Nancy Tinkerbella sopeutui isoon muutokseen päivä kerrallaan

Tältä sivulta voit lukea Airut 1/2024:ssa julkaistun ”Nancy Tinkerbella sopeutui isoon muutokseen päivä kerrallaan” -äänijutun tekstivastineen. 

Voit kuunnella podcastin osoitteessa https://soundcloud.com/nakovammaistenliitto/nancy-tinkerbella

Musiikkia.

Riikka Hänninen: Miltä tuntuu, kun elämä vetää jalat alta, mutta sydän laulaa vaan. Siitä meille kertoo Nancy Tinkerbella. Nancy on laulaja, lauluntekijä, hän opiskelee musiikkiterapiaa ja on pienen pojan äiti.

Musiikkia.

Riikka: Vuonna 2014 tapahtui jotain, mikä muutti Nancyn elämän monella tavalla.

Nancy: No, siis mä olin onnellisesti hankkinut oman hevosen, ja meillä meni ihan hyvin alkuun, kunnes se sitten säikähti ja tota en siis tippunut suoranaisesti, vaan jäin siitä jalustimesta kiinni riepoteltavaksi siihen selkään. Ja silloin mulle tuli sitten hermovauriot, mistä jäi sitten pysyvä kiputila ja tää CRPS oireyhtymä, että sitten sen kanssa niin kun oon elänyt kohta 10 vuotta paremmalla ja huonommalla menestyksellä.

Riikka: Ja minkälaista se oli silloin aluksi se kipu, miten se vaikutti sun elämään?

Nancy: No, siis sehän vaikutti alkuun ihan tosi paljon, varsinkin, kun se oli niin uus asia omassa elämässä, niin sen kanssa elämään oppiminen, ja toimeen tuleminenkin oli haasteellista totta kai, että just, kun mulla oikeesti meni se liikuntakyky, että kun mun se oikee jalka meni siihen, että mä en tunne sitä, mä en saa siihen minkäänlaista oikeestaan kontaktia, tai ainoa asia, mitä mä tunnen, niin on kipu, mitä mä tunnen siinä. Joten mulla meni niin kun kontrolli oikeastaan täysin siitä oikean jalan puolelta, niin kyllähän se vaikutti siis tosi monessa osa-alueessa. Sä joudut jäämään pois siitä niin kun työstä, mitä oot tykänny tosi paljon tehdä, ja yhtäkkiä oletkin vaan silleen pääsääntöisesti sänkypotilaana kotona siinä alkuvaiheessa, sellaselle ihmiselle, joka on tehnyt tosi paljon kaikkee, niin onhan se, on se totta kai järkytys. Mutta sit niin kun, en mä tiedä, kun mulle on jotenkin niin hyvin iskostettu silleen lapsuuden kasvatuksessa se, että mitä ikinä tapahtuu, niin etsi sieltä se joku positiivinen juttu, jotta ei jää niin kun ainakaan siihen tuleen makaamaan.

Riikka: Mikä se oli sulle se positiivinen juttu?

Nancy: Musiikki ainakin yks. Ja sitten toinen, että mitä monet on ihmetelly, että mulla on edelleen sama hevonen, mutta jos mulla ei olis sitä hevosta, niin mä en ois varmaan lähtenyt niin nopeesti uloskaan sitten ovesta. Mulla oli se syy mennä sinne, mä istuin pyörätuolissa kattelemassa, mitä ne hevoset tekee laitumella. En mä pystynyt oikein muuta tallilla tekemään, mutta mä menin kuitenkin ulos, ja siitä se alko niin kun se semmonen, että pitää itseään jollain tavalla kunnossa, harjailen ja teen jotain kuitenkin sitten ulkona.

Riikka: Vuonna 2019 Nancylle asennettiin leikkauksessa kipustimulaattori, joka hillitsi oikean jalan hermokipuja.

Nancy: Siitä mä sain hirveen paljon apua, ja sen jälkeen oikeestaan niin kun mm. pyörätuolin käyttö alkoi pikkuhiljaa jäämään multa sitten pois, että sitten olen pärjänny enemmän sitten kyynärsauvojen ja rollaattorin kanssa ja välillä ihan ilmankin apuvälineitä liikun.

Riikka: Ohjelmatoimiston sivuilla Nancya kuvaillaan näin: Tinkerbella on upean tunteikkaasta tulkinnastaan tunnettu siro keijukaislaulaja ja lauluntekijä. Hänen äänestään löytyy säröä, synkimpien vesien bluesia, salaperäistä jatsahtavuutta ja korun kaunista maalaisromantiikkaa. Ja kun mä kysyin Nancyltä, niin kävi ilmi, että tämä seikkailun halu ja äänellä monenlaisten asioiden tekeminen alkoi jo tosi nuorena.

Nancy: Silloin, kun mä ensimmäiselle laulutunnille menin, niin meillähän perheessä oltiin silleen, että klassista musiikkia ja klassiseen lauluun ja sinne. Ja mä menin sit niin kun, aloitin omat lauluopinnot silloin klassisen laulun puolella, mutta samaan aikaan mä tein musiikkiteatteria ja lauloin silloin punkbändissä, ja silloin musta tuntui, että oli ihan hirveen noloo vaikka sanoa välillä kavereille, että hei, että mä käyn klassisen laulun tunneilla. Ja että niin kun, että ois pitänyt olla niin puritaanisti tavallaan jotain tiettyä, ja sitten musta tuntuu, että nykyisin, kun osaa olla siinä niin paljon rennommin, mitä mustavalkonen 15-vuotias, niin sitten tavallaan sä voit kuunnella ihan mitä haluat ja sekottaa kaikkia, tai ymmärtää ehkä vähän tosta äänen fysiologiasta ja siitäkin, niin sew on tosi mielenkiintoista, että mihin kaikkeen se ihmisääni pystyy, ja mitä kaikkee sillä pystyy tekemään.

Musiikkia.

Riikka: Kerro vielä tosta musiikistasi, että milloin sä, miten sä ajauduit siihen, milloin se alkoi se kaikki musiikki sun elämässä?

Nancy: No, siis se on varmaan alkanu jo ihan silloin sikiötasolla siellä äidin mahassa, kun äiti kävi laulutunneilla vielä silloin, kun hän odotti mua. Ja sitten niin kun molemmat vanhemmat, isä on soittanu kitaraa ja jonkun verran laulellut, ja äiti on sit niin kun tuolla laulupuolella ja tien osoittanut ja pitänyt muskaria lapsille, et sitä mä oon kanssa seurannu melko pienestä asti mitä muskaritouhua kanssa siinä sivussa. Sieltä niin kun kotoa tulee varmasti paljon ne juuret. Vasta sitten 16-17-vuotiaana mä menin laulutunneille, et se on vasta se semmonen ensimmäinen niin sanottu yksityisopetuskosketus mulla siihen. Ja samaan aikaan tehtiin sitten musiikkiteatteria.

Riikka: Ja missä vaiheessa siitä rupes tulemaan jotenkin enemmän kuin harrastus?

Nancy: No, varmaan silloin niin kun, nuoruudessa se oli semmosella unelma- ja haavetasolla, mut sitten muut opinnot vei kuitenkin loppujen lopuksi mukanaan, että mä opiskelin, kävin lukioo, ja sitten opiskelin nuoriso-ohjaajaksi ja tein sitä työtä. Ja siellä kyllä olin paljon nuorten kanssa niin kun musiikinkin kanssa tekemisissä. Ja sitten noi hevoshommat oli toinen, joka vei aikaa paljon, niin niitä töitäkin tein. Silloin ei ollu ihan hirveesti sitä aikaa omille bändeille ja muille. Laulutunneilla mä kävin ehkä silloin tällöin ja niin kun lauloin kyllä, että siinä oli ehkä semmonen viiden vuoden tauko ainakin, että mä aktiivisesti tein oikeestaan mitään musiikin parissa. Mut ehkä sitten siinä, kun oma onnettomuus kävi silloin 2014, ja huomas, että nyt, kun joutu jättämään sen normaalityönsä nuoriso-ohjaajana, niin siinä sitten jotenkin oli semmosen kysymyksen äärellä, että mitä mä pystyn tekemään, koska sehän ei ollut vaihtoehto, että jää vaan tekemättä mitään, kun on aina tehny hirveesti kaikkea. Niin sit mä aloin ihan siinä itekseenkin lauleleen paljon, ja kuvasin ihan vaan ihan jotain karaokevideoita ja sit sitä kautta ma pyydettiinkin ensin yhteen bändiin ja sitten toiseen bändiin. Ja sitten mä olin ihan silleen, et katotaan, miten mä voin tulla silleen, miten oma kunto antaa periksi, että en lupaa mitään enkä sitoudu mihinkään. Ja siitä sitten pikkuhiljaa. Mä aloin ottamaan laulutunteja, ensin oikeestaan etänä otin paljon laulutunteja, koska oma vointi oli aina vähän sellasta, että mä en oikein pystynyt lupaamaan, tai sopimaan kenenkään opettajan kanssa sitä, että voinko mä tulla sinne, pääsenkö mä oikeesti sinne paikan päälle.

Riikka: Nykyään Nancy laulaa monenlaisissa kokoonpanoissa ja projekteissa. On jazzbändi ja coverbiisejä soittava bändi, ja sitten on vielä bänd Tinkerbella & Big Bad Bear, jolta on tulossa uutta materiaalia.

Nancy: Se on itse asiassa toi seuraava biisi, mikä me julkaistaan, toi (epäselvää, aika 09.25) niin se kertoo tosiaan siitä ajasta, kun mä herään siellä sairaalassa ja mä mietin, että missä mä oon ja mitä on tapahtunut tän ratsastusonnettomuuden jälkeen, että kun on vaan kova kipu ja mietin niin kun, että onko mulle annettu jotain lääkkeitä ja miksi mä oon näin sekasin, ja semmonen kummallinen olo. Ja sitten mä myöhemmin pistin paperille sen, että kuinka halus vaan kotiin sieltä.

Musiikkia.

Riikka: Semmosta vielä mietin, että aattelen tässä esimerkiksi just vastavammautuneita näkövammaisia ihmisiä, tai ketä tahansa, jolle just tulee joku yllättävä, elämä heittää eteen jonkun yllättävän haasteen, niin mitä sä sanoisit jollekin ihmiselle, joka on nyt just keskellä sitä vaihetta, että kaikki asiat on epävarmoja ja se nykyisyyskin on vähän sellasta, mistä tekisi mieli paeta jonnekin.

Nancy: Mä luulen, että itellä ainakin, nyt puhun ihan oman kokemuksen kautta tähän vastauksen ehkä. Just semmonen armollisuus omaa itseä kohtaan, ja sitä, että kun on uudessa tilanteessa, että pala kerrallaan, kun on iso muutos ja sitten on, pitää opetella siihen uuteen. Niin tavallaan yks asia, mikä oli tosi tärkee, että etsi ne hyvät asiat, mitä sulla on, keskity niihin, ne on sun voimavara, niin ne auttaa sua siinä kaiken vaikeen keskellä. Vertaistuki on hyvä, jos sä koet, että se on hyvä sun juttu, kaikille se ei ole. Ja sitten toki ne omat tukiverkot, et niitä kannattaa hyödyntää. Ja sitten just se, että miettii, että mitä vaihtoehtoja on, mistä asioista voi vielä nauttia. Mä olin tosi liikunnallinen esimerkiksi ennen mun onnettomuutta, mä harrastin nyrkkeilyä ja ratsastusta ja tosi paljon kaikkee, ja kaipaan noita asioita. Hevosen selässä oon päässy käymään, mutta se on aika semmosta, ei se oo sitä samaa, mitä se ennen oli. Mutta toisaalta mä olen saanu niin paljon kaikkee muuta.

Musiikkia.