Seitsemän supervoimaa – Osa 4. Rohkeus

Tältä sivulta voit lukea Airut 6/2022:ssa julkaistun ”Seitsemän supervoimaa – Osa 4. Rohkeus” -podcastin tekstivastineen. 

Voit kuunnella podcastin osoitteessa soundcloud.com/nakovammaistenliitto/seitseman-supervoimaa-rohkeus

Seitsemän supervoimaa.

Podcast vahvuuksista, joita näkövammaisuus voi tuoda mukanaan.

Kuunteleminen.

Uteliaisuus.

Rohkeus.

Tuen vastaanottaminen.

Sinnikkyys.

Resilienssi.

Omanarvontunto.

Osa 4. Rohkeus.

Riikka: On selvää, että näkövamma hidastaa joitain asioita, ja estää toisten tekemisen kokonaan. Mutta ootko sä ajatellu, mitä vahvuuksia näkövammaisena eläminen kehittää. Tässä podcastissa sä kuulet ihmisten kokemuksia siitä, miten nää vahvuudet on näkyneet näiden ihmisten elämässä. Ja sä tutustut myös historiallisin esikuviin, jotka on omistaneet elämänsä näille sisäisille supervoimlle. Mä oon Riikka Hänninen, itsekin syntymäsokea, ja mä olen tämän podcastin emäntä. Tässä osassa tarkastellaan rohkeuden supervoimaa.

Ellen: Hei, mä olen Ellen. Mun tarina on keksitty, mutta yhtä hyvin se vois olla tottakin. Ja jollekulle tää voi olla totta just nyt. Mä sokeuduin ratsastusonnettomuudessa ja jouduin jättämään entisen työni ongelmahevosten kouluttajana. Sitten mä hain ja pääsin viestintäkouluttajaksi projektiin, jossa koulutetaan sairaaloiden johtajia kuuntelemaan hoitajia. Koko juttu tuntuu vieläkin ihan huikeelta. Ja sekin tuntuu huikeelta, että tässä mä nyt oon menossa töihin ihan itse. Vasta tää uus työpaikka sai mut todellakin liikkumaan itse. Mä hain liikkumistaidon ohjausta ja opettelin reitin kotoa töihin. Bussissa ei ollu kyllä pysäkkikuulutuksia, ja pahus vie, kännykästäkin on akku loppu, niin mä en voi käyttää mitään BlindSquarea, mutta toivottavasti se kuski muistaa sanoo.

Bussikuski: Hei sori, sori, sori ihan kauheesti, mun piti sanoo sulle tosta pykäkistä, mutta unohdin. Sun piti jäädä tossa kahta pysäkkiä aikaisemmalla itse asiassa. Mä pysäytän sut tähän, niin tosta kun lähet tonne päin ja kävelet tonne risteykseen, niin siitä kun käännyt sitten tonne, niin tota pääset, pääset sinne pysäkille, että onneks ei oo kauheen pitkä matka. Mut muista sanoo vaan tota tietyömaata.

Ellen: Tässä sitä nyt ollaan ihan vieraalla bussipysäkillä. Ja noita autojakin menee koko ajan. Työmaaäänet ja eikä ketään oo mailla eikä halmeilla.

Ellenin mielen nakertajat: Voi kauhee kone jyrää tuolla, varo! Varo! Onks täs nyt se tietyömaa? Jos täs on kuoppa. Entä jos mä putoon siihen. Hui. Mä menin sekasin, mistä mä tulin. Missä se suojatie? Mä oon oikeella, ei kun vasen, ei kun en mä tiedä. Mä oon eksyksissä!

Jose: Rohkeutta, neiti, teillä ei ole mitään hätää.

Ellen: Miten niin muka ei? Mä en voi soittaa kellekään, täällä ei ole ketään, jolta kysyä apua. Sitä paitsi kuka sä, kuka te olette?

Jose: Olen sokea matkaaja. Sillä nimellä minut tunnettiin. Oikea nimeni on James Holman. Synnyin Englannissa vuonna 1786. Halusin jo lapsena kiertää maapallon ja käydä kaikilla maailman mantereilla. Ja niin minä myös tein siitä huolimatta, että sokeuduin nuorena aikuisena. Halusin lähteä maailmanympärimatkalle yksin, ja minun piti tehdä se salaa. Hyvää tarkoittavat ihmiset eivät ikinä olisi päästäneet sokea matkaajaa toteuttamaan tuollaista hanketta. Sanoin kaikille, että menen vain tapaamaan ystävääni Pietariin. Jatkoin siitä salaa itään, kohti Siperiaa. Voin siis vakuuttaa teille, että tiedän, miltä tuntuu, kun tarkasta olinpaikasta ei ole tietoa. Siihen tottuu.

Ellen: Toi ei paljon auta mua nyt.

Jose: Katsokaapa asiaa tältä kannalta. Jahtaako vihainen elefantti teitä juuri nyt? Entä yritättekö ohjata laivaa myrskyävällä merellä? Entä, onko jalkojenne alla purkautuvan tulivuoren kuumaa laavaa? Siis ei, joten nythän kaikki on mitä parhain päin. Ette vain tiedä, missä olette, mutta ei se ole niinkään vaarallista.

Riikka: Nämä aika hurjan kuuloiset tarinat ei suinkaan olleet minun keksimiä satuja, vaan totista totta ainakin, jos on James Holmaniin itseensä uskomista. Hän todellakin seikkaili sokeana matkaajana pitkin maailman maita ja meriä ja kirjotti sitten näistä seikkailuistaan matkakertomuksia. Ja omana aikanaan hän oli aikamoinen julkkis. Näistä kertomuksista tuli hyvin suosittuja. Mielenkiintosta on ajatella sitä, että juuri silloin, kun hän seikkaili pitkin Siperiaa ja Afrikan meriä, samaan aikaan Pariisissa nuori Louis Braille on keksinyt pistekirjoitusta, mutta siitä ei ehkä Holmanilla ollut aavistustakaan. Hän käytti matkakertomuksiinsa noktografi-nimistä laitetta, jolla hän pysty kirjottamaan ihan tavallista kirjotusta. No, sä saatat miettiä, että onpas siinä nyt aikamoinen supersokko, että mitäs tekemistä tällä nyt on sinun arjen kanssa, toi vois yhtä hyvin olla jollain toisella planeetalla, että mihin tässä tulivuoria tarvitaan, kun pelkkä bussimatka saattaa tuntua aikamoisen kinkkiseltä, ja jopa pelottavalta. Ja senpä takia mä haluan nyt tuoda tähän mukaan aivan arkisen tarinan. Kuuletko sä tässä tutkimusmatkailijan rohkeutta. Tässä kokemuksestaan kertoo Emma, joka haastatteluhetkellä asusteli vielä täällä Helsingissä, missä minäkin. Emma on syntymäsokea ja siitähän saattaa tulla semmonen olo, että syntymäsokeathan osaa sitten vaikka millä lailla liikkua tuolla, mutta aina se ei ookaan sillä lailla.

Emma: Siis mullahan on aivan surkee suuntavaisto, ja on tämmönen niin kun vitsin aihekin enimmäkseen just niin kun heikkonäkösten ja näkevien kavereiden kesken ollu, että jos mulle sanoo oikeelle, niin mä meen aina vasemmalle, et tota mä huomaan välillä, että mulla käy silleen, et jos mä oon ihan niin kun tutussakin paikassa, niin mulla saattaa niin kun muutamaks sekunniks mennä silleen, että tavallaan mä näänkin sen peilikuvana sen paikan. Ja sitten yhtäkkii mä huomaan, että jaa niin joo, aa, mä oonkin täällä, vaikka mun piti olla tuolla. Mulle on ihan turha tämmösii kohokarttojakaan näyttää, että mä en ymmärrä niistä yhtään mitään. Ja se ei välttämättä johdu edes näkövammasta, vaan mä oon ymmärtäny, että se on ihan meijän perheessäkin niin kun muillakin, et niin kun ei tavallaan mistään tämmösestä kartan lukutaidosta oo hyötyy. Niin tota en mä siis, mä en oo hirveesti nähny vaivaa opetellakseni reittejä, koska se ei, mä aattelen, et se ei silleen tuo mulle mitään niin kun lisäarvoo. Ja muutenkin, ehkä jossain toisessa kaupungissa mä voisinkin ehkä opetella, mutta täällä Helsingissä nyt kuitenkin on niin paljon kaikenlaisia muutenkin, niin kun kaikenlaista, niin aattelin sitten, että no, en mä välttämättä nyt täällä sitten opettele. Mut sit mä aattelin, et kyl mä nyt ruokakauppaan haluaisin, haluaisin päästä, ihan niin kun senkin takia, et se on niin kun tasavertasta sitten, ettei vaan niin kun toisen tarvii käydä kaupassa, että molemmat käy kaupassa. Ja tota noin niin sit mä olin jotenkin ymmärtäny, että se Lidlin reitti olis tosi helppo, niin kun se sitten loppupeleissä onkin, elikkä siinä ei tarvii vaihtaa puolta, joka sit niin kun mulle on taa vähän just se, ettei sitten muista, et missä kohtaa piti vaihtaa puolta, koska niin kun keskittyminen ei välttämättä aina sit riitä. Niin tota noin niin. No, sit ekan kerran, kun mä menin sinne, niin mä olin ihan silleen, et apua, et muistinks mä nyt oikein tän reitin, et pitiks mun nyt mennä tosta kadun yli vai miten. Mulla on myöskin se, et jos mä eksyn, niin tota mä en saa hirveesti miettii sitä, että eksynkö vai enkä eksy.

Riikka: Miltä se tuntuu, sit kun sä rupeet miettiin sitä?

Emma: No, sit siinä ainakin niin kun rupee, ei enää ehkä välttämättä niin kun kiinnitä enää niin paljon huomioo siihen itse reittiin, vaan enemmänkin siihen ajatukseen siitä sitten, että jos eksyykin.

Riikka: Mh, ja sitten ehkä eksyykin pahemmin.

Emma: Joo, just näin. Kun mä olin sitäki etukäteen ajatellu, et jos eksyy eikä siel ookaan sit ketään, niin mitä sitä sitten tekee. Et kyllä mä sitten välillä oon sillä reitillä myös eksyny, mut sit mä tajusin sen, et hirveestihän ihmisii menee ohi, niin se oli siis ihan uskomaton se fiilis, kun mä sit löysin itteni sieltä Lidlistä sisältä, ja mä olin silleen, et mä olen nyt täällä. Sit mä rupesin miettiin, et niin no, nythän mä oon täällä, et saa nähä sitten, et oonks mä kotona, että ainakin nyt mä oon täällä. Jos mä eksyn, niin ainakin mulla on ruokaa mukana, et ei täs mitään. Mutta tota siis se oli ihan siis tosi, tuli semmonen niin kun voittajafiilis, ja niin kun ylitti ittensä, ja tuli semmonen olo, et hei, et kyl niin kun, kyllä niin kun, jos vaan reitti on tarpeeks selkee, niin kyllähän sitä nyt voi opetella vaikka mitä.

Riikka: Millä sä sitten, kun se oli vähän tollasta jännää se liikkeelle lähteminen, niin mitä sä teit, et sit sä kuitenkin opettelit sen reitin, vaikka se tuntu tollaselta?

Emma: No, mä vaan päätin yksinkertasesti sen, et mä haluan niin kun tehdä tän nyt itse, ja mä en niin kun haluu olla kenestäkään niin kun riippuvainen, ja mä haluan niin kun itse päättää, millon mä meen kauppaan. Ja kun mä kuitenkin tuolta eniten niin kun ruokaa varmasti ostan, niin sitten, ja toi vaikuttaa helpolta reitiltä, niin miks mä en opettelis tätä, et pakkohan joskus on jotain opetella. No, nythän sieltä ei enää saa, siellä on henkilökunta muuttunu, niin ei saa enää apua. Mut jatkossa, jos mulla tulis joku semmonen, et mä haluan oppia jonkun tietyn reitin, niin ei se oo enää niin ylitsepääsemätöntä mulle.

Riikka: Mä ajattelen, että se, mikä yhdistää herra Holmanin ja Emman tarinoita, on nimenomaan rohkeus. Mun mielestä rohkeus ei oo sitä, etteikö pelottais, vaan rohkeus on sitä, mitä me tehdään siitä pelosta huolimatta, tai jännityksestä huolimatta, tai epävarmuudesta huolimatta. Pystytäänkö me ajattelemaan niitä tilanteita vähän jostain muusta näkökulmasta, kun sieltä pelosta käsin. James Holmanista on semmonenkin juttu, jossa hän todellakin oli myrskyisellä merellä yöllä laivassa, ja sitten mä en muista, mitä sille perämiehelle siinä kävi, että miksi hän jätti sen ruorin, mutta James Holman sit kuunteli, että voi ei, et nyt ei oo kyl ketään tässä laivan ruorissa. Ja hän sitten jossain aamutakissa hiippaili sinne ruoriin ja otti sen käsiinsä ja kuunteli sitten kapteenin ohjeita, että mihin suuntaan pitäis mennä. Ja koska hän oli aikasemmin palvellut merivoimissa, niin hänelle se oli tuttua tää merenkäynti ja ohjauskomennot. Ja niin hän sitten ohjasi laivaa näkemättä minne se oli menossa. Ja jos mä aattelen, että mitä hän olis saattanut ajatella siinä tilanteessa, että okei, nyt asioita ei voi aina hallita, ei voi tietää, että mennäänkö nyt kohti karikkoa vai mitä, mutta mä teen parhaani. Ja vähän samalta minustakin on tuntunu sillon, kun mä oon eksyny, että sitten ensin kun tulee se paniikki, mut sitten, kun siitä rauhottuu ja ajattelee, et okei, mä en nyt tiedä missä mä oon, mutta mä en kuole tähän, mä oon ihan elossa ja ehjä, vaikka mä en tiedä miten tää ratkee tää tilanne, niin mä oon ihan turvassa. Ja sit mä vaan lähen selvittämään sitä asiaa. Ja siinä on kysymys rohkeudesta, siitä että mulla on varaa ottaa semmonen joku henkinen askel taaksepäin. Ja mun mielestä tosi tärkeä asia tässä rohkeudessa on se mittakaava. Näkövammaispiireissä joskus kuulee semmosta puhetta, että jotkut näkövammaiset puhuu tälleen näin, että kyllä kaikkien pitäis liikkua julkisilla ja olla sillä tavalla itsenäisiä, mennä paikasta toiseen. Ja kyllä kunnon opaskoirankäyttäjän pitää ottaa se koira mukaan joka paikkaan. Ja luodaan ikään kuin sellasia, tällä tavalla tää asia tehdään kunnolla, ja jos et sä tee sitä kunnolla, niin sä oot vähän vähäisempi kun jotkut muut. Se on niin kun se piiloviesti siellä. Ja mä haluaisin nyt nostaa tämän kissan rohkeasti pöydälle ja sanoa, että hei, kukaan meistä ei voi tietää toisen puolesta, mikä se toisen elämä ja historia on ollu. Kukaan meistä ei voi tietää sinun puolesta, että onko sulle se bussimatka saman tuntusta kun myrskyävässä laivassa oleminen, vai onko se sulle ihan arkista ja helppoa. Vaan sinä voit tietää, kuinka paljon sulle asiat vaatii rohkeutta, mikä sulla on se historia, miten paljon sä oot liikkunu aikasemmin. Vain sinä voit määritellä sen oman mittakaavan. Eikä sun tarvii todistaa kenellekään mitään. Mun mielestä ainoa hyvä syy tehdä rohkeita tekoja ja laajentaa sitä omaa liikkumisen reviiriä ja omaa toimimisen reviiriä on se, että se tuntuu susta hyvältä, ja se nostaa ja kohottaa sua ja sun itsetuntoa. Kenellekään muulle sun ei tarvii todistaa yhtään mitään. Otetaan tähän loppuun vielä rohkeusneuvot Emmalta ja herra Holmanilta.

Emma: Mä oon niin kun tajunnu sen, oikeestaan niin kun voittanu sen eksymisen pelonkin, tajunnu sen sillä, että aina on jossain ihmisiä. Ja joskus mä oon jopa tehny niin, että mä oon soittanu videopuhelun kaverillekin. Niin kun et kyllähän niitä ratkasuja aina löytyy siihen, jos eksyy. Ja oikeestaan siihen ei auta mikään muu, kun se, että sä eksyt muutaman kerran, et niin kun se tuo, ainakin itelle niin kun oon huomannu sen, että se on oikeestaan se, mikä auttaa siihen.

Jose: Kas niin neiti. Ajatelkaa, että olette tutkimusmatkailija. Ottakaa haluamanne suunta ja edetkää. Ennen pitkää ilmaantuu kyllä jotakin, joka auttaa teitä eteenpäin. Rohkeutta.

Riikka: Ellenin tarinassa esiintyivät Ellen: Mira-Maria Kuudanpaiste. Bussikuski: Markus Tihumäki. Mielen nakertajat: Marianne Tenhami ja Riikka Hänninen, James Holman: Joose Ojala. Tunnusmusiikki: André Louis. Muu musiikki: Stephane Pigeon/Mynoise.net. Käsikirjoitus, ohjaus ja tuotanto: Riikka Hänninen. Oman tarinansa kertoi Emma Rasela.