Meänkielen rankka oppitunti
Rosa Liksom alias Anni Ylävaara on saanut varmaan kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot maassamme. Minut hän koukutti jo ensimmäisellä novellikokoelmallaan Yhden yön pysäkki. Se oli rajua luettavaa 1980-luvulla ja samalla ehkä ensimmäinen kosketukseni lappilaiseen puheeseen.
Everstinna on kirjoitettu meänkielellä. Se on kieli, jota puhutaan Ylitornion alueella, josta myös Liksom on kotoisin. Ruotsissa kielellä on virallinen vähemmistökielen asema, Suomessa kiistellään siitä onko se oma kielensä vai suomen kielen murre. Oli miten oli, kieleen tottuminen vei aikansa. Sitä kyllä pystyy ymmärtämään siinä missä muitakin murteita.
En osaa sanoa miksi niin innokkaasti aina odotan Liksomin uutta teosta. Itse asiassa joudun hyppimään niissä aika ajoin, sillä en pysty kuuntelemaan minkäänlaista väkivaltaa. Hämmästyin huomatessani, että Everstinnassa on paperisena vajaa 200 sivua. Tarina oli paljon pitempi.
Everstinnaa voi lukea henkilökohtaisena suurenemisen, pienenemisen ja kasvun tarinana. varsinkin sen alkuosa on samalla kurkistus maamme lähihistorian rankkaan aikaan: jakoon punaisiin ja valkoisiin, fasismin nousuun, toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeisiin tunnelmiin. Sodan jälkeen tarina on enemmänkin henkilökohtainen kuin historiallinen, syykin selviää. Everstinnan esikuvana pidetään lappilaista kirjailijaa Annikki Kariniemeä, ja ilmeisesti tässä seurataan ainakin osittain hänen elämäänsä.
Anna Saksman selvisi murreluvusta meänkieltä osaamattoman korviin uskottavasti. Hän luki kaiken kuin vanhan naisen hieman kärisevällä äänellä. Se sopi siinä mielessä, että kyse on vanhan everstinnan muistelusta. Mutta nuoren tytön aikaa muistellessa äänikin olisi voinut hieman kirkastua.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita 1900-luvun Suomen historiasta. Herkkäkorvaiset älkööt tähän tarttuko tai ainakin pitäkää sormi valmiina hyppäämään yli pahimmat paikat.