Seitsemän supervoimaa – Osa 5. Sinnikkyys

Tältä sivulta voit lukea Airut 1/2023:ssa julkaistun ”Seitsemän supervoimaa – Osa 5. Sinnikkyys” -podcastin tekstivastineen. 

Voit kuunnella podcastin osoitteessa soundcloud.com/nakovammaistenliitto/seitseman-supervoimaa-sinnikkyys

Seitsemän supervoimaa.

Podcast vahvuuksista, joita näkövammaisuus voi tuoda mukanaan.

Kuunteleminen.

Uteliaisuus.

Rohkeus.

Tuen vastaanottaminen.

Sinnikkyys.

Resilienssi.

Omanarvontunto.

Osa 5. Sinnikkyys.

Riikka: On selvää, että näkövamma hidastaa joitain asioita, ja estää toisten tekemisen kokonaan. Mutta ootko sä ajatellu, mitä vahvuuksia näkövammaisena eläminen kehittää. Tässä podcastissa sä kuulet ihmisten kokemuksia siitä, miten nää vahvuudet on näkyneet näiden ihmisten elämässä. Ja sä tutustut myös historiallisin esikuviin, jotka on omistaneet elämänsä näille sisäisille supervoimille. Mä oon Riikka Hänninen, itsekin syntymäsokea, ja mä olen tämän podcastin emäntä. Tässä osassa tarkastellaan sinnikkyyden supervoimaa.

Ellen: Hei, mä olen Ellen, mun tarina on keksitty, mut yhtä hyvin se vois olla tottakin. Ja jollekulle tää voi olla totta just nyt. Mä yritän tässä just nyt mennä ensimmäistä kertaa yksin töihin. Voi että tätä sokeutta. Bussikuski unohti sanoa mulle oikeasta pysäkistä. Ja nyt mä hortoilen täällä eksyksissä vieraalla pysäkillä. En mä kyllä tästä omin avuin selvii. Pakkohan tässä on apua saada. Hei, anteeks, oisko sulla aikaa? Ei se pysähdy. Hei, anteeks, ehtiskö joku auttamaan mua?

Mielen nakertajat:

Kukaan ei huomaa sua.

Aivan turha, ihan mitä sä yrität, niin ei se toimi

Anna olla, luovuta jo.

Anna olla, sitä paitsi ihan nolookin huudella tässä yksin.

Mitähän kaikki ajattelee.

Siis tyhjälle ilmalle vaan huutelet tässä, ja joku kattoo tuolla.

Maan alle vois vajota tässä, ei.

Ihan sama mennä maan alle.

Louis: Pää pystyyn, maailma ei kaadu yhteen vastoinkäymiseen. Ei edes kymmeneen.

Ellen: Sä kuulostat ranskalaiselta, mut et sä taida olla Jack?

Louis: Ei, olen Louis, Louis Braille. Te suomalaiset sanoisitte kai Braille.

Ellen: Braille, ei voi olla totta. Sä olet keksiny pistekirjoituksen.

Louis: Yhdessä poikien kanssa kehiteltiin. Ja voit uskoa, että sain siitä hyvästä monta kepin iskua sormilleni. Ja monta tyrmäävää sanaryöppyä sitten myöhemmin.

Ellen: Miks ihmeessä? Sehän on mahtava keksintö.

Jari: Kiitos. Mekin unelmoimme nuorten poikien innolla, että joskus maailman kaikki sokeat voisivat lukea ja kirjoittaa itse. Mutta minun elämäni aikana niin ei käynyt. Epäluuloiset näkevät opettajat vastustivat uutta kirjoitustani ja kielsivät sen opettamisen ja levittämisen. Olin opettajana koulussa, jota itse kävin, enkä saanut opettaa oppilaitani lukemaan ja kirjoittamaan, julkisesti ainakaan. Olin jo aikuinen mies, kun sokeainkoulun rehtori käski polttaa kaikki siihen mennessä tehdyt pistekirjoituskirjat. Kun rovio sytytettiin koulumme pihalla, sydämeni oli mustaakin mustempi. Nyt tiedän, että kaikki ne kiellot ja rangaistukset ja kepin iskut kannatti kestää, sillä mikään rovio ei voinut pysäyttää tiedonhaluisia oppilaitani.

Riikka: Huh huh, kun pysähtyy miettimään, että miten Louis Braillen pistekirjoitusta kritisoitiin hänen eläessään, niin on aikamoinen ihme, että koko pistekijoitus on ylipäätään olemassa ja levinny maailmaan. Siihen on vaadittu monen ihmisen sinnikkyyttä, ei pelkästään Louisin, vaan myös hänen oppilaidensa sinnikkyyttä, jotka sitten toivat tän pistekirjoituksen esiin ja vaativat, että tähän täytyy palata. Ja aika moni näkövammainen tarvii tosi paljon sitä sinnikkyyttä osana ihan arkea. Jos muistelet, muistatko, ja ootko kuunnellu Päivin tarinan ihan tän podcastin ensimmäisessä osassa, jossa Päivi kerto siitä, kuinka sokeutu kakskymppisenä, ja joutu sit opettelemaan esimerkiksi syömisen alusta. Miten turhauttava ajatus, että niin jokapäiväinen asia onkin vaikeeta, miten valtavasti sinnikkyyttä siihen tarvitaan. Ja vaikka meidän tarinan Ellen on kuvitteellinen henkilö, niin käsi ylös, kuinka moni on pyytänyt kadulla apua saamatta mitään vastausta, ja pyytäny sitä sit vaan uudestaan ja kuinka monesta on oikeesti tuntunu, että mä voisin vajota maan alle tässä, kun mä tyhjälle puhun. Aika monet näkövammaisarjen asiat ei oo sujuvia, eikä ne onnistu ensiyrittämällä. Ja sitten on vielä ne asenteet. Ne toisten ihmisten oletukset siitä, mihin me näkövammaisena pystytään tai ei pystytä. Ja entäs, jos se muiden ihmisten oletus onkin liian kapea. Ja tää seuraava tarina kertoo nimenomaan siitä. Tässä oman tarinansa kertoo Medina. Medinalla oli unelma ihan pienestä pitäen tulla hierojaksi. Ja se olikin kivinen tie, joka vaati valtavasti sinnikkyyttä. Peruskoulun ja kymppiluokan jälkeen Medina lähti opiskelemaan silloisen Keskuspuiston ammattiopistoon, mutta ei suinkaan hierojaksi, vaan ammattiin valmentavalle linjalle, ja siinä menikin sitten kolme vuotta pelkästään siinä. Ja ennen kun ehdit ihmetellä ja kysyä, niin kerron, että tää kummallinen ääntely, joka tässä Medinan haastattelun taustalla kuuluu, on minun opaskoirani Carlos, joka puree vinkulelua. Koeta kestää ja kuuntele Medinan tarinaa.

Medina: Mun tarkotus oli ensin, että mä kävisin ensin niin kun yhden vuoden valmentavan, ja sitten suuntaisin joko ehkä hierojaksi saman tien, tai sitten lähihoitajaks. Mutta se lähihoitajajuttu tyssäs ensinnäkin lääkelaskuihin, koska mä olin tosi, tosi huono matikassa. Ja sitten mulle sanottiin, että mun kannattas käydä vielä kaks vuotta valmentavaa, koska en ollut kuulemma kypsä ammattitutkintoon, että näin mulle sanottiin. Se oli tosi, tosi, tosi kova pettymys, Ja vielä suurempi pettymys oli se, että mä en saanu sen kolmen vuoden aikana siitä kauheesti mitään käytännössä, kun yhen työharjoittelun. No, sit ruvettiin miettiin tätä, kun oon syntymästä asti sokee, niin tätä hahmotushommaa ja, että hahmotanko mä lihakset. Niin, että sun pitäs kyllä hahmottaa, että missä on jalka ja missä on peppu. Mä sisimmässäni mielin, että mitä hittoo, että kai mä nyt tollaset asiat niin kun. Vähän jotenkin oli sellanen olo, että muhun ei uskottu. Ja sitten mä kuulin luotettavalta taholta, että tämä samainen ihminen oli sanonut, että Medinasta ei koskaan tule hierojaa. Se tuntu äärettömän pahalta. Se tuntu äärettömän raskaalta, ensinnäkin se, että, että tavallaan tietyllä tapaa sun unelmat siinä hetkessä murskattiin.

Riikka: Mitä sä tarvitsit siihen, että sä jatkoit, ja sä kuitenkin hait sinne kouluun tästä huolimatta, mitä sulle oli sanottu?

Medina: Sitkeys. Se oli, ja päättäväisyys. Ja luonteeltani mä oon tosi, tosi, tosi itsepäinen. Ja siis se oli vaan semmonen palava halu, ja tiesin, että tätä kohden mä haluan mennä. Ja mä tiesin, että mä oon menossa oikeeseen suuntaan, että sitten, jos oikeesti olis tullu semmonen joku konkreettinen ihan oikeesti, oikeesti, että musta ei ole tähän, niin sitten.

Riikka: Niin, se on totta, että sillä sitkeydellähän on sitten semmonen varjopuoli, että jos sä olisit halunnu tulla vaikka jokskin…

Medina: Lentäjäks.

Riikka: Niin, ja sä oisit vaan niin kun sanonu, että ei, kyllä minä haluan, niin sittenhän se ei ois ollu niin kun realistista.

Medina: Totta kai realismi pitää olla, mutta unelmista ei saa koskaan, jos se on vähänkään mahdollista. Jos se on oikeesti realistista, siis oikeesti, niin älä koskaan luovu unelmistas.

Riikka: Mistä sä sillon, kun sä sait tätä palautetta, että onnistutkohan sä tässä. Mistä sä sillon päättelit, että mikä on realistista ja mikä ei, mikä sua autto siinä?

Medina: Mä juttelin kollegoiden kanssa, tai siis silloisten tulevien kanssa. Mulla oli yks mentori, joka sitten myöhemmin itse asiassa astu kuvioihin. Mutta ennen kaikkea mä juttelin, purin tätä asiaa mun erittäin hyville ystäville, vaikkei ne tavallaan mitään hieronnasta tienny, mutta ne aisti sen palon, ja sen halun.

Riikka: Eli sä et oo tehny tätä pelkästään yksinään, vaan sulla on niin kun monessa vaiheessa ollu ystäviä, opettajia, jotka on auttanu sua, ja tukenu sua eteenpäin?

Medina: Kyllä. En mä ois yksin pärjänny. Mä meinasin jossain vaiheessa jopa lopettaa koulun kesken. Ja jos ei mun yks ystävä ois puuttunu siihen, niin mä oisin ehkä jättäny kesken. Mä tiesin, mun sisimpäni huusi sillon, että älä tee sitä, ja tota en, en sitten lopettanu.

Riikka: Mulle tulee mieleen semmonenkin juttu, että jos sä oisit jättäny sen koulun kesken, sä oisit ehkä ajatellu tosi pitkään, vaikka loppuelämäskin, että mä olin nyt huono, musta ei ollu tähän. Minussa on joku vika.

Medina: Niin.

Riikka: Ja nyt sitten se, että millä sä oot sen koulun käyny, ja sen ammatin saanu, niin onkin se, että sä oot ottanu haltuun semmosia taitoja, joilla se on onnistunu. Kaikkia muistamisen taitoja, ja niitten lihasten hahmottamisen taitoa, kaikkea. Siinä on hirveesti sitä ulkoo opettelmista, ja mitä kaikkea. Ja sä oot ottanu kaikkia yrittäjyyden taitoja haltuun, että sinussa on ollu se, vähän niin kun se identiteetti, että tätä mä haluan. Ja sitten se on onnistunu siks, että sä olet ottanu niitä taitoja haltuun. Ja se ois voinu epäonnistua vaan siitä syystä, että sä et ois ottanu niitä taitoja haltuun, tai sä et ois saanu sitä tukea. Ja sillä ei ois ollu välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, että kuka sä oot, tai et ooksä jotenkin huono tai muuta.

Medina: Niin. Mä oisin katunu sitä koko loppuelämäni, mä tiedän sen.

Riikka: Minkälaista se opiskelu oli?

Medina: Se oli omalta osaltaan rankkaa. Toki mä tein siitä itselleni rankan siinä mielessä, että mä asetin itse itselleni muureja ja esteitä, koska mä halusin tehdä parhaani. Ja mä oon aika perfektionisti, mä haluan tehdä hyvin. Ja kun esille tuli mun oppimisvaikeudet, lievät, ja se oli omalta osaltaan niin kun ehkä hieman rankentamassa. Mutta sit se, että mulla oli tukena ihania opettajia, jotka siten autto löytämään sen tien. Mutta siis äärettömän, äärettömän mielenkiintosta ja hyvin intensiivistä se opiskelu oli, mutta nautin.

Riikka: Ja nyt me ollaan täällä sun työhuoneessa, jossa sä teet sitä työtä.

Medina: Mm.

Riikka: Miltä se tuntuu nyt se kaikki, et sä oot niin kun tehny tän matkan tähän asti?

Medina: Se oli oikein, mä tiedän edelleen oikein kaikista tänhetkisistä asiakaskadon vaikeuksista ja kaikesta huolimatta mä tiedän, ja tiesin, että tää oli oikea ratkasu, että mä ryhdyin yrittäjäksi. Ja kaikesta huolimatta lähdin tähän. Koska tää on ollu mun haave pienestä pitäen.

Riikka: Mieti hetki, mikä sun elämässä vois olla sellasta, josta sä oot haaveillu, mistä sä inspiroidut, mikä ois mahtavaa, mutta jolle sä oot sanonu, että en mä pysty, kun en mä nää. Tai jostain muuta syystä. Mitä, jos sä ottasit sen unelman uudestaan esiin, ja miettisit, että oisko kuitenkin tapoja, joilla mä voisin sitä lähestyä. Voisko näihin asioihin kuitenkin löytyä jotain ratkasuja. Ja jos sun unelma sattuu olemaan, että sä haluat lentäjäksi ja sä oot näkövammainen,  voisitko sä saada jotakin, jossa on sen unelman ydin ja sä voisit saada sen ytimen jollakin toisella tavalla. Sinnikkyydessä on mun mielestä todellakin myös varjopuolensa ihan arkisella tasolla. Ja mä oon esimerkiksi silloin, kun saavutettavuus oli vähän huonommissa kantimissa, niin mä oon käyttäny kaksi tuntia siihen, että mä yritin ostaa lentolippua nettisivulta, joka ei todellakaan ollu saavutettava. Ja sen kahden tunnin jälkeen mä mietin, että mitä järkeä, onks pakko? Ei oo. Aika paljon varmaan saatat tunnistaa sun elämästä semmosia tilanteita, joissa sä sinnikkäästi yrität, siitä huolimatta, että se onkin vähän turhankin vaikeeta. Kun me halutaan joskus todistaa itsellemme, että kyllä mä pärjään. Ja sit me saatetaan tehdä vähän niin kun tyhmyyksiä, ja mennä vähän liian pitkälle siinä todistelussa. Ja siitä herääkin hyvä kysymys, miksi? Mitä on sen sinnikkyyden takana? Miksi me halutaan olla sinnikkäitä? Mitä me halutaan saavuttaa sillä sinnikkyydellä? Onko se vaan siksi, että me todistettais jollekin maailmalle, ja jotenkin lunastettais, että minäkin oon tällanen kunnon ihminen, ja minäkin oon muuta kun vammainen, ja mäkin osaan itse tehdä. Sekin voi olla tärkeää. Ja sit siinä on vaan se hienon hieno raja, jossa se voi mennä liian pitkälle. Halutaanks me tehdä sinnikkäästi niitä asioita, koska me tiedetään, että meidän sisällä on jotakin, jotain arvokasta annettavaa, että joku kyky, jotakin mitä me voidaan antaa tälle maailmalle, ja se sinnikkyys lähteekin siitä liikkeelle. Silloin se voi kantaa tosi pitkälle, niin kun Medinalla, tai Louis Brailella. Ja mä haluaisinkin tähän loppuun kysyä molemmilta, sekä Medinalta, että Louisilta, että mitä he haluaisivat sanoa sulle, jolla mahdollisesti on se unelma, mutta joka epäröit sen toteuttamisessa, ja mietit, että onko susta siihen.

Medina: Älä koskaan luovuta. Älä koskaan luovu unelmistas. Mun rakas äiti sano mulle kerran yhden puhelun loputtua, yhden itkupuhelun loputtua, että älä koskaan luovuta. Älä koskaan päästä irti unelmistas.

Louis: Maflör (?) Maailma voi näpäyttää sinua sormille monilla tavoilla. Vedä silloin henkeä, avaa kämmensi, ja kirjoita siihen sormellasi kolme pistettä. Vasemmalla alhaalla, vasemmalla keskellä ja oikealla ylhäällä. Se on kirjain S. S niin kuin sinnikkyys.

Riikka: Ellenin tarinassa esiintyivät:

Ellen: Mira-Maria Kuudanpaiste

Mielen nakertajat: Marianne Tenhami ja Riikka Hänninen

Louis Braille: Jari Gusev

Tunnusmusiikki: Andre Louis

Muu musiikki: Stephane Pigeon/.Mynoise.net

Käsikirjoitus, ohjaus ja tuotanto: Riikka Hänninen

Oman tarinansa kertoi Medina Omeragic