Seitsemän supervoimaa – Osa 1. Resilienssi
Tältä sivulta voit lukea Airut 3/2022:ssa julkaistun ”Seitsemän supervoimaa – Osa 1. Resilienssi” -äänijutun tekstivastineen.
Voit kuunnella jutun osoitteessa https://soundcloud.com/nakovammaistenliitto/seitseman-supervoimaa-resilienssi
Intro: Seitsemän supervoimaa. Podcast vahvuuksista, joita näkövammaisuus voi tuoda mukanaan: Kuunteleminen. Uteliaisuus. Rohkeus. Tuen vastaanottaminen. Sinnikkyys. Resilienssi. Omanarvontunto. Osa 1: Resilienssi.
Hänninen: On selvää, että näkövamma hidastaa joitain asioita ja estää toisten tekemisen kokonaan. Mutta ootko sä ajatellut, mitä vahvuuksia näkövammaisena eläminen kehittää? Tässä podcastissa sä kuulet ihmisten kokemuksia siitä, miten nää vahvuudet on näkyneet näiden ihmisten elämässä ja sä tutustut myös historiallisiin esikuviin, jotka on omistaneet elämänsä näille sisäisille supervoimille. Mä oon Riikka Hänninen, itsekin syntymäsokea ja mä olen tämän podcastin emäntä. Tässä osassa tarkastellaan resilienssiä, eli henkistä palautumiskykyä.
Ellen: Hei, mä olen Ellen. Mun tarina on keksitty, mut yhtä hyvin se vois olla tottakin ja jollekulle tää voi olla totta just nyt. Vielä puoli vuotta sitten mä tein unelmieni työtä. Mä olin ongelmahevosten kouluttaja. Mä rakastin sitä, kun ihmisen ja hevosen välille syntyi yhteisymmärrys ja luottamus ja turva. Ja vähitellen ongelmat suli siihen. Hevoset puhui mulle koko kehollaan. Sitten yhdessä ilmalennossa kaikki päätty. Mä olin Mongoliassa opiskelemassa, miten arojen ratsastajat käsittelee hevosiaan. Ratsastin, hevonen säikähti ja mä putosin. Mun molemmat verkkokalvot irtos. Siinä vaiheessa, kun mä pääsin pätevään hoitoon, oli jo liian myöhäistä. Musta tuli lopullisesti ja täydellisesti sokea. Mä olen käynyt kiltisti kaikki kuntoutukset. Opettelin liikkumaan kepin kanssa, opettelin käyttämään älypuhelinta puheen avulla. Mä tein sen kaiken niin kuin robotti. Toistelen ystävien ja sukulaisten kanssa kuorossa, että kyllä se tästä pikkuhiljaa, mutta kuukaudesta toiseen mun pään sisällä on puhuneet ihan toisenlaiset äänet.
Äänet: Tässä oli sun koko elämä. Aivan kaikki. Aivan, aivan kaikki. Et ikinä enää ratsasta. Unelmat. Et kouluta hevosia. Mitä sä osasit. Kaikki mistä sä haaveilit. Kaikki on poissa. Kaikki vietiin. Kaikki, mitä sä rakastit. Ihan kaikki. Sulla ei oo enää mitään sellaista edessä. Vaan pelkkää pimeetä, mustaa, tyhjää. Pimeetä. Kaikki, ei mitään tuu takas. Kaikki on poissa. Ei enää mitään edessä. Ei mitään jäljellä. Ei mitään enää. Ei mitään, ei mitään.
Geraldine: Minä tiedän. Minäkin olisin voinut heittää koko elämäni pois.
Ellen: Kuka sä oikein olet?
Geraldine: Olen Geraldine Lawhorn. Sano Gerrie vaan. Minä synnyin USA:ssa vuonna 1916 aivan tavallisena tyttönä tai niin tavallisena, kuin värillinen tai afrikkalaisamerikkalainen tyttö siihen aikaan voi olla. Aloin menettää näköäni ja kuuloanivasta peruskoulussa ja lukion lopussa olin täysin kuurosokea. Totta kai pelkäsin, että menetän kaikki mahdollisuudet. Minua säälittiin. Olisin voinut vajota itsesääliin niin helposti. Olisin voinut elää yksinäistä, eristäytynyttä elämää lopun ikääni, mutta minä päätin elää. Minä elinkin melkein satavuotiaaksi. Halusin soittaa pianoa ja tunsinhan minä sen värähtelyt. Kirjoitin komediallisia monologeja ja minulla oli yhden naisen show Carnegie Hallissa. Opetin kaksi vuosikymmentä näkövammaisten Hadley-instituutissa. Kävimme kurssit pistekirjoituksella kirjeenvaihtona oppilaiden kanssa. Opetin runoutta ja itsenäisen elämisen taitoja. 67-vuotiaana tein kandin tutkinnon ensimmäisenä afrikkalaisamerikkalaisena kuurosokeana. Tämän kaiken minä olisin menettänyt, jos olisin ankeuttajille vallan.
Ellen: Ankeuttajille? Oletko sä lukenut Harry Pottereita?
Geraldine: Minä rakastin Harry Pottereita. Kerää siis koko rohkeutesi ja voimasi, vaikka sinusta nyt tuntuu aivan muulta. Sinä et tiedä, mitä kaikkea sinulla vielä on edessäsi, ellet ota siitä selvää.
Hänninen: Niin, kyllähän se niin on, että näkövamman kanssa eläminen on myös luopumisen ja pettymyksen sietämistä. Heikkeneepä se näkö sitten yhtäkkiä tai vähitellen. Ja mekin syntymästä asti näkövammaiset saatetaan joutua elämän mittaan tilanteisiin, joissa näkövamma pistää kapuloita rattaisiin, niin että se sattuu ja kovaa. Ja kuitenkin, meissä ihmisissä on ihan sama ominaisuus kun ruohossa. Se sisäinen vaisto kasvaa vaikka mistä asfaltin raosta ja vaikka miten pitkän routatalven jälkeen. Jos ei meidän mieli mee ihan rikki, niin kriisin ja tunnevyöryn jälkeen me aletaan etsiä uusia mahdollisuuksia. Ja sitä on resilienssi. Kyky palautua henkisesti vaikeistakin tilanteista. Ja me näkkärit ollaan aika monesti resilienssikonkareita haluttiinpa me sitä tai ei. Äsken kuultu Ellenin tarina oli keksitty, vaikkakin apuun tullut Geraldine Lawhorn on ollut aivan todellinen henkilö ja tehnyt aikamoisia asioita kuurosokeana. Mä voin vaan kuvitella, mitä Geraldine ajatteli sokeutuessaan ja kuuroutuessaan. Mistä hän mahto saada sen voiman ja draivin, jolla hän esiintyi kuulematta tai näkemättä yleisöään ollenkaan? Geraldinelta mä en voi kysyä, joten mä pyysin tähän podcastiin mukaan aivan todellisen ja elävän ihmisen kertomaan omasta kokemuksestaan. Hän on Päivi Vigg. Päivi pyörittää kolmen lapsen kotiarkea, tekee vapaaehtoistyötä ja on intohimoinen yhdistysaktiivi. Päivi tuntuu kuplivan iloa ja energiaa, mutta 20 vuotta sitten ilo oli aika kaukana, kun Päivi menetti ensin näön toisesta silmästä ja vuoden päästä toisesta.
Päivi: Mä olin 20-vuotias. Mä täytin kaks päivää myöhemmin kakskymmentä, kun mä kuulin jääväni sokeeks ja se oli aika raju muutos. Mä opiskelin terveydenhoitajaks ja tota mä olin siis ajatellut, että mä käyn koulut ja must tulee kouluterkkari. Sit mä meen naimisiin ja hankin kaks lasta ja kartanovolvon ja omakotitalon. No, siinä kohtaa, kun kakskymppisenä kuulee jäävänsä sokeeks ja tajuu, et mä en nää lukee. Mä en osaa kirjoittaa. Mä en tiedä, mitä mä puen päälle. Mä en löydä vierais paikois mihinkään. Mä en nää ees kelloo. Mä en osaa enää syödä haarukalla ja veitsellä, koska mä en niin kuin hahmota sitä, mitä lautasella on. Mä jouduin siis opettelemaan tavallaan alusta asti kaikki taidot ihan uudestaan. Motivaatio tietysti oli kohillaan, koska ajattelin niin kuin, et kakskymppisenä on niin kuin koko elämä edessä, mutta kyl se oli… Se oli mieletön kriisi ja kyllä mun täytyy niin kuin myöntää, et mulla ihan siis semmoist kriisijuomista siinä. Semmoista niin kuin hälläväliä-ryyppäämistä, et kaikki on jo menetetty, et täs voi vetää melkeinpä mitä vaan pimeeltä markkinoilta ostettuu viinaa, et näkö ei ainakaan enää lähe, kun se on jo mennyt. Niin kuin sen tyyppistä, et aika niin kuin semmoista jopa itse niin kuin tietyllä tavalla itsetuhoisuutta, mut ei kuitenkaan niin kuin semmoisii itsemurha-ajatuksia tai sellaisia. Se on valtava semmoinen painolasti, mikä siinä niin kuin tulee, kun se jotenkin yrittää tässä niin kuin se musta ajatusmaailma lytätä sut, et mä en osaa mitään, mä en pysty mihinkään, mut niin kuin itse se itsenäisyys niin kuin tietyllä tavalla viedään, et se oli tosi rankkaa, mut että mä sanon, että se pohjalla käyminen oli mun pelastus, et kun tulee tämmöinen kriisi ja kaikki on niin kuin vaikeeta, niin löytää itsestään ne voimavarat ja tutustuu itseensä uudestaan, niin se on ollut niin kuin mun pelastus.
Hänninen: Mitä se oli käytännössä se, kun sä rupesit löytämään niitä sun voimavaroja? Minkälaisia asioita ne oli?
Päivi: No, ensinnäkin mul on erittäin vahva niin kuin semmoinen musta huumori ja se on niin kuin se huumorintaju on ollut mun yks semmoinen pelastusköysi. Sellai et niin kuin aika rankkaakin huumoria, jota niin kuin viljelin, mut sitten myöskin semmoinen, että mun niin kuin perhetaustasta mun isovanhemmat on menettäneet kolme ensimmäistä lastaan hyvin pieninä ja se niin kuin ehkä opettanut niin kuin isoäidille ja sitä kautta mulle niin kuin semmoista tiettyä periksiantamattomuutta. Tiettyä sitkeyttä, rohkeutta kohdata vaikeetkin asiat ja siitä huolimatta niin kuin jatkaa eteenpäin ja myöskin niin kuin tietyl tavalla semmoinen niin kuin usko siihen, että täl kaikella on joku merkitys ja tarkoitus, et mä oon vahvasti sitä mieltä, et meille ei anneta enemmän, kun mitä me jaksetaan kantaa. Ja niin kuin just se on ehkä ollut mulle niin kuin se semmoinen syvin voima. Voimaa antava lähde, et se ajatus siitä ja just se, että on niin kuin ensi alkuun olin tietysti katkera myöskin, et miks mulle käy näin? Miks just mä? Mut sit kun niin kuin tavallaan pääsee sen katkeruuden yli, niin oppii myös näkemään niin kuin ne kaikki mahdollisuudet. Ja se on… Mä sanon, et se katkeruus on pahinta, mihin ihminen voi syyllistä, koska kun on katkera, niin tekee sen lisäksi, että tekee oman olonsa äärettömän epämukavaksi ja niin kuin vaikeaksi, niin tekee myös lähellään olevien ihmisten olon erittäin epämukavaksi. Se karkottaa ajan mittaan parhaimmatkin ystävät ympäriltä. Tärkeetä on myös muistaa se, että peruspositiivinen ihminen kokee myös niin kuin niitä masennuksen ja semmoisia niin kuin synkkiä hetkiä, mutta mun mielestä just se peruspositiivisuus tarkottaa sitä, ettei jää vellomaan sinne synkkyyteen, vaan oppii löytämään itsestään niitä asioita, joilla pääsee ylös sieltä. Mul on ollut tavallaan kaks vaihtoehtoa, et joko mä jään rypemään siihen itsesääliin tai sit mä lähden tästä eteenpäin, et eihän se tietenkään käy niin, että sormia napsauttamalla, et ahaa, et en ole enää katkera ja hei vau, et elämässä on valosiikin asioita ja mähän selviän ja kaikki on hyvin ja eihän se käy sillä lailla sormia napsauttamalla, vaan ne on hyvinkin pieniä askelia. Jos ottaa esimerkiks vaikka sen, et kun mä sanoin, että tuntu niin kuin vaikealta syödä haarukalla ja veitsellä ja hahmottaa, mitä lautasella on, niin mähän alotin niin kuin pienet lapset. Ensin mä söin lusikalla hyvinkin sose… On valmiiks soseutettuu ruokaa syvältä lautalseta. Sitten mä siirryin haarukkkaan ja sitten mä siirryin matalaan lautaseen ja sitten siihen haarukkaan ja veitseen takaisin ja opin niin kuin hiljalleen hahmottamaan ja tällai niin kuin kävi monien asioitten suhteen, et piti löytää niin kuin uusia tapoja toimia ja se on ollut myös tietyl taval seikkailu ja semmoinen niin kuin matka itseen, mutta myös matka niin kuin semmoiseen innovatiivisuuteen ja kekseliäisyyteen, et miten mä löydän just mulle sopivat keinot, koska ei kaikki keinot sovi kaikille.
Hänninen: Sittenhän se pienet askeleet tarkoittaa myös sitä, että silloinhan sä saatkin niitä onnistumisen kokemuksia.
Päivi: Just sitä ja…
Hänninen: Et sä et hypännyt suoraan siihen niin kuin syönpä tässä jotain pihviä haarukalla ja veitsellä, jolloin sust oiskin voinut tuntua pitempään, et no, ei tästä todellakaan tullutkaan mitään, vaan et sä oot niin kuin luonut itelles sen mahdollisuuden onnistua ja mennä eteenpäin sillä, et ne on ollut pieniä ne askeleet.
Päivi: Kyllä ja just se pienet askeleet ja ne onnistumisen tunteet, ne kannustaa ja niitä kannustuksia tarvitaan myös ulkopuolelta, mut ennen kaikkea niin kuin pitää itse oppia kannustamaan itseään ja niin kuin olla onnellinen niistä pienistä onnistumisista, et ei tarviikkaan niin kuin tavallaan heti pärjätä kaikessa, vaan antaa itselleen mahdollisuus oppia pärjäämään.
Hänninen: Mikä sulle oli semmoinen niin kuin oivallus siitä siihen katkeruuteen liittyen, millä sä pystyit siirtymään sit eteenpäin?
Päivi: No, ehkä just sen hoksaaminen, että tällä on tarkoituksensa. Mä oon löytänyt siitä sen, että mun tehtävä on tavallaan puhua siitä sokeutumisesta ja siitä sokeena elämisestä ja mun tehtävä on niin kuin omalta osaltani myös kaataa niitä raja-aitoja näkevien ja sokeiden maailman välistä ja niin kuin näyttää, että myös sokealla on oikeus elää hyvää elämää. On oikeus osallistua yhteiskunnallisiin asioihin. On oikeus vanhemmuuteen. On oikeus onnelliseen parisuhteeseen. On oikeus omannäköiseen elämään, et ei niin kuin vammaisuus ei tee ihmisestä onnetonta, ellei se ihminen itse tee itsestään onnetonta.
Hänninen: Jos sä voisit sanoa, nyt tälleen kiteytetysti sille 25 vuotta nuoremmalle Päiville käydä kuiskaamassa sen korvaan jotain voimasanoja tai mitä tahansa, niin mitä sä sanoisit?
Päivi: Älä anna periks. Ota vastaan se se, mikä tulee, koska se hioo sinusta sen timantin, joka olet.
Hänninen: Fiilistellään vielä, minkälaisen voimaneuvon Geraldine Lawhorn olis voinut antaa mustassa mielenmaisemassa kulkeneelle vastavammautuneella ihmiselle.
Geraldine: Kuvittele, että valkoinen keppi on taikasauvasi. Nosta se ilmaan ja lausu loitsu mielen ankeuttajia vastaan. Uudestaan ja vielä uudestaan. Niin monta kertaa, kuin tarvitset. Niin minäkin tein ja minä sain niin paljon.
Ellen: Kiitos, Gerrie. Mä yritän. Odotum Suojelius.
Hänninen: Ellenin tarinassa esiintyivät: Ellen: Mira-Maria Kuudenpaiste. Geraldine Lawhorn: Kaisa Oksanen. Mielen nakertajat: Marianne Tenhami ja Riikka Hänninen. Tunnusmusiikki: Andre (sukunimi), muu musiikki: Stephan (sukunimi), (verkkosivu), käsikirjoitus, ohjaus ja tuotanto: Riikka Hänninen. Oman tarinansa kertoi Päivi Vigg.