä bisnestä eikä siitä bisneksestä olis tullut yhtään mitään, jos mä olisin kulkenut pitkin Wtc:tä hokemassa, että anteeksi, kun mä olen sokea. Tähän sun työhön etsitään asiantuntijoita ja sellainenhan sä olet. Pidä se mielessä ja ole ylpeä itsestäsi.

Ellen: Saanko mä kysyä sulta, missä sä olit sillon, kun ne tornit romahti?

Michael: Töissä. Kun lentokone iski, me laskeuduttiin mun opaskoiran kanssa portaita alas 78 kerrosta. Siinä matkan aikana ihmiset panikoi. Ja mä kevensin tunnelmaa sanomalla, että jos täältä sammuu valot niin me johdatetaan mun opaskoiran kanssa kaikki ulos täältä. No, sitten myöhemmin, kun olin päässyt turvaan metroasemalle niin me autettiin yhtä naista. Se pelkäs kovasti, että se tippuu metroraiteille. Sä et voi koskaan tietää, milloin on arvaamatonta hyötyä siitä, että sä et ole valosta riippuvainen. Ja jos en ihan väärässä ole. Nää sairaaloiden johtajat tarvitsee nimenomaan enemmän henkistä kuin fyysistä näkökykyä.

Riikka: Michael Hingson ei ole keksitty henkilö. Hän todellakin laskeutu opaskoiransa kanssa palavasta kaksoistornista. Ja myöhemmin hän ohjas turvaan naisen, jonka silmät oli ihan täynnä sitä romahduksen nostattamaa pölyä ja tää nainen pelkäs putoavansa metron raiteille. Kirjassaan 1463 porrasta Michael kertoo koko tämän tarinan ja pohdiskelee myöskin näkövammasena elämistä. Hän ois voinut olla tossa tilanteessa se kaikista eniten autettava. Se vammanen, joka pitää auttaa turvaan niin miten hänestä tulikin se, joka piti pään kylmänä, joka rohkas ja autto muita tilanteessa, jossa näkevät ihmiset saatto olla aivan paniikissa. Mieti hetki, mikä tai kuka määrittelee sen, mitä näkövammasena oleminen on tai millanen osa sillä vammasuudella tai vammalla meidän elämässä on. Onko se kiinni siitä, miten muut katsoo sua. Mitä muut ajattelee vai onko se kiinni siitä, mitä sinä siitä ajattelet vai kenties ekä että. Tässä kaikessa on mun mielestä kysymys omanarvontunnosta ja siitä mä halusin jutella Heidi Tornin kanssa. Heidi on kolmikymppinen aktiivinen yrittäjä. Hän on ollut syntymästä asti sokea, sillä lailla, että hämärässä hän näkee jonkinlaisia varjoja ja hahmoja ja päivällä siitä näöstä ei sitten juuri ookaan hyötyä. Ja vuoden 2021 alussa hän hyppäsi rohkeasti rekrytointikonsultin palkkatyöstä yrittäjäksi ja hän anto itselleen luvan toteuttaa unelmiaan. Sen rekrytoinnin lisäksi kehitteillä on lauluja, lautapeli ja viimesimpänä Heidi on allekirjottanut sopimuksen kustantajan kanssa uudesta kirjasta. Nuorempana Heidi mietti paljonkin, että missä vaiheessa hän kertois näkövammastaan, vaikka työtilanteissa ja pääty itse asiassa lykkäämään sen asian kertomista johonkin hamaan tulevaisuuteen. Tarkotus tässä oli itse asiassa todella hyvä, mutta sen tiedon lykkääminen ja piilottelu vaati myös oman hintansa.

Heidi: No, mä jotenkin halusin ehkä jakaa maailman siihen, että kun on näkövammasten seurassa niin saa olla just sen näkövamman kanssa ilman, että sitä tarvii miettiä ollenkaan. Ja sitten, kun on näkevien seurassa niin varsinkin sillon, kun on näkevien kanssa tekemisissä ensimmäistä kertaa niin, että ei välttämättä kohtaakaan ihan kasvokkain, vaan vaikka puhelimen tai netin kautta tai vaikka lähettää työhakemuksen niin yrittää olla ensin se persoona ja sitten vasta, kun ihminen on tutustunut siihen persoonaan niin sitten vasta ihmisen tarvii kohdata se asia, että aivan. Tällä henkilöllä onkin myös näkövamma niin mä yritin tehä vähän helpommaks sitä sulattelemista js sopeutumista siihen tilanteeseen niille näkeville, joiden. Mä en ollut ihan varma, että kuinka ne ottais tämmösen asian vastaan.

Riikka: Minkälaista se oli sulle?

Heidi: No, se teetti tietysti hirveesti lisätöitä. Mä en uskaltanut kirjottaa hakemukseen, että mulla on näkövamma, koska mä en ois koskaan saanut esimerkiks tietää, että johtuko nyt haastattelukutsun saamatta jääminen siitä, että mulla on näkövamma vai siitä, että oli paljon osaavampia ihmisiä työnhaussa. Mutta esimerkiks videohaastatteluissa avustaja lymyili pöydän alla ja paineli sen hiirellä päälle ja pois, koska sitä ei pystynyt käyttämään ilman apua. Ja se, jos piti stressata jo valmiiks sitä videohaastattelua niin piti tämmöstä kaikkee muutakin ylimäärästä. No, se turhautti, koska ois ollut niin paljon helpompaa vaan olla näkövammanen ja se avustaja ois voinut vaan näkyy, että se klikkailee asiat päälle ja pois, mutta se ois tehnyt musta tosi avuttoman kuvan. Ja mä en ois halunnut, että niille ihmisille, jotka niitä haastatteluja kattoo niin jää just sellanen mielikuva, koska mä tiesin, että siellä on paljon erittäin itsenäisiä ja taitavia muitakin hakijoita niin halusin antaa mahdollisimman yhdenvertasen kuvan.

Riikka: Onks se muuttunut sulla se ajatus tästä, että miten sä vaikka yrittäjänä otat yhteyttä?

Heidi: No, en mä lähde ensimmäisenä välttämättä alottamaan sillä, että hei! Olen Heidi ja olen näkövammainen, mutta mä en myöskään millään tavalla yritä pitää huolta siitä, että se selviää vasta tosi paljon myöhemmin tai mä en myöskään mieti sitä, että en näkyis, vaikka näkövammaisten urheilulajeissa. Jos joku yrittää headhuntata mut niin sillon, kun se ettii tietoa niin sitten sillä lävähtää se näkövammaisuus tosi nopeesti silmille niin nyt sen jälkeen, kun mä kerroin erittäin avoimesti somessa siit, että näkövamma on niin on ollut helppo sitten tavallaan ajatella, että oletusarvo on se, että ihminen voi jo tietää sen ja jos ei tiedä niin ei se haittaa.

Riikka: Mikä sen muutoksen sai aikaan?

Heidi: No, siinä oli oikeestaan muutama erilainen syy. Me pohdittiin tätä jossain vaiheessa mun mentorin kanssa ja hän antoi siihen vähän erilaista näkökulmaa. Ja mä mietin sillon muun muassa sitä, että rekrytoijaksi valmistuu tosi monenlaisia eri urapolkuja pitkin ihmisiä. Mutta oikeestaan se. Ensimmäiset rekrytointikokemukset useimmilla tulee vasta sitten siinä vaiheessa, kun ne opinnot on jo takana. Eli joskus tossa aikasimmillaan ehkä reilu parikymppisenä vois olettaa niin näkövammasethan tekee rekrytointeja esimerkiks henkilökohtasten avustajien kanssa aika paljon pidempään. Ja mä halusin kovasti tuoda sitä osaamista esiin, että hei! Mä oon tehnyt tätä jo aikasemmin. Mutta jos mä en voi kertoo, että mä oon rekrytoinut itelleni avustajia niin enhän mä voi sitten kertoo sitäkään. Ja toinen syy, mitä mä mietin, oli myös se, että vammaisena mulla on näkemystä siitä, miten mä voin tehä rekrytointia esteettömästi. Miten mä teen siitä vielä saavutettavampaa, inhimillisempää niin mä en voinut myöskään markkinoida sitä asiaa kauheen hyvin, jos mä en sanonut, että mä tiedän, mitä on rekrytointi, jossa asiat ei mee niiku niiden pitäisi mennä.

Riikka: Eli rupeskin olemaan niin, että sä rupesit näkemään siinä sun näkövammasena elämisessä jotain vahvuuksia, joita sä pystyt käyttämään siinä rekrytoinnissa.

Heidi: Kyllä. Ja sitten, jos mietitään sitä, että haastatteluun menee henkilöitä niin joku rekrytoija saattaa arvioida heitä tosi paljontahtomattaankin sen ensivaikutelman ja ulkonäön perusteella. Ja sitten, kun mä mietin ihmisiä niin mä en tietenkään saa sitä ensivaikutelmaa just ulkonäöstä, joten sillon myöskään, kun mä luen cv:tä niin mä en valkkaa sieltä, että no, tää on pukeutunut tyylikkäimmin. Tän hiustyyli on kiva. Otetaan nää niin myös semmoset asiat oli tavallaan tärkeitä. Ja joku myös mietti, että onko niin, että näkövammaselle on ehkä helpompi puhua, koska se ei tuijota tiukasti sieltä niiku ehkä joku muu.

Riikka: Totta. Mä ainakin huomaan, että mulle laulunopettajana oppilaat sanoo aika monestikin, että ihanaa, kun sä et nää täällä, jos ne tekee, vaikka jotain semmosta, että niillä menee vähän väärin joku tai jotenkin ne tekee vähän vaikeeta asiaa. Ja sitten ne vaikka on siellä ihan pinasena tai ne jotakin ilmehtii siellä. En mä tiijä, mutta ne sanoo mulle joskus, että ihanaa, kun sä et nää mua nytte niin että mä oon jotenkin kanssa kokenut sen, että se voi olla ihmisille joskus helpotus, että heitä ei arvioida jotenkin sen näön kautta. Minkälaista se on ollut sitten, kun sä päätit, että sä et enää sitä yritä siirtää sitä sen asian ilmi tulemista jonnekin myöhemmäksi niin miten se on vaikuttanut?

Heidi: No, totta kai se oli ensinnäkin ihan tosi hämmentävää, miten paljon ihmiset lähti itse asiassa reagoimaan yhteen julkasuun, jonka mä tästä aiheesta tein. Ja siihen tuli satoja kommentteja ja ihmiset sano siis myös, että hei! Mulla on itse asiassa vähän samanlainen tilanne, että kiitos, kun avasit tätä asiaa tai että siellä oltiin tosi asiallisia ja tosi kannustavia ja jopa innostuneita siitä, että on tämmösiä esimerkkejä. Puhelin vaan kilisi, kun sinne kerty semmosia tuhansia reaktioita, että se oli todela uskomaton fiilis, kun mä vaan mietin, että no, joo, että pahimmillaan tapahtuu niin, että asiakkaat, jotka on harkinnut mun palveluja niin toteaa, että ei. Kyllä joku näkevä rekrytoija on nyt vähän varmempi valinta. Mutta sen jälkeen on ollut kyllä siinä mielessä helpottavaa, että ei tarvi miettii, että koska tää tulee ilmi ja miten ja mitä kautta ihminen siihen törmää. Ja että jos mä puhun siitä ite aktiivisesti ja avoimesti eri paikoissa niin sitten ihmiset uskaltaa myös tulla kysymään. Ja tietää, että siitä asiasta voi puhua ja se ei oo mitenkään semmonen kierreltävä juttu. Joskus, kun. Sillon, kun mä oon tehnyt someen erilaisii videoita ja kuvia ja muita ja sitten mä oon käyttänyt aurinkolaseja peittääkseni sen, että mun katse ei kohdistu ehkä niiku mä haluaisin. Se kyllä on. Siis mä käyttäisin niitä, vaikka mulla ei ois näkövammaa, koska se on agenttijuttu. Sitten mä oon joskus saanut palautetta siitä, että kun mulla ei välttämättä oo ollut niitä aurinkolaseja niin jotenkin mä oon näyttänyt siltä, kuin mä lukisin tietokoneen näytöltä jotain juttuja tai kattoisin syliin tai jotenkin, vaikka mä en oo ite tarkottanut sitä niin eikä oo jotenkin tiennyt, että niin on käynyt niin sitten, jos ei voi sanoo, että no. En osannut kohdistaa nyt katsetta, koska en nähnyt, mihin katsoin. Nyt voi vaan sitten vaan sanoo, että niin. No, on tämmönen tilanne.

Riikka: Itse asiassa tästä tuli mieleen yks hyvin yleinen kamppailu, jota varsinki näköään menettävät näkövammaset itsensä kanssa käy. Se on kamppailu kepistä. Se asia koskettaa niin monia, että mä päätin kutsua tähän podcastiin toisenkin ihan todellisen vierailijan nimittäin Harri Ivosen. Harri on nykyään kepinkäytön konkari, mutta niin ei aina ollut. Hän on retiniitikko eli häneltä on näkö mennyt aikanaan vähitellen sieltä 1980-luvun alusta asti. Ja tässä Harri kertoo, minkälaista hänelle oli ennen, kun otti sen kepin käteen ja sen jälkeen.

Harri: Mä olin tosiaan 1977 saanut diagnoosin. 1980-luvulla sitten se näkö vaan meni, mutta mä edelleen vaan kuljin retiniitikkona. Ja mähän kuljin sillons illee, että mulla oli toinen jalka nurmikolla ja toinen jalkakäytävällä. Ja oli sitten semmonen sokea tyttöystävä, joka sitten kerran sano, että oot sä Harri miettinyt, että miltä sä näytät, kun sä yhentoista aikaan kuljet tossa Välskärinkadulla, että toinen jalka siellä nurmikolla ja toinen jalkakäytävällä. Luuleks sä, että ne ihmiset ymmärtää, että sä näet huonosti? Mä sanoin, että en mä tiedä. Ja se sano, että kyllä se näyttää siltä, et ne tietää aina tai luulee aina, että sä oot humalassa, että kannattaisko se keppi ottaa käteen. Ja hän anto mulle sillon, koska monella retiniitikollahan oli siihen aikaan olkalaukku ja olkalaukussa oli keppi taitettuna. Mutta sitten mä lähin fysioterapeuttiopiskeluun 1986 niin mitään vaihtoehtoo. Siellä oli 700 näkevää ihmistä tuolla Konalassa. Ja sitten mä vaan otin sen kepin käteen ja se oli aivan ääretön helpotus sitten. Sillon näin jonkun verran vielä niin se oli ääretön helpotus, kun sen kepin otti käteen.

Riikka: Mikä se oli se ajatus ennen sitä, että mikä esti sua ottamasta sitä keppiä aikasemmin?

Harri: Se on se kuuluisa häpeä. Nythän noi näkee, että minä olen näkövammainen. Nythän minä näytän vammaiselta. Se on se häpeä. En mä muuta osaa sanoo.

Riikka: Ja nyt, kun sä meet tuolla ja kysyt apua ja kaikkee niin miltä tuntuu tänä päivänä mennä sen kepin kanssa?

Harri: Enhän mä vois kuvitellakaan mennä kysymään ilman keppiä, että mikä juna tämä on, koska mä varmaan saisin vastauksen itsekin semmosesta VR:n junan puolesta, kun mä oon sanonut, että jos mä ilman keppiä joudun johonkin. No, sisätiloissa en kauheesti käytä keppiä, mutta oudoissa paikoissa kyllä aina kädessä niin, jos mä joutuisin ilman keppiä kulkemaan niin se olis vähän niik ilman housuja. Se on minulle kuin joillekin älypuhelin. Se oli tämän tyttöystävän ansiota, joka sano, että ole ylpeä siitä, että sä pärjäät itsesi kanssa ja sillon sä käytät sitä keppiä. Kyllä mä. En mä enään häpeä sitä, että mulla on keppi. Mä pidän sen esillä joka hemmetin paikassa ja mun ei tarvi peittää sitä eikä häpeää. Se on ylpeyden aihe. Se ei ole varmaan semmonen korostettu, mutta se on ylpeyden aihe sillä, että mä oon helvetti pärjännyt tähänkin asti.

Riikka: Niin. Pitäskö meillä olla joku maineenkohotuskampanja valkoselle kepille? Miten siitä kepistä vois tulla ylpeyden aihe, jopa jotain coolia? Syksyllä 2021 me tehtiin näkövammasteatterissa näytelmä nimeltä Cyrano de Bergerac, joka kertoi samannimisestä 1600-luvulla eläneestä miekkamiehestä, runoilijasta, melkomoisesta visionääristä ja tässä näytelmässä miekat oli valkoisia keppejä. Ja kun minulla ei ollut miekkaa, koska minä olin neito. Mutta kun Cyrano veti miekan esiin ja se sieltä komeasti rävähti, niin täytyy myöntää, että ihan aluks minäkin, jolla ei oo ikinä ollut mitään vaikeuksia ottaa keppiä käteen syntymäsokeana ihmisenä. Minäkin ajattelin, että no, voi plääh. Sehän nyt. Miekka on oikein tommonen statussymboli ja ylpeyden ja voiman aihe. Miten se keppi vois olla todellakaan mitenkään cool miekka, että se keppihän vallan alentaa sitä miekan arvoa. Ja mä oikein menin itseeni, että näinkö mä ajattelen. Mutta tiijätkö, että niin vaan, kun sitä miekkailua kuunteli viikko viikon perään ja se oli ihan älyttömän hieno kohtaus, jossa niillä valkosilla kepeillä miekkailtiin niin alko tuntua, että entäs, jos se keppi vois minunkin kädessä olla nimenomaan vahvuuden ja voiman symboli.

Heidi: Mä sillon mietin sitä, kun tein sitä julkasua ja kirjotinkin siihen, että mä en voi olla näkevä, mutta mä voin päättää olla sokko. Ja jotenkin musta tuntuu, että mä oon löytänyt ylpeyden olla sokko. Ja tavallaan ehkä omanarvontunto on mun mielestä myös sitä, että löytää ne tilanteet, joissa se sokkous onkin itse asiassa jotain ihan ylivertasta. Jotain, mikä on harvinaista ja jotain, mistä saa jotain semmosta ilahduttavaa kokemusta. Se voi olla se, että voi salaa lukee keskellä yötä pistekirjaa niin, että vanhemmat ei huomaa, kun ei oo valot päällä. Tai se voi olla sitä, että opastaa pimeissä portaissa räjähtävästä rakennuksesta ihmiset ulos tai ihan, mitä tahansa. Mutta on myös tilanteita, joissa se sokkous on jotain ainutlaatusta ja jotain, mistä on iloa itelle ja kenties myös muille.

Riikka: Entä, jos sen oman näkövamman vois kokea joskus myös tällä tavalla? Minkähänlaisen neuvon Michael Hingson antais Ellenille siellä työhaastattelutilanteessa? Kuunnellaan se vielä tähän loppuun.

Michael: Käytä sitä, mikä on sussa parasta. Sun intuition tuntosarvet ja sydämen viisaus ei riipu siitä, näkeekö sun silmät vai ei.

Ellen: No, toi on kyllä ihan totta. mä soitan sinne kyllä nyt. Ellen Jokinen tässä hei! Voisko joku tulla hakemaan mut täältä alhaalta, kun mä oon näkövammanen enkä löydä sinne ite.

Riikka: Ellenin tarinassa esiintyivät Ellen, Mira-Maria Kuudanpaiste, ystävä Riikka Hänninen, Michael Hingson, Jari Mikola, Mielen nakertajat Marianne Tenhami ja Riikka Hänninen. Tunnusmusiikki Andre Louis, muu musiikki Stephane Pigeon/Mynoise.net. Käsikirjoitus, ohjaus ja tuotanto: Riikka Hänninen. Oman tarinansa kertoivat Heidi Torn ja Harri Ivonen.