Seitsemän supervoimaa – Osa 6. Uteliaisuus

Tältä sivulta voit lukea Airut 2/2023:ssa julkaistun ”Seitsemän supervoimaa – Osa 6. Uteliaisuus” -podcastin tekstivastineen. 

Voit kuunnella podcastin osoitteessa soundcloud.com/nakovammaistenliitto/seitseman-supervoimaa-uteliaisuus

Seitsemän supervoimaa.

Podcast vahvuuksista, joita näkövammaisuus voi tuoda mukanaan.

Kuunteleminen.

Uteliaisuus.

Rohkeus.

Tuen vastaanottaminen.

Sinnikkyys.

Resilienssi.

Omanarvontunto.

Osa 6 Uteliaisuus

Riikka: On selvää, että näkövamma hidastaa jotain asioita ja estää toisten tekemisen kokonaan. Mutta ootko sä ajatellu, mitä vahvuuksia näkövammaisena eläminen kehittää. Tässä podcastissa sä kuulet ihmisten kokemuksia siitä, miten nää vahvuudet on näkyneet näiden ihmisten elämässä. Ja sä tutustut myös historiallisiin esikuviin, jotka on omistaneet elämänsä näille sisäisille supervoimille. Mä oon Riikka Hänninen, itsekin syntymäsokea ja mä olen tämän podcastin emäntä. Nyt tervetuloa nuuhkimaan uteliaisuuden supervoimaa.

Ellen: Hei, mä olen Ellen. Mun tarina on keksitty, mut yhtä hyvin se vois olla tottakin. Ja jolle kulle tää voi olla totta just nyt. Mä oon selvinny hengissä ensimmäisestä työkuukaudestani viestinnän asiantuntijana. Huh huh, jestas, mikä kuukausi. Sen lisäks, että mä olen opetellu uusia työjuttuja, mä oon myös opetellu uusia reittejä, kuunnella uudella innolla ruudunlukijan papatusta papapapa, ja ties mitä kaikkee sokkoekstraa. Siis nyt jos mä voisin, niin mä ottasin äkkilähdön johonkin etelään, sanoisin vaan kaikelle vähäks aikaa että hastala vista. Tai lähtisin vaikka kansainvälisille eläinkoulutusmessuille fiilistelemään. Voi, että se ois kyl tosi

Mielen nakertajat:
Mutta kun sä et voi, koska on vamma.
Koska sokeus
Ihan turha haaveilla sokkona yhtään mitään ex temporee.
(epäselvää)
Taksikuskit huijais sulta kaikki rahat mennen tullen
Niin ja sua huijattas joka paikassa.
Sokkona aivan turhaa
Turha haaveilla tommosista yhtään mitään.
Älä jaksa, koska vamma
Vamma.

Seppo Minä kyllä miettisin tuota vielä, että jospa se siitä, kun vähän tuumataan.

Ellen: Ai, että miettisin vielä sitä yksin lähtemistä vai? Ootko säkin joku tutkimusmatkailija.

Seppo: En sentään, päinvastoin. Rakentelin omaa paikkaa parikymmentä vuotta hissukseen, vaikka en enää nähnytkään mitään. Niin, minä olen Vennisen Johan.

Ellen: Jokisen Ellen, terve.

Seppo: Niin, minä sitä vaan ajattelin, että sitä kun miettii ja kokeilee rauhassa kaikenlaista, että miten ne asiat onnistuis, niin kyllä ne siitä. Minä ajattelin, että jos louhisin kallioon perunakellarin, ja mietin, että kun isäkin oli tehnyt dynamiittihommia, niin varmaan minäkin pystyisin. Niin minä sitten tein tarpeeksi pitkät sytytyslangat ja räjäyttelin pikkuhiljaa luolaa isommaksi. Hitsailin kaikenlaista siinä ohessa verstaassani. Heti ei tietenkään voinut niitä kokeilla, kun ne oli niin kuumia, mutta kyllä se kaikki ajan kanssa selvisi.

Riikka: Johan Vennisen kokeilut on kyllä niin hurjia, että jos niistä ei ois tehty dokumenttia, niin mä ajattelisin, että onkohan toi tottakaan. Mutta totta se on, Johan Venninen on ollut ihan oikea henkilö. Hän eli läpi 1900-luvun ja vähän 2000-lukuakin. Hän kuoli 98-vuotiaana ja käytti elämänsä aika lailla siihen, että siitä huolimatta, että hän oli sokeutunu, niin hän rakenteli sitä omaa pihapiiriään ja räjäytteli perunakellaria ja teki kallion päälle kukkaistutuksia ja vinssas sinne multaa ämpäreissä ja ties mitä. Sokkona kalasteli, souteli siellä ja eksyi sinne souturetkille ja löysi aina kotiin. Vaikka minusta ei olisi räjäyttelemään dynamiitteja edes pitkillä sytytyslangoilla, niin silti mä ajattelen, että Johan Vennisen rauhallisesta uteliaasta asenteesta voi ammentaa paljon sellasissa hetkissä, kun tuntuu, että eihän tää asia oo mahdollista. Mutta jos Johanin touhut tuntuu liian utopistisilta, niin kutsutaan podcastiin vieraaksi Ronja Hampf. Ronja käy lukion ensimmäistä luokkaa ja käynnistelee uraa kilpauinnin nuorten maajoukkueessa. Ja sokea Ronja on myös harrastanut pitkään partiota. Ja siellä sekä partio- ja urheilumaailmassa Ronja on päässy harjottamaan sellasta asennetta, että no, en tiijä, miten tää toimii, mutta testataan ja kokeillaan ja keksitään. Näistä hetkistä Ronja kertoo meille ja tää ensimmäinen esimerkki tulee partiomaailmasta, ja tää on kyllä sellanen, jota mä todella ihailen ja vähän kadehdinkin.

Ronja: Siis ensimmäisenä tulee mieleen tulen käsittely. Se on aina ollu tosi, mä oon vieläkin tosi arka tulen käsittelyssä, mutta mä työstän sitä. Mutta tota ensimmäinen, mä muistan sen, kun mä olin ensimmäistä kertaa kipinävuorossa niin tota se oli todella pelottavaa jotenkin olla siinä silleen, että ööö tota mun pitäs laittaa näitä puita tonne, mut kun tuolla on tuli ja mä en nää missä se tuli on, et miten mä niin kun oon polttamatta itteäni tai tätä telttaa. Mutta mulla on onneks ollu aina semmonen avustaja / partion johtaja, joka oli vaan siinä silleen, et joo, ei vaan, että tota tehään tässä näin. Ja sit se teki mun kanssa sen aluks, ja sitten loppupeleissä, kun se tunti läheni loppuaan, niin sitten mä istuin siellä oikein onnellisena ja laittelin niitä klapeja sinne kaminaan ihan keskenäni. Se oli kyl tosi niin kun tuli hyvä fiilis. Mut kyl siinä piti hetken aikaa miettiä, et miten tää toimii. Ja sit niin kun yks sovellus mikä siihen on tehty, et muuthan nostaa sitä kamiinan luukkua siis puun palasella, mut mulla on patakinnas sitä varten, että tota se puun palanen on vähän vaarallisempi, kun se voi lipsahtaa se kamiinan luukku siitä, ja sitten ei tiedä, että polttaako kätensä vai leviääkö sieltä kipinöitä, että se on parempi, et siihen on sit patakinnas, niin siinä on siihen ote ja se on niin kun turvallisempi.

Riikka: Osaatsä sitä vielä esitellä, että millä sä niin kun sitä sitten otit haltuun ja uskalsin tehä sitä.

Ronja: No, siis mä luulen, että yks iso tekijä on se, et mulla on just toi mun partion johtaja, niin et hän oli siinä. Kun se toi mulle koko ajan filminä ja sitten teki tosi paljon silleen. Siis alussahan se meni silleen, et hän suurin piirtein pakotti mun käden sinne, et oli silleen, et joo, laita vaan sinne, et sä vielä oo lähelläkään sitä tulta. Ja sit niin kun siirtyi siihen vaiheeseen, et hän sanoi, että voi laittaa vielä, vielä, vielä, vielä ja siinä alkaa mennä raja. Ja sit mä opin ite tunteen sen kanssa, että missä se kuumuus meni. Mä en oo ikinä polttanu itteeni, mikä on musta aika hyvä saavutus. Mutta niin kun se oli, se tulen käsittely oli semmonen, et vaati niin kun apuu kyllä, et sitä mä en ois ikinä ruvennu tekeen ite. Se on pelottava elementti se tuli, kun ei nää ja pysty hallitseen sitä näön varassa.

Riikka: Mutta onhan se niinkin, että jos sun mieli olis kieltäytyny ja sanonu, et mä en pysty laittamaan niitä klapeja sinne kamiinaan, niin eihän se ois, vaikka kuinka joku ois ollu siinä, niin se ei ois tapahtunu.

Ronja: Ei. Mut kyl mä niin kun, mä oon aina ollu vähän semmonen, et mä haluun tehdä, et se oli koko ajan semmonen, et mä haluun tehä tän, mutta pelottaa. Niin sit mä oon aina vähän ollu semmonen, et no, pelottaa vaan, mutta tehdään silti. Et ei anna sen pelon estää, et se on tosi, tosi moni asia missä se näkyy, et uteliaisuus ja rohkeus on kyl ollu kaks semmosta asiaa, mitkä on auttanu mua tosi paljon eteenpäin.

Riikka: Nää jännästi limittyy toisiinsa nää supervoimat, koska nimenomaan se vaatii sitä rohkeutta, että sä toimit, vaikka sua pelottaa. Ja sit tähän limittyy myös sellanen supervoima, tai mä ajattelen, et se on supervoima se tuen vastaan ottaminen, johon päästään seuraavassa jaksossa, et se tekee meistä oikeesti vahvempia sillon, kun me otetaan sitä oikeessa paikassa vastaan sitä tukea.

Ronja: Kyllä.

Riikka: Et sä tarviit jonkun jonka kanssa sä työnsit niitä klapeja sinne kamiinaan.

Ronja: Ehdottomasti, kyl se sen vaatii todellakin. Koska niin kun, niin joissain on vaan helpompi, että se on joku toinen, joka potkii eteenpäin, jos ite meinaa tulla pupu pöksyyn. Yks tosi jännä on toi ryhmän ohjaaminen, että ehkä sanoisin, että mun vahvuuksiin ryhmän ohjaamisessa, et mä tosi niin kun kuuntelen paljon ja ehkä silleen. Mutta sit toisaalta haaste, tosi iso haaste on se, et iso ryhmä on tosi vaikee vetää, kun ei tiedä missä ne kaikki lapset hiihtelee. Ja kuka tappelee ja kenen kanssa ja kenellä tulee verta nenästä ja kuka itkee ja näin poispäin, niin se on ehkä ollu vähän semmonen, että mites tämä nyt hoidetaan. Niin sit mä oon yleensä todennu, että jos mun pitää vetää esim. suden pennuille, jotka on 7-10-vuotiaita, niin mulla on pakko olla siinä joku toinen mukana. Tai sit niin kun mä vedän maksimissaan kolmelle suden pennulle ohjelmaa kerralla. Siinäkin se ehkä, et tää ei onnistunu, voisko se onnistua näin päin.

Riikka: Sä oot saanu siitä jonkun, et sä haluut vetää niitä ryhmiä.

Ronja: Kyllä.

Riikka: No, se ei onnistu se isot ryhmät, mut sä siitä sen jonkun, sä saat siitä sen ryhmän vetäjänä olemisen, vaikka se on pienryhmä, et miten vois saada tän. Mä jotenkin mietin jotain sellasta, et jos joku sokko haaveilee vaikka lentäjänä olemisesta, joka on sinällään mahdotonta, niin miten vois saada mahollisimman paljon sitä samaa kokemusta ilman, että täytyy just se olla se lentäjä, et miten vois saada sitä samaa, miten vois päästä niin kun lentokoneeseen jonkun toisen kanssa ja ohjata sitä. Et se voiskin olla tällanen se polku vähän niin kun kaikissa unelmissa. Jos joku haaveilee sitä aivokirurgina olemisesta, niin mikä siitä on sellasta, minkä vois tuoda. Ei voi tehä sitä aivokirurgien työtä, mutta mitkä elementit siitä vois olla sellasta, minkä voi tuoda siihen omaan elämään. Kerro nyt vaikka siitä urheilumaailmasta, että mitä sä oot siellä ratkonu.

Ronja: Yks niin kun isoin niistä oli varmaan semmonen, et mistä tietää, et pääty tulee, kun oli siis niin tietenkään ei nää sitä päätyy. Ja sit vielä siinä vaiheessa ei ollu niin rutinoitunu, et pystyis laskeen käsivetoja tai mitään. Sit ensimmäinen sovellus oli semmonen, et avustaja on vedessä mukana ja sit sillä on semmoset niin kun teelusikat, joilla se sitten kilisteli siellä veden alla. Ja ongelma alko olla sit siinä, että jos ite puhalsi ulos samaan aikaan, niin eihän sitä kuullu, niin sit pari kertaa saatto käydä silleen hassusti, et osuin vähän seinään. No, sit me ruvettiin miettiin, että mitenköhän nää proot tekee, et mikä homma. Ja sit vähän piti googlettaa ja sit oltiin silleen, et hei, nää mätkii toisiaan päähän tää merkin antaja, et se on niin kun tuolla kuivalla maalla ja sit se sieltä tökkii jotenkin, kun se reuna tulee. Mä, et okei selvä. Ja sit ensimmäinen, muistan, just juteltiin mun avustajan kaa, ton yhen avustajan kanssa, että mä oon kokenu semmosena evoluutiona tän merkinantovälineen, et ensin se on semmonen perus uimalötkö pötkö semmonen patukka, mikä uimahalleissa on, et sillä. No, se alko olla vähän epätarkka, kun se on aika pitkä ja se just semmonen flödö, niin aina semmonen jännityspeli, että osuuko vai eikö osu. Ja sit mä rupesin askarteleen, mä olin silleen, et tää ei ihan toimi, et miten tätä vois parantaa. No joo, sit me parannettiin se silleen, askarreltiin valkosesta kepistä ja tennispallosta joku versio ja vuos sitten, se oli tosi pitkään käytössä, se oli tosi toimiva. Sit tossa vuos sitten todettiin, että tää on vähän lyhyt, tästä alkaa uida niin kovaa, että pitää vähän aikasemmin ehtiä tällä, että muuten vaarana on, että merkin antaja tipahtaa veteen, kun se kurkottelee sillä. Niin st piti vähän niin kun miettiä taas, että ihan eri toimi, et mikä ois parempi. Ja sit mä kysyin samassa ryhmässä olevalta näkövammaiselta, eri luokassa ui ja heikkonäkönen on, mutta kuitenkin käyttää merkin antajaa kisoissa, niin kysyin, että mistä se sun merkin antoväline on tehty? No, se on sellanen koiran lelu ja moppi. Mä, et okei, mistä löydä mopin, mistä löydän koiran lelun. Sit me vähän askarreltiin ja nyt se on semmonen, se on ihan superhyvä se nykyinen merkin antoväline. Mut se on ehkä yks semmonen esimerkki. Ja sit toinen on se, et, no, meijän valmentajat on oppinu kyl tosi hyvin näyttää, mutta just silleen oon miettiny monesti, että mites tää liike pitää näyttää, et oppii tekemään oikeeoppisesti ettei mikään revähdä tai mitään, tai lähe sijoiltaan, se on aika ikävää.

Riikka: Siis tarkotaksä, että kun ne näyttää sulle jotain liikettä, että miten ne saa sen sulle perille, että ymmärrät miten se pitää, mikä siinä on tärkeetä.

Ronja: Joo, just näin.

Riikka: Mulla tulee niin kun mieleen tosta, on paljon semmosia tilanteita just noihin liikkeisiin liittyen, et ne ei oo ollu ihan helpoimpia mulle ainakaan. Mulla tulee semmosia koulutilanteita, että on ollu vaikka joku tanssi, jota on pitäny opetella ja sitten avustaja tai joku on näyttäny niitä ja siinä tulee hirveen helposti semmonen joku, kaikenlaisia tunteita, että mä en osaa ja voi ei, ja jotakin. Ja sitten on myös niin päin, että sillä, joka näyttää sitä liikettä, jos ei se ookaan se oma avustaja, vaan se on joku uus ihminen, niin voi kans mennä jotenkin pupu pöksyyn. Ja sitten itse asiassa mun onkin pitäny vähän rauhotella tätä. Niin mitäs sä oot tällasen asian kanssa diilannu. Tai onks sulla ollu semmosia tunteita, että miten tää on tän jonkun liikkeen näyttäminen.

Ronja: On, yleensä tulee just koululiikunnasta ja siitä voi puhua ihan oma lukunsa sitten. Mutta siinä just mä muistan elävästi, kun nelosella harjoteltiin tanssiaskelia. Se oli kyllä eri mielenkiintosta, kun se liikunnan opettaja, kenen kansa mä en ikinä tehny yhteistyötä. Sit se oli vaan silleen, mä en oo ikinä ennen opettanu sokeeta tanssimaan, että mä en osaa tanssia. Ok. ei mitään. Sit se otti mua lahkeesta kiinni ja oli silleen näin. Sit mulla oli vähän aikaa semmonen olo, mä en ehkä osaa tätä ja mä en tiijä haluunks mä tehä tätä ylipäätään, et ei nyt ollu kauheen kivaa. No, ei mitään, sit mä lähin miettiin, että miten tätä vois, miten mä opin tän tanssin. Ja koska perfektionisti mikä perfektionisti, niin olin silleen, että mun täytyy olla tässä paras. Ja sit mä olin silleen, hmm, kuka osaa tanssia mun lähipiiristä. Sit mä olin silleen, no niin, meijän mummo. Ja sit mä menin mummon luokse ja olin silleen, että nää on nää ja nää tanssit. Sit mummo oli silleen, en mä osaa niitä puoliakaan tanssia, mut ei se mitään ja kaivo tietokoneensa esiin ja kaivo yutubesta, katto pari kertaa läpi ja olin silleen, joo, nyt mä osaan. Sit se opetti mut tanssimaan.

Riikka: Tästä tulee mieleen sellanen asia, että se uteliaisuus tai se, että mä mietinkin, että voisko tää olla mahdollista, niin se ei rajoitu pelkästään minuun tai meihin, vaan että joskus sitä pitää, et mun tarvii niin kun kouluttaa niitä muitakin ihmisiä siihen samaan. Mulla tuli mieleen, kun sä kirjotit Silmäterässä semmosen kolumnin siitä, että oliko se terveydenhoitaja, joka sano, että miten sä voit saada töitä tai jotakin tällasta näin. Ja minkä ikänen sä olit sillon, kun tää tapahtu?

Ronja: 13.

Riikka: Niin mietin vaan sellasta, et me joudutaan aika usein vastakkain myös niiden muiden ihmisten, se ei niin kun riitä se, että miten me ajatellaan, et mikä meille on mahdollista, vaan me joudutaan vastakkain niiden muiden ihmisten käsitysten kanssa, että sokeat ihmiset ei tee töitä. Ja se voi ollakin aikamoinen paikka. Ja jotenkin, jos aattelen, että 13. Mulla tulee itelle mieleen, että yheksännen luokan terveystarkastuksessa terveydenhoitaja sanoo, että mä muille jaoin tällasen lehtisen, missä on sitten tää kondomi täällä lehtisen välissä, mutta sinähän et varmaan tätä tarvii. Ja mä en todellakaan, vaikka mä olen aika sanavalmis, mut en siinä tilanteessa, mulla meni ihan luu kurkkuun.

Ronja: Joo, noissa tilanteissa menee aina luu kurkkuun. Kun sitä on vaan silleen, et ai niin, et mä olinkin tämmönen outo tapaus jotenkin niin kun muiden mielestä, kun ei sitä itte muista, ei se ite aattele. Koska meille se näkövamma on silleen, no, tää nyt vaan oon minä ja tällä mä hypin täällä menemään. Ja sitten on silleen, että joo, eipä tässä. Ja sit meet jonnekin, ja sit joku antaa, joku heittää taas tommosen typerän kommentin, ja sit sä oot silleen, aivan, että en mä ollukaan niin normaali kun mä kuvittelin.

Riikka: Joo, että se vaatii ehkä semmosta tuplauteliaisuutta ja sinnikkyyttä, että mä en ota tota ton kommenttia todesta.

Ronja: Jep. Se vaatii sen, että sä oot utelias sekä ittes puolesta, mutta sun pitää olla utelias myös muiden puolesta, ja olla silleen, hei! tiesitkö, että vaikka olenkin sokea, niin voin silti tehdä töitä ja saada palkkaa silleen, et se ei oo semmonen, että teen vapaaehtoistyötä, vaan teen ihan töitä töitä, mitä se terveydenhoitaja siinä kysy, että pystytsä tekeen palkkatöitä.

Riikka: Maailma ei oo vielä ihan valmis ja uteliaisuuden supervoimaa tarvitaan aika paljon. Kuunnellaan vielä Ronjan ja Johan Vennisen neuvot tilanteeseen, jossa tuntuu, että eihän tää nyt voi olla mahdollista, mitä mä haluaisin.

Ronja: Kaikki on mahdollista, jos haluaa itse yrittää, ja jos riittää tahtoa ja itsepäisyyttä ja uteliaisuutta siihen, että sen haluu toteuttaa. Joo, melkein kaikki on mahdollista. Ehkä välillä pitää vähän soveltaa ja välillä on ehkä vähän ikävää, mut kyl se sit loppupeleissä on mahdollista.

Riikka. Mikä se on se palkinto, minkä sä oot saanu siitä, kun sä oot yrittäny ja soveltanu?

Ronja: Se on onnistuminen. Mä en tiedä mitään parempaa tunnetta, kun onnistuminen siinä, et mä oon onnistunu jossain, mitä mä oon pitkään halunnu ja haaveillu. Ja sit myös se, että on oppinu itestään ja on oppinu omista rajoistaan aina enemmän. Se on tosi siistiä.

Seppo: Niin, että jos oikein tosissaan haluat jotakin kokeilla, niin istutaan ja tuumaillaan, miten se onnistuu. Kun ei oo kiirettä, niin sitä mietiskelee ja kokeilee. Niin monet asiat onnistuu kyllä.

Riikka: Ellenin tarinassa esiintyivät:
Ellen: Mira-Maria Kuudanpaiste
Mielen nakertajat: Marianne Tenhami ja Riikka Hänninen
Johan Venninen: Seppo Luusalo
Tunnusmusiikki: Andre Louis
Muu musiikki: Stephane Pigeon/Mynoise.net
Käsikirjoitus, ohjaus ja tuotanto: Riikka Hänninen
Oman tarinansa kertoi Ronja Hampf